Chapter 10

Eik' katsottu, ken oli mieleltä mies, kun vaan oli kumppani vakaa, eri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties ja tahtoi hän vaaramme jakaa, kun hällekin inha ol' orjuuden ies, joka uhkasi eestä ja takaa.

Mikä nyt? Miks rintama rikki on tää? Mihin syöksyvi valkea valta? Sitä vaara vaikk' ympäri piirittää,-- ei silti se mieltänsä malta, vaan riitansa, kaunansa kahleihin jää, jos pääsikin sortajan alta.

Taas taistelo uhkaa, jo taivahat käy yli maanpiirin pilveen ja yöhön, ei viel' levon lempeän tähteä näy, ei rauhaa, ei rakkautta työhön, vaan kalskuen kansat ja maat terästäy miesmurhaan ja miekkavyöhön.

Isänmaa polo, poljettu, etkö jo saa sä kylläksi, eikö jo riitä sun tuskas, mi pohjolan tummentaa? Mut näyttää kuin nauttisit siitä. Nälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa, sopusointuun jo lapsesi liitä!

Suvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus taas Suomen aalloissa päilyy: jos rinnan sen kumpikin kansallisuus käy kukkaan, ne kumpikin säilyy, mut kiistaan jos käy, se on onnettomuus, min yllä jo yön hämyt häilyy.

Germaani! Sun kunnias korkea on, kun soi sana syntymämaasta. Olit taistossa pelvoton, nuhteeton, urotöitäs ei umpehen laasta. Taru, laulu sun kumpusi kaartakohon ei maanpetos, vilppi, ei saasta.

Suku Suomen! Sa maan pyhän, vapaan sait, sitä älkösi ahtaaksi aitaa, vaan laatios laajoiks sen hengen lait-- väki Väinämön ei ole saitaa-- niin kaikille täällä on tilaa kait, joka tilansa tietää ja taitaa.

Ja poikas jos myös monen eksyi tie, sai palkan he harhailuista: vuos hurme ja kyynel. Jo lohtua vie, jo suruja vaali ja suista! Lumet mennehen talven jo mennehet lie-- älä pahalla pahaa sa muista!

Ole ylimys, vaikk' olet nousukas! Sun vanha jo on sukujuuri. Ole ruhtinas ruumiilta, sielultas, ole ylhäinen, ylväs ja suuri, niin varmaan sun säilyvi valtikkas, olet Europan kunniamuuri.

1919.

PRESIDENTTI STÅHLBERG.

Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.

Rakensi kansanvalta rintamansa, kun meitä uhkas harvainvallan ies, jo repii, rakentaa sen uudestansa.

Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies työn tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka ei väkivalta riemuinne kenties.

Jos vaappuu oikean ja väärän vaaka, jos nousee jälleen punahirmun pää, saa tuta tuiman miehen lauma laaka.

Hän järkkymätön on kuin järjen jää, ken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti, voi tyynet kestää ilman ystävää.

Hän, joka voittoon kansan tahdon johti, jos mahdit pimeet maassa piileksii, ne ohjaa oikeuden, työn valtaa kohti.

Hänessä yhtyy teräs ynnä pii: liestulta pyhää uuden rauhan ajan hänessä Suomen heimo tervehtii.

Ja tervehtii myös liekit laulun pajan.

29/7 1919.

TÄHTILIPPU.

On maailman yö, toki maailman yllä yks' viiri on tähtinen, voitollinen, viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä, nyt liehuu se lippuna lempeyden, maan kansat se tahtovi yhtehen liittää, nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois, sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää, kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.

Sen tangossa viirin käsvarret on vankat, eess' astuvi kuin pyhän auringon mies, mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat, joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies: ei maailma nouse, jos nouse ei mielet yli koston ja kaunan ja vainon ja yön, jos kaiuta kansojen parhaiden kielet ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.

Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta tai ennettä tietäjän verhouneen, nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen, ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä läpi loistaen kansojen kamppailevain, yli maailman lippu se liehuvi pyhä kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.

Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin, ett' oikeus valtiot ohjata vois, siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin, väkivalta ett' ihmisten kunnia ois, siis saa siitä haastaa myös runoniekka, kun haastavat harmajat kansojen päät, siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka, sen vierellä vienommat vallat jo näät.

Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee, min kourassa kansain nyt kohtalot on, hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee, yli-ihmisen taakan hän ottanut on. Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu? Taas silloin on tähdetön eessämme tie. Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu, suvun suuremman hän lipunkantaja lie.

KANSOJEN KEVÄT.

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina vierii ja kyyneleet, soi itkun ja tuskan tyrsky, ja vankkumatonna kuin kuoleman yö niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.

Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu, ei pankit, ei pennit, ei punnat, ajan ankaran myrskyyn murskautuu lahot valtiot, yhteiskunnat, vain kestää, mi tuoresta, tervettä on ja käy kera kuoleman taistelohon.

Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan kuin entinen, min viha taivahan vei, mi tahrautui verenvikaan: sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi, kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.

Taas tultu on arvoihin alkeellisiin, väkivaltahan, voimaan raakaan, ei hengen, vaan ainehen hekkumiin; kuka miekkansa heittää vaakaan, heti suurempi, suorempi oikeus on hällä, kuin ennenkin ollut on--väkevämmällä.

Sota kaikkien kaikkia vastahan soi, vaikk' kaikki vain rauhaa halaa, viel' loppua murhien nähdä ei voi, koko maanpiiri hehkuu ja palaa, suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta vain hulluna hourivi hurmeista unta.

Taas milloin se järkiinsä järjestyy? Kesä kansojen, milloin se koittaa? Ei ennen kuin oman sydämen syy käy raskaaks, ja raudankin voittaa suur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat-- vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan, kuin kirvesmiehen mi ristille vei, mi tallattu nyt on likaan, mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tiet laajat on laumojen taivaltaa polut yksilön vain ovat kaidat; vain joukossa jokainen käydä nyt saa, miss' esteenä ei raja-aidat, ja korkeella vaatimus-viiriä pitää-- vain itseltänsä ei vaatia mitään.

Kesä kansojen, milloin se koittaakaan? Ei koskaan, elleivät muutu pian yksilökansoiksi kansat maan, maan lapsina maahan juutu, ja rakasta maata kuin äitinsä nisää ja taivasta kuin elon korkean isää.

1919.

IHMISHEIMO.

»_Uljas kaikkea uhmaamaan heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen_.» Horatius.

On luonnon sydänloitsut ilmi luotu, on herätetty henget veen ja maan, on tuli itse pilven päältä tuotu ja vuorten vanhat voimat piilostaan, jo aalto vanki on ja tuuli työssä, jo koski toivojamme tottelee, kas, kuinka pyörät laulaa laakson yössä ja väkipaljat säihkyin säestelee-- mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa, päät tähkäin täyttyy, laihot lakoaa, myös meille riistaa metsä, aalto antaa ja merten aitat suolaa sakoaa, vain meille varttuu hiehot, varsakarjat, vain meille uuhten villat uhkeaa, puut heelmän kantaa, nousee noron marjat ja kukat kunnahilla puhkeaa-- mut missä, missä on onni?

On ilma vallattu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa, kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu, ett' yhteen kaupungit ja kansat saa, kas, kuinka tuolla haahdet merta halkoo, tääll' autot ajaa, vaunut vilisee, käy kauppa täällä, tuolla tanssii talkoo, reet kilvan kiitää, tiuvut kilisee-- mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat ja kodit korkeoiksi kaartaneet, me oomme lyöneet maahan malmivaajat ja paadet paksut seiniks saartaneet, jääkylmät liedet nuo me lämmitimme, nuo asutimme suojat autiot, ne kruunuin, sähkövalkein valaisimme ja pehmeiks peittelimme permannot-- mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnait' taivahille maksaneet, me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä ja uskollemme hyvin uhranneet, maanpiirin täyttänyt on kansain kuoro, on nousseet luostarit ja alttarit, nyt tullut vihdoin ihmisten on vuoro: sa turhaan taivahille suitsutit-- ei siellä, siell' ole onni.

Uus kannel kaikuu, uusi aika koittaa, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se veljeyttä yli vetten soi, ja ihmisille ilon viestin kantain se syöksee elon, taiston tuoksinaan, soi rakkautta kautta taivaanrantain: maan päälle tänne taivas taotaan-- vain täällä, täällä on onni.

Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten poikki kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö; ja itse Luoja jättää taivahansa, käy alas onnenkruunu otsallaan, ja jokaisell' on joulu rinnassansa, jumalat vanhat syntyy uudestaan-- vain silloin, silloin on onni.

1896-1919.

