Chapter 9

Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun Europan taas pelastat, Sinä suuri ja sorja, et enää nyt orja, ja maatas kun niin rakastat.

Alta Aasian hallan, yltä yön väkivallan Puolan armeijat astuu kuin rauta ja kuin terä välkkyvä taas. Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun kaitset Sa kaunihin kansas ja maas.

Siks Suomenkin silmä nyt kyynelin kastuu, kun on edesvastuu, miten yhtyisi yössäkin kansoa kaks, suru Suomen ja Puolan, tuon maailman suolan, tuskan teilläkin käyvän vain kalliimmaks.

Hengen herttua, Puola. Surun ruhtinas, Suomi! Nyt kostuu, nyt kastuu niin moni luomi, kun armeijat astuu maan suuren ja sorjan, ei enää nyt Moskovan, Pietarin orjan, vaan valppahan, vapaan, taas Kasimirin tapaan, kun Europa säilyy ja Puolan päivä päilyy.

7/9 1920.

SYREENIEN KUKKIESSA

(1920)

SYREENIEN KUKKIESSA.

Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka alla taivaan, ma itseäin vain ihmiseksi raivaan.

Syreenit valkeat kesä-yössä, teille ma uskon itseni kuin säveleille, te hiljaa tuoksutte kuin tuoksui kerran mun tielläin kukka kesäpäivän Herran.

Syreenit synkeät kesä-yössä, elkää mua pelotelko, ellen itse pelkää tään tähkäpääni päivän täyttymystä, tään elon, lemmen lyhyen lyhennystä.

Syreenit syyttävät kesä-yössä, teistä ma löydän lohdun niinkuin säveleistä, kuin tekin kukin, menen maata varhain; jää meistä jälkeen, mikä meist' on parhain.

Syreenit anteeks-antavaiset yössä, en teistä luovu, muistan päivän työssä jokaista ystävyyden, lemmen kukkaa, jokaista orvon oudon riemurukkaa.

6/7 1918.

MIEKAN TARU.

MIEKAN TARU.

Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen lain, siis arvoltaan ei halpa.

Se kulkenut isästä poikahan oli suvussa vuosisadat, monen rastinut tuomarin toiminnan ja rauhan miesten radat.

Taru kertonut polvesta polvehen: ol' ennen se taistomiekka, kun maassa soi sota hurmeinen, monen ruskotti rannan hiekka.

Ja virkkanut, viel' oli tarina tuo: kunis vankkana hoidat virkas, sinis rintasi sinulle rauhan suo, terä säilän kiiltävi kirkas.

Mut maassa kun väkivalta käy ja sorto ja surma uhkaa, ei missään toivon tähteä näy, vain rikosta, saastaa ja ruhkaa,

ja voimaton kun on oikeus, ei lakia kuuntele kukaan, ja mielet valtaa ahdistus-- on miekan mieli sen mukaan.

Se silloin uhaten leimuaa kuin urhojen mieli jalo, mut punaiseksi se purskahtaa kuin surma ja kylien palo.

Tuon tarinan eilen mä muistin, kun ma kalpahan katsoin kerta. Yhä tuota katson ja kauhistun: se ruskottaa kuin verta.

Keväällä 1917.

VELISURMAAJA.

Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies?-- Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini lempeä-lies.

Miksi niin kasvosi kalpeilta paistaa, outo on äänesi, laps?-- Paistoi hangilla kuoleman kuudan, valkeni poski ja haps.

Miksi niin rintasi raskaasti huokaa, suihkaen suonesi lyö?-- Hiihdin mä kilpaa hiisien kanssa, ympäri surma ja yö.

Miksi niin silmäsi tuimasti tuikkii, autio otsasi on?-- Vilkkuivat vinhemmin taivaalla tähdet, tuomarit turmion.

Minne on jäänyt sun luontosi lempee, hellyytes herttainen?-- Sauhun kentille, kauhun kentille, valtahan vainajien.

