Painuva Paiva Elaman Koreus Leirivalkeat Ajatar Syreenien Kukki
Chapter 3
Usein miettii tuota yöhön myöhään, katselevi kaukometsän rantaa, päivän peittyessä iltapilveen, järven peilityynnä kimmeltäissä, raksahtaissa rantalehdon rastaan, polskahtaissa ruohikossa hauvin, kuuluessa koiranhaukun kaukaa, aironsounnin viiden virstan takaa; miettii, miettii, eikä keksi mitään.
Joku nousee aatos nuoruudesta, elämästä elämättömästä; hetken heijastuu ja jälleen haipuu. Mutta kauan kamarissaan vielä everisti kahtakäteen astuu.
Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.
Mutta aamunapa muutamana, kuistilleen kun everisti astuu, taas on onkitamineissaan Matti siinä kuin ei ollut oisi mitään; katsahtavi everisti häneen, mutta kysymättä mitään, mennään rantahan kuin ennen, käydään ruuheen niinkuin ennen, päivä ongitahan niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan toisen mieltä kysy, kuulostele; saavutaan kuin ennen saunarantaan, puhumatta saalis punnitahan, vaan kun tullut tuutingin on tunti, everisti kuistillaan kun istuu, Matti avoimessa akkunassaan, eellimmäinen päätään kääntämättä sanan vihdoin virkahtaa: »No Matti?»
Matti silmin tuimin tuijotellen posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu: »Petti, p----le, kuin naiset pettää, vaikka hälle varmat kihlat annoin!»
Sellainen se oli Saaren Sanna.
Kerrotaan, nyt everisti nousi, täytti ensin itsellensä lasin, toisen Matille ja niitä yhteen kilahutti, vakavasti virkkoi: »Tervetuloa taas miesten joukkoon!»
Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan: »Kaunis sentään oli Saaren Sanna!»
Everisti laatuisasti lausuu: »Viekkaus on nimi vaimon; paras että ijäks siitä sillä pääsit.»
Matti vastaa: »Jumal'antakohon, vaan on hyvä everistin haastaa, tuntenut kun ette vielä koskaan ensi rakkauden pyhää tulta!»
Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.
Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.
Näin he kalastavat kaiket kesät.
LUONNON HELMASSA.
1.
KYLMÄ ILTA.
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huulillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk' on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.
2.
PILVINEN PÄIVÄ.
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus, rannan viita viilee, kummallinen hiljaisuus syvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevat kaukaa siellä täällä, käy kuin aallon unelmat virit vetten päällä.
Harras niinkuin ystävän taivahan on tuntu, vaihtuva kuin elämän kaukometsän huntu.
Sataa munkin mielehein hopeainen seule, kaartuu kautta aatostein samettinen neule.
Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni.
3.
KUUDAN-YÖ.
--Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? »Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.»
--Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet? »Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet.»
--Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat? »Ett' immet jo Salliman anteheks suovat.»
--Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu? »Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu.»
--Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu? »Sun että jo häipyvi silmies sumu.»
»Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran, näin tuntea itsesi, tuntea Herran.»
4.
AAMUN SARASTAESSA.
Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain, kun säilyi mun sieluni vapaus ain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki; mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.
TULI JA RAUTA.
JOULU BELGIASSA.
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan ylt'mpäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.
Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.
Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla, yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.
Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te _Karman_ korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tähti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.
EUROPA 1915.
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.
Ne sortui ne soturit urheat, se kaatui se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin _Grande armée_, jos _Vive l'Empereur_ ei soinut. jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.
Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.
Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.
Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.
VALKEAT HANGET.
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?
--»Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot'»
Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?
--»Tulimme tuulien, tähtien teiltä tuomahan valkeita viestejä heiltä.»
Kuinka kuuluvi viestinne?
--»Näe ja katso ja kuuntele!»
Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää, vaikka se tuhanten tuskia sykkää.
--»Tulimme tuomahan unhoitusta, kaivannee sitä maailma musta.»
Liian on viestinne varhainen!
--»Varromme, siks kuin on hetki sen.»
Taidatte saada vartoa kauan, aika on myrskyn, aika on rauan.