AURINGONSÄTEIDEN LAULU.

Koti meill' ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie, me tahdomme valkaista autiot aavat ja nähdä, ne kuink' elon kauneuden saavat. siks syöksymme pilvien pimeyteen, läpi säikymme seesteen ja ilman ja veen, ne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi, jumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.

Halu meillä on maailmat valloittaa, enin kuitenkin suuri ja mahtava maa, ota emme me mitään, vaan annamme aina, kun kaikkemme on vain Luojalta laina, me luomme sen ruohon ja pensaat ja puut, värivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut, siks' meitä se kiittävi kirjavin kedoin, ja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.

Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin toki ihminen lie, maan laps ihanin, hänet voitamme hyväillen poskea, kättä,-- kunis olla hän ei voi hymyilemättä, mut jos joku vieläkin onneton ois, hänt' emme me enää päästäne pois, vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.

Jos meidät hän tahtovi karkoittaa, me pyydämme, palvomme näin Jumalaa: »Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille, hänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!» Isä ylhäinen vastaa: »Hän vankinne on.» Hänen kahleensa silloin on katkeematon, hän on iki-autuas auringon lapsi, min uurru ei otsa, ei harmene hapsi.

Laps auringon jos joku itkevi tuo, sadekaariksi saartuvat kyynelet nuo, jos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu, jos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu, näin kasvaen kaltaiseks jumalain kadotuksesta aarteiden kalleimpain, mitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan, hän valmis on tarhoihin auringon taivaan.

4/6 1919.

VAELTAVA KUUSI.

VAELTAVA KUUSI.

Ne hakkasi pois minut juuriltain-- kohu korven soi minun korvissain-- mun saattoivat salihin kimmeltävään, joka puolelta peileistä itseni nään, ne hellivät oksani helyihin paperkukkasin, omenin kultaisin, ja kirjovöin ja kynttilöin niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin, ne hymyilivät, ne lymyilivät, ne naavaista partaani pitelivät, ne pyörivät piirissä ympäri mun ja lauloivat: »On hyvä olla sun!»

Ma valvonko vai näen unta vain? kohu korven soi minun korvissain mä kuulen laulelot lasten nää, mut ikkunaan minun pälyy pää: siell' ulkona, piilossa pimeyden, on heimoni suuri ja hirmuinen, suku hallava hangilla kuutamon, ja monta jo hangenkin alla on; siell' ei kuki haavehet kultamaan, siell' elämä paistavi paljaaltaan, siell' lyö elon myrsky, ja murhe syö, ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell' ollahan lapsia luonnonlain-- kohu korven soi minun korvissain-- ei siskoja sinisten toiveiden, vaan veljiä kuoleman yhteisen; siell' armoa saada ei, suoda ei, siell' lempeät tunteet jo tuuli vei, siellä paadutaan, siellä kaadutaan, siellä maaksi jällehen maadutaan, siellä jyske käy, siellä ryske käy, ei muita kuin pedot metsän näy, ja korven kuus, ja kuudan uus, ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain-- kohu korven soi minun korvissain-- olen korvessa syntynyt, kasvanut. Ken minut on korvesta karkoittanut? Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen. Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen? Olen kappale korpea kohisevaa, miks tahtoo he muuksi mun muodostaa? Olen ilmestys luontoa ijäistä, en ihmistä, en ilvettä, en naljailla voi, en nauraa voi; kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain-- kohu korven soi minun korvissaan-- olen heimon vaatimus valkeuteen, mut itse ma kuulun pimeyteen, olen lapsi ma suon ja laaksomaan, mi pääse ei päivähän milloinkaan, veli kaikkien yksin-yöpyväin, vaan vapauden tuuli on ystäväin: kuin raakuus se tulkoon rakeinakin, sitä katson ma suoraan silmihin, ja jos se mun kaatavi kannollein, saan sammalen pehmeän peitoksein!

On vapaana latvani laulanut ain-- kohu korven soi minun korvissain-- on veisannut yössä ja myrskyssä. Nyt minne sai ylin ystävä? Kenen orja ma oon, että tänne jään? Minä kuulun iltahan pimenevään, minä kuulun kansahan kaatuvaan, mut orjakansaan en milloinkaan, minä kuulun valtahan vapaaseen niin totta kuin lauluni korkeuteen, mun suullani puhuu Jumalan suu, mut mieleni minun vain ahdistuu...