Syöksyikö vieras syntymämaahan, kansaako kaas vihamies?-- Ei, oma heimo herjaksi muuttui, oma oli orjuuden ies.

Nousitko vastaan sortajavaltaa, kun sotatorvet soi?-- Lasken lautsalle raudan raa'an, veljien verta se joi.

Voitonko liet vai tappion viesti, saata et ilosanomaa.-- Itkeä ikäni tahtoisin, vaikka vapaa on kansa ja maa.

Auta, armias! Rikki on rintas, hurmeesi huppeloi!-- Sain ma itsekin surman iskun, kuoleman kellot jo soi.

Kaikkiko kadotan lapseni armaat, taasko on taistohon ties?-- Lähtevi rauhaan Tuonen rannan poikasi murhamies.

Heitätkö äitisi raukan ja rakkaan, myös pyhän syntymämaan?-- Kohisevat korvaani Manalan kosket, siellä ma saan isänmaan.

1918.

VAPAUDEN TEMPPELI.

Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön, jään, hallan ja hirmujen haamun, haki muinaista metsälampeaan, sen laineista laulun saarta, näki siellä nyt temppelin valkean päin pyrkivän taivahan kaarta.

»Tuo meille on mielehen!» joikuivat nuo joutsenet auringon kullan, »tuo varmaan on temppeli Vapauden, sen laatinut lapsi on mullan, se että ois merkkinä meillekin, mihin päätyä pilvien tieltä, kun Rakkaus korkein koskettaa polon pyydettä, miettijän mieltä.»

Ja koskena toivojen korkeimpain, valomyrskynä luomisen valtain, alas laski ne lampehen kimmeltävään kivin kallein, marmorikaltain, voi, silloin, voi, veri punainen yli purskui puhtaiden kaulain, kohos korkeuden vieraat siivilleen, pois läksivät laulua laulain:

»Ies konsana kirpoa kansan ei, ei erkane orjuus maasta, min järvillä huuruu hurmeen yö, min mielissä sääli ei haasta, sen turhia templit on Vapauden, sen julmia juhlien hurmat, kun alttarin äärillä ähkyy vain veriteurahat, veljessurmat.»

Soi virtensä vitkaan vaikertain, pois haipui tähtien tarhaan, mut oli kuin myötänsä vienyt ois se vapausriemumme parhaan. Ja kuule! kuin kuorona vankien soi kalske nyt kahlerautain, ja Vapauden temppeli vaipuu pois, sen paikalla paikka on hautain.

31/5 1918.

PERMAN PÄIVÄ.

Eversti A. Sihvolle omistettu.

Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä, moni tarina päättyi, päättynyt ei vielä Perman päivä.

Ja muisto Aunuksen autuaan lie muille vain tyhjä lehti, mut meille, lapsille laulun maan, sydänjuuriin se syöpyä ehti.

Ken kuuli soutaen Laatokkaa, miten lauloi sen laineet surren, hänen sielunsilmissä kuumottaa vain valkamat vainopurren.

Ja kuulitko Kuutamolahdellai, miten kilisi kirkonkellot, saman tuskanhuudon sa tunsit kai kuin Hurtan ja pajarin pellot?

Siks siitä jos nyt taiston tie, jos Vienan virroilla souto, ei varmaan se Sammon ryöstö lie, vain korkean kotihin nouto.

Ja viita jos soi sotakirvehin, kun Uhtuan urhot viiltää, ne tuovat vain tarun takaisin, joka aikakirjoissa kiiltää.

Näät Jumalan temppeli tenhoinen oli saaressa virran vinhan, kuvan poluilta maljan kultaisen vei heittiöt herjan inhan.

Ja upposi Perman kunnia kuin aurinko Vienan vesiin; tuhat vuotta on uinunut aalloissa, nyt uutena astuu esiin.