--»Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista, ei elon ijäisen kulkua katkaista.»
Voi suvi tulla ja talvi uus--
--»Palaamme jälleen kuin ikuisuus.»
SURMA HIIHTI SUOTA MYÖTEN
1.
KIMMELSI KITEET.
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin vapaus tähtenä hohti.
Niin silloin tulikin Surma.
Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas.
Kimmelsi kiteet.
2.
RATSUMIES.
--Minne riennät, ratsumies? »Kuolemahan kukaties.»
--Sinnekö niin kiire sulla? »Tahdon eellä muiden tulla.»
--Tuonelaanko tummaiseen? »Vievät voitonseppeleen.»
--Tuonko riennät riemun tähden? »Seppelpäänä täältä lähden.»
--Vaan jos kaadut etkä voita? »Tahtoani kunnioita!»
--Tahtoasi tuhkaks tulla? »Ei lie vaalin valta mulla!»
--Jos ei sulla, kellä sitten? »Tutki juoksut jumalitten!»
--Tutkin poves pohjaan asti. »Sinne Luoja tiensä rasti.»
--Rakkaus on Luojan rata. »Oppinut en parempata.»
3.
ÄITI JA LAPSI.
Tuli tuvan ovelle Surma.
Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: »Lempeä lepo Manalan.»
Liikahda ei äiti, lapsi.
Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!
Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielehensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.
Paukahteli kiuas kylmä: »Nää ei Taudin tappamia.»
Tutki Tuoni tarkempahan: »Niinpä Nälkä ne näversi.»
Hanki haastoi ikkunalta: »Viel' oli kapea kakku.»
Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienen-pienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.
Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä: »Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta.»
Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.
4.
PÄÄKALLOT.
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: --»Mink' olet mies sa vieraan maan?»
Ei tunne toinen toistansa, mut kaikki korjas kuolema, nyt kaikk' on samankaltaiset: --»Sua tunne en, mua tunne et.»
--»Ma sodin vuoksi synnyinmaan.» --»Ma pyrin sankarkunniaan.» --»Ma eestä ihmisyyden löin.» --»Ma sotamiehen leipää söin.»
Suo sulaa, hanget haipuvat, pääkallot mutaan vaipuvat, vain poreet sieltä täältä käy, ei kohta heitä ketään näy.
5.
NYKYAIKAINEN IKARUS.
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen; jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin: päiden päällä salamoin, isken maihin ihmisien, katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain, tapan, ketä tahdon vain, aseellista, aseetonta-- niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman, toivon pitkän toteutan, niinkuin lintu lennän, liidän, kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!
MAININKEJA.
MAININKEJA.
Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.
Vanhenin vuosia kuukausissa. Mistä sen saatan tietää? Siitä että jo suuttumatta voin loukkauksia sietää.
Siitä, että on mieleni murhe mun suurempi tunteeni tulta, että jo kiellän itseltäni, mitä ennen en kieltänyt sulta.
Pitkät, kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus-- kuolema tunkiolla.
Merkitse mulle ei enää, mi muille, ei mulle se merkkitapaus, ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta, vain sieluni ijäinen vapaus.
OUDOT.
Outoja ollaan ja oudommiksi ain yhä käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua, tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen, sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen olemme tullehet turmiollen.
Sulta mennyt on mieles herkkä, multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky, mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme, entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä. Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Suuri, summaton, tuhma lapsi! Etkö näe, jo harmeni hapsi?
Etkö näe, jo elämä meni, nuoruutes ja nuoruuteni?
Emme me toistamme koskaan tapaa. Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että elämme, kuolemme kyynelettä!
KAKSI KÖYHÄÄ.
Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta.
Ääressä takkavalkean me kaksi koditonta, sill' aikaa kuin on maailmalla niin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisi ma elämääni tätä: jos sinne ma vieraihin vietäisiin, mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä, sen vaikka ne muuksi sanoo, tulis tuska olla kerjäläinen, mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain, vaikk' ei sitä ihmiset huomaa, suon alati sielusta, mielestäin vain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkean me mieronköyhää kaksi; joka päivältä, joka vaivalta sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean me ruhtinaallista kaksi; jos maailma ei sitä huomaakaan me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.