Niin nousen ja suutun ja suoristain-- kohu korven soi minun korvissain-- kas, kuinka ne kirpoo kahlehet, paperkukkaset, omenat kultaiset, mies, vaimo ja laps miten kalpenee, kun tuskan huutonsa huokaisee, kun tuulispäässä ma tohisen pois; ja on kuin ei kattoa, seiniä ois, kuin sammuisi kynttilät oksiltain, ne kestivät kehnoa ilmaa vain, mut päälläni syttyvät tähdet yön, jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain-- kohu korven soi minun korvissain-- käyn sinne ma, kussa on kantani, kotirimpeni, kotirantani; taas juutun ma vanhoille juurillein, saan suden ja kontion seuraksein, surut suuret ja tuskat tulla voi, taas vapaana latvani laulu soi, taas puuta puhdasta, yhtä oon, käyn kanssa taivahan taisteloon, en armoa pyydä enkä saa, olen kova kuin valkean talven maa.

1917.

SYYS-AAMU.

Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden oksilla häilyy.

Tuosta tiedän, on päivä noussut; nostan itseniki, istun hiljaa ikävöiden ikkunata liki.

Näen ma maantien, maan ja metsän, punaisen virstapylvään, näen ma pitkät piilipuut ja aamunkoiton ylvään.

Näen ma elon ees ja taaksi-- ah, mua värisyttää! Tuska onnesta ollehesta sydäntä sykerryttää.

Ah, te hallavat hopeahunnut, tulkaa povelleni, ettei hyljätyn lemmen muistot hiipis ovelleni;

ettei huutohon yksinäisen varjot yksin vastais, ettei poloisen pään-alaista kyynel kylmä kastais.

1917.

SYKSYN SYNKETESSÄ.

Elegia.

Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia valkean hallan tuska, murhe ja muistot syö.

Kuohu henkeni, käy, ah käy! kohta ei taivasta, maata näy, kohta vaikenet vallan, hehku hiilesi himmentäy.

Kannel kaukainen, soi, ah soi! Vaikka en laillasi laulaa voi, heijastan hetkinä hurman kaunehinta, min kaipuu loi.

Virta kohtalon, vie, ah vie! Kohta jo päättyy päivän tie, kuulin kulkevan surman, taikka tauti vain ollut lie.

Mutta tunnen, ah, tunnen sen: en ole enää entinen, muille ei soittoni soikaan, muista murhetu, ilahdu en.

Siitä tiedän, ah, tiedän tuon: unissa kulkien unia luon, itseni joikuja joikaan, itselleni vain iloa suon.

Sentään ihmehen näin, ah näin! Virisi virva mun sydämessäin, puhkesi puutarha uhkee ruusuin, tuntehin tuskapäin.

Tuima on tuomari lemmen syys, synkkeni pois ilon itsekkyys, nainen nuori ja muhkee mun oli murheinen ihmisyys.

Nyt hän on mennyt merten taa, hältä en viestiä, sanaa saa, elääkö ees, en tiedä: kyselen, mykkä on taivas, maa.

Virrat, järvet, ah, jäähtykää! Tulkoon Tuonen ja tyynen sää, syksyn en kukkia siedä, koska en koskaan häntä nää.

Kuolkaa, kuolkaa, ah, metsät, puut! Tulkoot talviset, kylmät kuut, järkeni jäähän nyt hautaan lemmen leimut ja muistot muut.

Tahdon olla ma talven mies, harteilla hallan ja tähtien ies, iskeä routaan ja rautaan, ruusu musta, sun murheties.

1918.

JUHANNUS V. 1918.

Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa järven lainehet.

Jälleen yössä valkeassa saaret, salmet uneksii, jälleen päällä metsänpuiden punapilvi purjehtii.

Kaikk' on niinkuin ennen: eipä mieleni mun tuiretun. Mikä sorti äänen sorjan? Miks on sydän synkkä mun?

Kadotin ma kerran naisen, jota raukka rakastin, silloin saman tunnon tunsin, silloin samoin aattelin:

Tulee kesä, tulee talvi, eipä hetket autuaat, jolloin käsi kättä vasten unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla: kadotin nyt kallihin uskon kansaan, isänmaahan, jota raukka rakastin.

Tulee kesä, tulee talvi, eipä enää milloinkaan mieleheni haave heljä hengen, laulun kotimaan.