Nyt säihkyvi säilin ja tapparoin, mitä heimonhenkenä säilyi, mikä kaikui lauluin ja kanteloin tai kyynelhelminä päilyi.

Nyt Jumalan temppeli tenhoinen on rinnoissa Suomen nuorten, kotikansan lempenä leimuten kuin valkeat helkavuorten.

Tuon tauonnut temppelin taika ei, ei loihditun maljan mahti: sen muinoin ahnahat jaarlit vei, nyt valpas on Perman vahti!

1918.

VÖYRIN MARSSI.

Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka kuului Suomen usko, kertoo Ruoveen rantain rusko, Tampereenkin tantereet.

Missä vaara suurin saarti, siinä nähtiin Vöyrin kaarti, kaikui jääkäreiden työt; harvoin maattiin, harvoin syötiin, päivät päälle käytiin, lyötiin, seistiin vartiolla yöt.

Monta Hämeen hankiin haipui, Messukylään kylmään vaipui, monta Kurun metsät vei. Aina eespäin! käsky kaikui. Voittoon, kostoon! korvet raikui-- taikka kuoloon, taapäin ei!

Kunniata kaatuneille! Hetki vannoa on heille kautta kauniin synnyinmaan: Sen jos vapaus vaipuu milloin, nousee Vöyrin kaarti silloin, taasen meitä tarvitaan.

1918.

SAKSAN KUMPU.

(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)

Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat, vartio äänetön tuo järvien, metsien maan; taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu, kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö, yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä, päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi; helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet, sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden, kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran, kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks, kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat, toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan, siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus. Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko, ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks', ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan, vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps', kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka, hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ puolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon, jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt; kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön, on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa: ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan, joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.

27/7 1918.

VIRON VIRSI.

Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan.-- Minne matka miesten nuorten? »Liepehille Paidelinnan.»-- Paljon lähtee, harva palaa!-- »Tuota tutkineet me emme, niinkuin Lappi loihtulauluin, tapparoin me taistelemme.»

Vuoksi synnyinmaanko taisto?-- »On nyt vuoksi veljen oman, mutta myöskin vuoksi äidin yhteisen ja onnettoman.»-- Eikö äiti teille Suomi?-- »Löysimme sen laajemmalta, takaa Vienan, Suomenlahden, Peipusjärven rantamalta.»

Kenpä kurja kyntää tuolla?-- »Kyntää Suomen suuri suku, jonk' on aavat hengen alat, jonk' on laaja lasten luku.»-- Eikö suojaton nyt Suomi, kun sen poiat parhaat läksi?-- »Täten Suomen suojelemme, teemme verin tiettäväksi:

Suur' on aika, tuntureilta kajastaa jo päivänkoitto. Yhtyy Väinön heljä heimo, veljet: kuolema tai voitto! Vast' on Suomen kansa vapaa, kun sen vapaat laululehdot, kun sen kuuluu kunniassa haavehien haudat, kehdot.»

Lähtekää siis Luojan nimeen kodin rakkaan rantamilta! Itkenemme teitä niinkuin itkee kasteen kesä-ilta. Vuosisatain toivot teitä seuraa: Suomi suurentakaa! Sentään muistakaa tuo yksi: vaino voi myös tulla takaa.

9/1 1919.

NUORI SANKARI.

Hän nuor' oli, mieheksi mainittiin-- veriruusut nyt haudalla itkee-- oli outoa laatua viisautens: hän Viroon matkusti, ei hän lens' se ollut ei hänen matkansa ens'-- orjantappurat Onnetar kitkee.

Sen tunsi Saksan kuin Vienan maa-- veriruusut nyt haudalla itkee-- ett' oli hän valtias vuosiltaan, nous kunniaksi hän kaiken maan, hän taisteli, kaatui kauneuttaan-- orjantappurat Onnetar kitkee.