SUVI-ILLAN VIENO TUULI--
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.
PAISTA, PÄIVÄ!
Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle yönkin poian, halki mielen hallaisenki, keltalehtien lomitse.
Paista päivä, suuri päivä, paista suurta sunnuntaita saarelle suven ijäisen; paistat työnkin paahtajalle, elon arki-askareihin, joista voimani väsähti.
Paista, päivä, lämmin päivä, paista mulle, paista muille, koko kylmälle kylälle; anna mulle uusi usko, muille armas aamurusko, enin orjille elämän.
TALVINEN TARINA.
Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden lämpimähän.
Tuo kanarialintu kaunis se hyvin sisällä hyötyi, sentään kaipasi ulomma, luonnon laajan laulupuille.
Toinen toistansa rakasti, toinen toisen maailmoita.
Tuo tiainen, lieto lintu, usein istui ikkunalle, kovin ruutuhun koputti; niin kerran sisälle pääsi.
Tuo kanarialintu kaunis näki akkunan avoimen, sen takana talvipuiston; uskalsi ulos jo tuonne.
Tavannut ei toinen toista, oli kurjat kumpainenki.
Tuo tiainen, lieto lintu, iski päänsä ikkunahan, maahan kuolleena putosi.
Tuo kanarialintu kaunis kiinni jäätyi oksallensa, kuolinvirtensä viritti.
Rakastivat toinen toista.
SYDÄN-YÖN LAULU.
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun,
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne, kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu? Niin! soi yltämme, altamme kuoro; mutta se, jolle jo sattuvi vuoro, painavi päänsä kuin tehnyt ois murhan, tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydän-yötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut. vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniaa helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
MIELITIETYLLENI.
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä asuu itse aurinko, vaikka pohjan pilvet, hallat kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä enää esiin sydäntäin, piilotan sen sinne, missä mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt, kosk' en vihata ma voi, vaiko tuska valkeaksi muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteis-ymmärrystä yli kaiken kauniin maan, elon ulkopuolla itse, elämää luon maailmaan.
Taikka jos ma vielä virkan: elän, vaikk' en entinen, elän tähtein tuollapuolla, tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.
ERI TILAISUUKSIIN.
VAPAUS!
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa Vainon virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, mutta elää vapaa henki halki Suomen surujenki.
NELJÄS KÄSKY.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin isää, äitiä muistavi kukaan, varsinkaan jos ei ole olleet ne suuret, jos eläneet vain korvessa kontion mukaan. Kaikk' unohtuu; myös kansojen kauneimmat virret, Pois lahoaa kodin yhteisen korkeimmat hirret; jäljelle jää vain vaistojen yhteisten touko, Väinölä, jonka ei urhoa ampune Jouko.
Korvesta tultiin, kuultihin myös kodin kuusta, kauniimpaa ei laulua laulettu koskaan; ei runo raiu nyt pyhän pihlajan puusta, raikuvi myrskyjä rautaisen vuossadan, joskaan emme me ijäti inhasti uskoa saata, ettei kauneus kerran kaitsisi maata, sois pyhä virsi vieläkin henkisen mahdin, sois yli tykkien jyskeen ja ratsujen tahdin.
Untenko kansa? Siinä me uskossa kuollaan. Ei meitä auta höyry, ei sähkö, ei lento. Siinä me surraan, siinä me huomenet huollaan, siinä on myös vesa toivomme kultainen, hento. Muistako sitten jälkehen jäänehet liemme vai muut meistä, sen uskon me hautahan viemme: ei sovi ihmisen olla ihmisen herra muulla kuin hengellä vain, kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako? Sitten on elo turhaa! Sitten ne harhausi taatot ja taattojen haaveet! Mutta niin kauan kuin on väkivaltaa ja murhaa, kulkeva haudoilla on esikansamme aaveet, etsien vieläkin virttensä armasta aikaa, lempeyttä luonnon ja tahtonsa valtiastaikaa, soittaen korviin maailman mahtavienki korkeutta, jolle outo on tään ajan henki.
PROLOGI.
Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7/4 1914.
Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma muistan kultahetket, kaikki kauniit hengen retket, jotka meille muille soitte, elämän kun aateloitte, teitte ihmisistä taulut, kaiutitte kauniit laulut kuulla yksinäisen mielen, riemuita myös kotikielen.
Silloin oli onni elää!
Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.
Herää sukupolvet uudet, valkenevat vastaisuudet suomalaisen hengen lennon, myöskin taitehemme hennon; olkoon heille helpompata käydä tämän työmme rata, syödä leipä leveämpi, kantaa kuorma keveämpi.
Mitä vielä virkkaa voisin?
Taitehesta tarinoisin, siitä, jok' on sydämissä, miljoonissa ihmisissä.
Mitä auttais neron aivot, ellei oisi kultakaivot täällä, tuolla, kaikkialla, joka kylmän kuoren alla? Sinne, kumppanit, me käymme, viemme virret, sinne näymme, ihmisien uskoon uuteen, ijäisehen hiljaisuuteen.
Mik' on nykyhetken usko? Aamun vaiko illan rusko punertavi päämme päällä? Tuot' ei tohdi virkkaa täällä. Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme.
PÖYTÄLAULU.
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa kaikista töistä, niin elon päivistä kuin elon öistä. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro, siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro, kiitämme päivää, kiitämme kuuta, myös kodin armahan pihlajapuuta. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa, naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa, ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret, olkohot vaimomme vanhat tai nuoret. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Viimeinen vihdoin on veikkouden malja, olkohon eessämme viini tai kalja, yhdessä istuen oomme me vahvat kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat, Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
VÄINÖLÄN VÄKI.
Kantaatti.
1.
LEMMENLAULU.
Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen, kuule, laulaa lehto taaja! Meidän aamu, meidän huomen! Ennen häät on ortten alla, kuin tuo kuihtuu kukka tuomen, puuntuu puolat kankahalla.
Onnen aamu, armas huomen, tuoksuu rinnan nuoren terttu, katso, juhlii luonto Suomen, laulaa lemmen leppäkerttu! Meidän hetki, meidän kevät! Ennen voittaa kuolo kesän kuin nää kihlat himmenevät, jäähtyy liesi meidän pesän.
2.
YKSINLAULU.
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne, ah, mennen, mennen polo morsian niin lietomieli ennen?
Äidillä on askareensa, siskosilla ilveet, mulla mielet vaihtuvat kuin lehdon vienot vilveet. Luulen, ah, luulen, menen karjan paimenehen, kuusten virttä kuulen.
3.
VAIMOJEN VALITUSLAULU.
Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi.
Voi meitä orpoja, voi meitä kurjia, voi vihan päiviä, päättömiä, hurjia!
Kolme kertaa poltettihin, kolme kertaa nousi, tuhkastansa taaton pirtti, joikui kirves, jousi.
Voi meitä, voi meitä! Talvi-ilta lankee, kiihtyy pohjan pakkanen, on eessä kuolo ankee.
Voi, tuolla jo tulevat taas! Uusi kurjuus! Kuoloakin ankaramp' on orjuus, on orjuus!
Voi meitä, voi teitä kotilemmen, kotilieden koidon ryöväreitä!
4.
MIESTEN KOSTOLAULU.
Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi kerta teidän! Poltitte nyt meiltä tuvat, poltamme me teiltä, vaikka haavat arvettuvat, armoa ei meiltä! Tämä kerta teille voitto, ensi kerta meille, nousee punasurman koitto, kodeistanne teille! Veitte meiltä immet, vaimot viemme vielä teiltä, hiihtää koston urhot aimot kohta teille meiltä!
5.
LASTEN LAULU.
Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me niemen kainalossa uimme, sitten kirjat kiirehesti loukkoon, itse varsain, vasikoitten joukkoon, koska kevät on, elo huoleton, päiväkulta paistaa, kesämarjat maistaa.
Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me yhtä uutterasti uimme, piehtaroimme, pyytelemme kalaa, myyröstämme niinkuin myyrät salaa, koska kevät on, huomen huoleton, kesä tulla taitaa, vaikka ilman paitaa!
6.
PELTOLAULU.