Siks ei elon juhlat mulla, vaikka juhlii juhannus, syän ei syttä valkeampi. Mistä silloin pelastus?

Taas kuin ennen tuosta yksin: täytyy kestää yksinään, yksin nousta Suomen suosta korkealle kärsimään.

Yksin surra, yksin käydä; käsin työhön totuttuun, löytää ilo itsestänsä, murhettuen kaiken muun.

HAKKAPELIITTAIN NÄYT.

He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni muistelo päiviltä lapsuuden, kotilehdot, joissa he liikkuivat, kivet kirjavat, joilla he kiikkuivat, maan lumisen metsät ja vetten vyöt, sydäntalvet synkät ja valkeat yöt.

Yks virkahti noin: »Minut vietiin pois, kun taattoni juur' mua tarvinnut ois, kävi vanhaks jo, käsi raukes jo, meni rempalleen koko kartano, kas, pirtin on ovi kallellaan, paja painumassa jo alle maan, myös saunan kiuas on kitkuinen, taus rikkinäisenä ritkui sen, vesikaivo vyöryvi sisäänpäin, tuvankatto vuotavi syksysäin, ken niityt niitti, ken kasket kaas, on sydämelläin kuin paksu paas, ties kiekuuko enää kukkokaan kotipaikalla, tuonne jos kerran saan!»

Näin toinen: »Tään sain kohtalon, kuin juuri ma aioin aviohon, oli morsian minulla keltahaps, nyt jäivät jälkeeni nainen ja laps, ma itse kiertelen maailmaa, otan miekalla mitä en muuten saa, tulen kaupunkiin, syön kaupungin, tulen luostariin, juon luostarin, pyhän uskon puolesta taistellen, elon oudon maljoja maistellen näin jäähdytän poven polttoain, mut sentään, sentään ma kuulen ain tuon itkun haikean, etäisen, näen häilyvän kutrien keltaisten, kuin Maaria on hän muodoltaan, kuin Kristus-lapsi on polvellaan... mua Herra armahda, paavin lie nää pauloja; täst' on Hornan tie!»

Mut hän joka hoiteli haavojaan, noin äänteli vitkaan vaivoissaan: »Tuo orvolla yksi onni lie, ei häntä tarvitse mieron tie, on muutenkin monta kulkijaa, ei mull' ole maata, ei mammonaa, pesä suotihin taivaanlinnullei, mua kukaan missään kaipaa ei, peto korven luolahan laskee pään, minä mieluummin tähtien alle jään, ne kylmät on kuin kyynelkin, min joskus saan minä silmihin, ne Luojan telttana kaartaa mun, kun murhe sankea saartaa mun, olen ihmisistä ma irrallain, elon ankean löytölapsi vain, mun rakkaimpain on ratsuni, olen kalvan ja kilven kumppani, ja ystävä yksinäisen yön, en lemmenleikin, en murhatyön.»

He tulehen ääneti tuijottivat. Jo hiiletkin hiljaa tummenivat, siniliekki vain sieltä täältä nous kuin noidan veitsi, kuin velhon jous.

Yks virkahti: »Viime yönä näin toki unta, mist' olen mielissäin, näin kulkevan kuningasvainajan läpi leirin raskaasti nukkuvan, minä yksinäin ylös valvahdin, hän katsahti minua silmihin, käden laski pääni päälle mun ja lausui näin: 'Ma tunnen sun. Koti, kontu on sulla huolena. Miks murehdit? On talos tallella. Siks valtakunnassa kuningas on, vako ett' on murtuva vainiohon, mut siks on Suomen ja Ruotsin mies, hän että myös sotatiensä ties, kun vaatii valtion onni sen ja asia uskomme yhteisen. Talos ehkä autio ammoin lie, kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie, mut muista: se seisoo paikallaan niin totta kuin laki Ruotsinmaan, ja jos luotat sa sanaan kuninkahan, näet kaksinkerroin sen karttuvan; kun vainiolta sun kuningas vei, sua unhoita Oxenstjerna ei, saat tilaa kaksikin kaunista, sotilaan on saatava palkkansa.' Näin lausuen verkkaan pois hän läks, mut mieleni niin kävi virkeäks ja vielä aamulla naurusuin ma päälleni rautapaidan puin.»