Taru, laulu seppel on sankarin-- veriruusut nyt haudalla itkee-- kun näin hänet, käärehet peitti pään; kuustoista täytti hän eläessään, hän, meitä viisaampi mieleltään-- orjantappurat Onnetar kitkee.

1919.

KENRAALI MANNERHEIM.

Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä, kuin leimaus se lens yli yöllisen maan. »Mikä on tuo?» jo tiedusti toiselta toinen. Kävi kansassa vastaus kuin vavahdus: »Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen, mut luulen, mut luulen, se on Vapaus!»

Ja kussa hän kulki, siell' ihmiset suli, sydänlähtehet läikähti, korkeni koi, kuin juhla hän halk' elon harmajan tuli, sotatorvet ja rummut ja karkelo soi, maa vapauden ruusuja kukki, mut eipä vain ruusuja, ruskotti kukkeus uus: hänen jäljissä lainehti laiho ja leipä ja lempeys ja miel'alan aatelisuus.

Kuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi, kuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie, maan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi, kuin kulkeekin Salliman sankean tie; kuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet, kuin rautainen kaartuukin kansojen yö, on vuossadat virkkava maailman maineet, mikä tääll' oli Valkean Kenraalin työ.

29/7 1919.

KARJALAN SUOJELUSKUNTIEN MARSSI.

Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire näiden, vaikk' kainalossa ei kannel näy, ne rientää ryhmihin, joukkueihin, kiväärit liittyvät kivääreihin.

Ja niitä välkkää kuin tulta: tuolta yks soutaa aaltoa ankaraa, tää pitkospuitansa pinkoo suolta, tää laakson polkua poimettaa, näin kasvain, karttuen armeijoiksi käy valtakunnan he vartioiksi.

Se nousee, Karjalan kansa vapaa, kun uhkaa orjuuden uuden yö, se tahtoo suojata Suomen tapaa, se Suomen oikeuden eestä lyö, kuin sähkö silloin se ilman lataa, sen rauta iskee ja rakeet sataa.

Ja kuulkaa! Haastavat urhoin haudat: »On vapaus ainoa aateluus! Ne silloin katkesi kahleraudat, kun luotiin Karjalan kannel uus, kun alta Ahvolan, Raudun lunten nous ruusut ruskeat sankar-unten.»

Käy kansan nousu, käy kansan myrsky kuin Vuoksi valtava voimassaan, käy vaahtoon Laatokan laajan hyrsky, soi virttä Aunuksen, Vienanmaan, ja suulta suurtuvan Suomen Nevan se korjaa Inkerin koitonevan.

Syksyllä 1919.

RAUHAN VOIMAT.

TYÖN UHRIEN LAULU

Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä ei, johon taistellen hän pyrkivi puuttehen alta, se kaukana on, on loppumaton rata kultainen Rakkauden auringon, tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys--

Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta!

Työ synteimme vuoks muka säädettiin, me siunaukseksi sen teemme, kun yltävät määrihin ylhäisiin sydän, järki ja jäntereemme, kun muistamme vain, mihin matka on ain ja taistelu tahtojen leimuavain, mikä tarkoitus tien läpi helteen ja hien ja hehkunta hetkien kiirehtivien--

Työ synteimme vuoks muka säädettiin, sen siunaukseksi me teemme!

Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii, mut tunnon myös yhä tuimenevan tekijältä sen valmius vaatii, työ kartuttaa, työ vartuttaa, työ vain yhä vaikeemmin velvoittaa, kunis maahan lyö tekijänsä työ, mut ympäri vaaksan jo valkeni yö--

Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii!

Työ, veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden, yli maanpiirin yhtyvät miljoonien kädet, mieltehet uskon jo uuden, kuka kouransa suo, kuka tiedolla luo, kuka ammattitaitonsa tarkimman tuo, kaikk' kiirehtäin ajan aamua päin, päin valkeutta vuorien kimmeltäväin--

Työ veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden!

Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä, vaikk' kuulu ei varjojen askelehet, me astumme aukaisten yötä, me kuljemme kuin uni unhotetuin, mut singoten uskomme silmin ja suin: työ voimamme vei, mut voittoa ei, min lautuvi latva työn lapsillei--

Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä!

VALKEA VAPAHTAJA.

Meksikolainen legenda.

Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät, somat siroitti tietojen, taitojen jyvät, näin viittoen valkeuden Jumalan teitä hän edellä kulki, Isän korkean tahtoa julisti julki.

Ja valkea hän oli varreltansa kuin poutapilven on hohto tai kirkkaus on hopeakilven, sini silmien oli--niin kertoi kansa-- kuin meri, min rintaan kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.

Mut illalla kerran hän ihanimmalla; meni valkamahan ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan hän kirjoitti kaislalla kahisevalla helohiekkaan rannan ja virkkoi: »Nyt aarteeni viimeiset annan.

Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi, ma mistä tulin, mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin, mut kerran on aaltoja halkova haaksi päin maanne rantaa, mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.

Ja teille he uudet jumalat tuovat mun kaltaiseni, mun vertaiseni, mun valtaiseni, ja maastanne uuden he Eedenin luovat; jos käskyt nämä te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.»

Hän purjehti pois, meni merien teitä; kovin kaipas kansa kuin parhainta, kauneinta olemustansa. Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä ja riimut rannan-- mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!

Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka: kas, viikot vieri, monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri; jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka, ja niinkuin vaha suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.

Ja niinkuin Niniven lapset he tuli. Mut kaipaus säilyi, mi kauniina kansan sielussa päilyi; he heimojen vieraiden verehen suli, mut illanruskoon he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.

Niin kerran aamulla armaimmalla tuli miehet oudot, soi aavalta huudot ja airojen soudot, näki kansa sen mielellä arastuvalla, tarun täyttyvän luuli, esivanhemmilta min kerran he kuuli.

Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet, mut julmat, kovat kuin kansan poljetun kohtalot ovat, tuli sorto ja sortajan armottomuudet ja raakuus ja rauta ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.

Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu. Se kulkee merta kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta; ja laineet nousee ja laineet vaipuu kuin ihmisrinta, mi itkevi unelmataan ihaninta.

1917.

KUTOI KANGASTA ELÄMÄ.

Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.

Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin päivän nousevan punassa.

Kaaloi lapsi katsomahan, silmät suurina kyseli: »Kelle kultaista kutonet, helmellistä helskyttänet?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kultapaidan mielen kulkevan kuvista, omantuntosi oraista, iloista isän ja äidin.»

Kuuli lapsi kummastellen.

Ja ne katsoi kaikki peikot korven louhien lomasta, ja se pelkäs, poika pieni, polkuansa piipertäissä; puut puheli, kuuset kuiski, hongan-oksatkin osoitti erämaihin eksyvätä, saloja samoavata! toki tähti tietä neuvoi, opasti kotihin koivu, haltia hyvä talutti kotilieden lämpimähän.

Kutoi kangasta elämä kuudanloimin, kukkaniisin, polki unten polkusimin Lapin lyhyessä kesässä.

Mies nuori kyselemähän: »Mitä suihkit, sukkulainen, suihkitko suruja lemmen vaiko sankarin satua?»

Vastasi vakava vaimo: »Helskytän hopeapaidan sulle hehkusta sydämen, synnyinmaalle sykkiväisen.»

Nuori uskoi ja uneksi.

Ja ne hehkui, hengen miekat, taivonkaaria tavaten, Ja ne uhkui, unten purret purppurata kaukomaiden, veet sinerti, maat viherti, ilman lintuset liverti, suut sadat suruja lemmen, tuhannet tarua urhon, joka itsensä unohti, muisti vain isien maata, kohotti kotoisen kansan mainehesen, kunniahan.

Kutoi kangasta elämä vaskiloimin, valtaniisin, polki vaivan polkusimin synketessä syksy-illan.

Katsoi miesi miettiväinen: »Mitäpä kutonet, kumma, täyttymystäkö tekoni vaiko tarmon taittumusta?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon ma kuparipaidan sulle pelvosta Jumalan, jota ei katehet kaada.»

Mies suori sotisopahan.

Ja ne viuhui, viimat kaikki vasten valtaisan povea, ja ne kalskui, kalvat kaikki vasten sankarin sydäntä, ja ne päätyi, arkipäivät, työn pitkän pimeät hetket, epäuskotkin elämän, oman voiman voipumukset, vaan oli ylempi voima, joka johti eksyvätä, näytti tietä, täytti tähkän, salli heikon heilimöidä.

Kutoi kangasta elämä rautaloimin, loppuniisin, polki kuolon polkusimin hallan harmajan tuloa. Vanhus katsoi kaihomielin: »Tuoko on tulos elämän, päätös päivän kaunihinkin?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kuolinpaidan armosta Isän Jumalan, parahasta palttinasta.»

Vanhus valkea nukahti. Vaan ei mahti maahan mennyt, lauloi latvoissa petäjän, kuiskeessa kotoisen kuusen soipa Suomen on saloilla, vierillä tuhanten vetten, ilona isän ja äidin, neuvona pojan ja neien, lauluna Suvannon lasten, taikana teon ja tarmon synnyinmaamme sykkiessä, armona Isän Jumalan kuolon portin kuumottaissa.

MAAMIEHEN RUKOUS.

Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä kastutaan.

Monta pois on mennyt miestä, sentään jälki jäänyt on, perukirjat, jos ei muuhun, Suomen kivipeltohon.

Maa on vapaa! Siksi orjan ole ei nyt rukous, minkä huokaa taivahalle sielun syvä luottamus.

Jos ma kynnän, jos ma kylvän, tuota aina aattelen: teen, min tiedän oikeaksi, enemp' ei voi ihminen.

Eipä suotu ihmislapsen nousta taivaan jumaliin, mutta suotiin päivänpilke miljoonien sydämiin.

Suotiin surun kyynelkaste, ilon raikas ihmisyys, rakkauden kirjokaari, toivon toukokuu ja syys.

Tuuman tiedän Tuonelasta, vaaksan verran elostain, ymmärrän vain yhden: jätän sarat suuremmat kuin sain.

Totta elonleikkuun Herra tajuaa mun mieleni, koska yössä, päiväntyössä Häntä kiittää kieleni.

Seisoin taiston tuoksinassa, seisoin alla taivahan samana kuin lasna muinen eessä Isän rakkahan.

Tapahtukoon tahto Sinun eikä minun, rukoilen, koska kylvän, kyyhättelen kautta Luojan sormien.

Vaan jos järkkyy maassa laki, jälleen sotatorvi soi, silloin tehdään toinen touko, rauhan askar jäädä voi.

Silloin verin varjelemme perkaamamme pellot taas, rakkaudella rakennamme, minkä sota, nälkä kaas.

1918.

RAUHAN HERRA.

Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön, jumala joulun, joll' on yks vain kansa, yks valtakunta yllä tähtivyön, ja ken sen näkee kultakruunun säteen, ei hälle kalpa enää nouse käteen.

On vierimässä sodan viides vuosi ja yhä turhaan rauhan Herra käy, ken voittikin, ket' onni, voima suosi, on varmaa vain: ei taiston päätä näy, miljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi, Euroopan päivä mailleen ennättäy, mut aina kulkee rauhan Herra turhaan vedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.

Ah, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi, mi koskaan kaikunut on päällä maan, min kuuli valtalinna, vangin koppi, mist' yössä kauhun vielä iloitaan, min äänt' on soinut minkään rinnan soppi, min ihmiskunta tietää kuollessaan, on kunnia, mi korkeudess' on Herran ja maassa rauha, hyvä tahto kerran.