Muut tuota kuunteli kummakseen. Tuli toinen jo tuohon taruineen: »Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin isä Lutherin itsensä kalottipäin, hän saapui juuri, kun huuliltain pois sarkan laskin ja toista hain, mut sattuikin neito polvellein, heti hälle ma tuossa laulun tein; no niin, hänet silloin ma huomasin, ylös syöksyin ja syvään kumartelin ja pyytelin anteeksi käytöstäin, mut tunnustin, että mielessäin kuva kuultavi naisen kuin Maarian, mill' luulen mua pahan paulovan, ja paavin ja Rooman ja Hornan yön, pyhän uskon puolesta vaikka lyön. Hän hymyili, istui pöytähän ja sarkkansa pohjaan siemas hän, hän katsoi neidon silmihin ja laatipa laulun itsekin. Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti: 'Piru jos sua joskus vietteli tai munkki tai paavi tai peikko muu, tään laulun tieltä ne lannistuu, jos auta ei, sarkka siemaise ja suulle neitoa suutele, pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois, kuin maailmanloppu jo tullut ois.' Minä kiitin ja hengitin helpommin ja maljaa maistoin ja--heräsin.»

Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo. Mitä hourin? Mun houria sallikaa! Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa, mut nähdä ma kerran tahtoisin tuon sieluni valkean enkelin, mi kulki jo lasna mun kupeellain mun mieron polkuja polkeissain, hän täälläkin jossain lähellä on, mut haihtunut kalvan katselohon, hän verta, haavoja inhoaa, näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»

Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan, jäi kaikki kummaa katsomaan, valo välkähti kirkas, kaukainen yli yöllisen tappotanteren, mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy, koht' enää ei mitään muuta näy, maat, taivahat täyttää se paisteellaan, sen ympäri yössä veisataan kuin kuoro ääretön, ylhäinen kera kaikuisi ihmis-unelmien, se saavuttaa sotajoukon jo, joka hengen valtaa hurmio, se tunkevi tummahan Tuonelaan ja vainajat vastaavat haudoistaan, se syöksyvi sieluhun jokaiseen kuin ukkosen nuoli syvyyteen, sävel sähköinen, sana voittoinen, ja niinkuin ihminen ijäinen: »Ylösnoussut on valkea Vapahtaja! Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»

Ja katso, hän tuossa on itsekin kuin ilmestys, uni suloisin, käsi palmunlehvää kantelee, mut toinen sieluja siunailee, ja mikäli eestyy hän matkallaan, maan kansat kaikki siunataan, sota sortuu pois, viha viihtyy pois kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.

Kuin saapuikin, hän poistui niin. Jäi hakkapeliitat rukouksiin, vast' aamulla huomas he huolissaan, heit' ett' oli elossa--kaksi vaan.

11/9 1918.

KALEVAN POIKA.

Tuop' oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista huojutteli.

Tuo kulki Kalevan poika kuusikkoa kuulevata, lauloi laulua sydämen elokuisen illan alta:

»Etsinen minä emoa, enpä tiedä, löytänenkö, mont' oli veljeä minulla, vieri maille vierahille, taatto kaatui kannaltansa, kuoli kuuluisa Kaleva, yksin yöpynen salohon, äidin ääntä kuulematta.»

Kuuli tuon kujertavaksi emo aitan portahalla, lauloi laulua sydämen alla taivon tähtikirjan: »Oli mulla onnen poika, lie ollut surunkin poika, yksi vierähti Virohon, toinen sai Suvantolahan, itse vierin Inkerihin, päädyin päiville pahoille, orjan illat istumahan orjan aamut oppimahan.»

Kuuli tuon kujertavaksi se kaunis Kalevan poika, sylkähti sydänalansa, raikui rinnan riemulaulu: »Äidin tunnen, äänen tunnen, virrenkin sävelen vienon, kuulin sen kotona kerran pärevalkean valossa!»

Syöksyi hän sylihin äidin, kauan itki kumpainenkin.

Tuop' oli armas antimuori, istui aitan portahalla, kyseli poialta pololta, kunne kulki lapsikullat, tokko maassa maailmassa oli hän tuntenut, tavannut sukuansa suurempata, lajiansa laajempata.

Tuo kertoi Kalevan poika: »Kuulin virren vieriväksi kerran ma kesäisnä yönä, polun poikki mun tapasi eteläisen ilman alta, tunsin kuin sinutkin tunsin, äänen äitini kodista, laulun laajemman minua, rotuvirren rohkeamman.»

»Et käynyt säveltä kohti?»

»Olin outo veljelleni.»