1918.

RAUHAN VOIMIEN VAPAUTUESSA.

Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen maan, niin vankeina on väkivallan ja vääryyden, vainon ja riidan ja surman ja syyn nuo vuosia maanneet maanpiirin henget ja aineet, ja maailmaan vain itkua, vaivaa, verta ja haavoja luoneet, sydäntuskaa tuoneet, myös ruumiiden runsautta kentille kunnian kimmeltäville, mut puutetta leivän ja lemmen ja lämmön leskille, orvoille osattomille.

Kuin hangenkin alta ja jään puin, nurmin ja kukkasin puhkee maan ikimahti taas vapauteen, niin vapautuu pyhä valta taas hengen ja aineen työn, teko tyynen sään, myös tieto ja taito, tuo kansojen kunniavahti, ja voimat sen taas virkoovat laihoja, heelmiä, viljoja kantain vieraiden rantain, ja maailman kauniimman luo väki sähkön ja liekin ja malmin: niin Suomikin suurtuu rauhasta raskain laihoin ja soiluvin saarin ja salmin.

Ja kuin sepon toimin ja töin tuo nous tarun Sampo, antaja auvon ja onnen muinahisen, niin voittava kansan on voimin sen henkikin, heilivä hiljaisin päivin ja öin, taas nuorissa nostaen taattojen tarmon ja ponnen ja rakkauden, pyhän, hehkuvan, täyden tähän maahamme karuun, sen sankaritaruun, mi enää ei konsana katoa kannelta pohjoisen taivaan: siks isketty syvään se on sydänveriin ja veljesten vihaan ja vainoon ja vaivaan.

29/11 1918.

ABOA VETUS ET NOVA.

Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol' Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon lempeydellä luotu, pantu työlle kansan kasvattajan; ja ne soivat Ruotsin rummut, torvet, koska kumman kuuli Suomen korvet, ajoi Phoibos kautta Auran rantain aikaa uutta kilvellänsä kantain.

Tuosta maille Thulen kolkon, loiton leijui Gratiain ja Musain seurat, kuuli kultakieltä Orpheun soiton kohta Suomen karhut, Pohjan peurat, nousi yöstä valta vanhan Hellaan maata kaitsemahan kauneudellaan, saapui viisaudenkin juhlasaatoin, astui Aristotelein ja Platoin.

Kumma virpi, vihannoiva kukkaa ihaninta ihmishengen kerta! Vaikka vainot kaasi kansarukkaa, vieri virrat kyynelvettä, verta, sentään säilyit nälän, hallan uhmin, etkä maata tuominnut sa tuhmin, maan et voimaa, kunne juures johti: voimaa nousta jumaloita kohti.

Nousi kansa, vaikka virsin toisin, kumahtivat kilvet kummun alta, kulki kuvin uusin, aurinkoisin korven yöstä vanhan Väinön valta, samos päästä pitkäin vuosisatain, hehkui kautta kaikkein hengenratain, eikä ollut oppi outo meille, tie ei vieras ihmis-ihanteille.

Oman sielun onkaloista uuden Suomi tahtoo luoda taikapajan, suojaks valkenevan vastaisuuden, jalon jatkajaksi Turun ajan, kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta aikaa unhottaa ei kadonnutta, jolloin kansalliset haihtui kaiteet, missä haastoi kansain tieteet, taiteet.

6/12 1918.

KANSALAISRAUHA.

Työn tyynen ne aikoja ollehet ei, oli vainon se vuossata sankka, sota soi, veri vuos, viha veljiä vei, rae rautainen lankesi rankka, kun suurtuivat kohtalot Suomellei, sen luotihin vapaus vankka.

Eik' olleet ne lahjoja laupeuden, oli saalista sankaririntain nuo kointähdet huomenen hurmeisen, oli kauppaa se kalliiden hintain, päin tulta kun ryntäsi patterien pojat pohjolan kourin ja kintain.