Part 7

Elo julmako on? Me väitämme niin, kun varpunen maahan putoo, mies sortuu sorjihin unelmiin. Se ei kysy tahtoa sun, ei mun, se ruusujen tuoksuun tappaa tään, tuon ruhjovi ruusunpiikeillään. Tomuhiukkanen, tähti tai mato maan ikirauhaan polkien polkuaan se kaikki ne siittää ja murskaa vaan.

5.

MONELLE.

Olemuksesi pohjasta etseit elon pulmien avainta. Mitä sen oli ulkopuolla, ylenkatsoit ja torjuit sa. Mut siinä kun uursit ja puursit, se pieni, min henkesi syrjähän heitti, niin suurtui, että muun kaiken se peitti. Sa itsesi katkerin vihamies!

6.

HAUTALAULU.

Sävel: Integer vitae.

Vaikerrusta ei: elon, kuolon kuormat mieliä miehekkääll' ovat kannettavat. Hehkuu helka-yöt, tulet toivon tuikkaa, haipuvat hautaan.

Hetket kiitää, vuos unen lailla vierii, unhon varjoihin sukukunnat vaipuu, päivät ihmisten levotonna lentää hautojen rauhaan.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ IN MEMORIAM.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Egyptin kuolonkirja sanoo: sielu käy kotiinsa Aurinkoon kautt' töiden hyvien, muumio ehjä vaikka hautaan himmentäy, niin kauan kuin lyö arpa aikain syvien, mut Henki, jok'on sielun korkeampi Minä, jää sinne, missä suret yöt ja päivät sinä.

Tää usko varma vakuudestaan olla voi, näät Henki aina muovaa muodot ainehen. Ylevä kuinka viisaudessaan salamoi tuo Totuus, joka sietää maassa mainehen, mit' että elämässä enin lemmit sinä, aina läsnä on kuin sielun korkeampi Minä.

Ei sovi meille ujot jäähyväiset nyt, käsissä seppeleet me vaikka seisomme, siks virkamme: on kaunis sielu lähtenyt tapaamaan Tuonen ikituttaviamme, valkeita vainajia, joiksi tulet sinä, jos kaikki uskomme sen kuin nyt uskon minä.

Teoistas kiitos, poika Pohjan korea, mies Suomen, urho Lapin laajain unien; yön kirkkaan kieltä kertoi silmäs sorea,-- mi uskoi maahan kuusten, maahan lumien; tään kansan tulkki pienin ehkä lienen minä, mut kiitos siitä, että siihen uskoit sinä.

SUOMEN KANSALLE.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Sa laulun kansa, korven kansa karu, maailman pahan riitain tuolla puolen, sa petäjäin, sa pettuleivän taru täys tyyntä toivoa myös alla huolen: On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Sa kansa, jonka muisteloissa päilyi maailman luominen, sen alkumuna, Egyptin usko oli se. Se säilyi. Sa hengen voimiin uskoit herjattuna. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Hymyilee sfinksi erämaasta sulle isäisi pyramiidein pyhää taikaa, uus valo paistaa maalle siunatulle, se uhmaa kansoja ja uhmaa aikaa. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Jo kyllin kukkas piili pohjolassa, se kyllin kyynelistä kastui täällä, mut mainees nouseva on maailmassa, sun kantelees on soipa kansain päällä. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

ARPAKAPULA AMERIKAAN.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Veikko, merten yli purjehdit, Niagaraan dollar-muodit murhaa, kullan sointu, jolla sammutit henkes hehkun muun, on turhaa, turhaa...

Lienet hartiakas, suuri mies, kunnon orja mammonankin siellä, otsas hiessä leipäs saat kenties taikka taivaltanet vilpin tiellä.

Syntynyt et konnaks »splendidiksi», heitä »trustit», heitä »bussines», sinusta ei lännen lurjuksiksi, Suomi luottavi sun palauksees.

Tallin tauskin tääll' on kultainen, tääll' on ruista kyllin hampahilles, ihmeitä voi aura jokaisen, maat' on lehmilles ja lampahilles.--

Peru isäin, pyhä peltotyö: tuhat suota ojitettavata-- jos me tahdomme, pois halla-yö väistyy, karttaa kansaa rikkaampata.

Katso, maa, jok' oli isäisi-- imeneet sen vaikk' on muukalaiset-- sinne lapsillensa laulavi kuin sen kosket, vielä kotimaiset:

»Suomen mies ja nainen! Pääskykin keväin aina kotihinsa palaa. Tulos heti, tullos takaisin äitis luo, mi ikävöi ja halaa!»

Rahaa jos sull' on, se tänne suo, täälläkin sun säästyy dollarisi, tänne mahtuu miljoonat--mut tuo uudet aatteet uusiin koteihisi!

MARSELJEESI.

(Rouget de L'Isle.)

Lapset synnyinmaan, marssikaamme päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltain, vaaraksi maamme, liput hurmeiset näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat, meiltä tappaa he tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Mitä tahtoo tää valtiaiden, valapattoin palkkalauma tää? Keitä varten kautta on maiden kahleraudat kauan tehty nää? Kansalaiset! Oh, häpeäämme! Meitä varten on ne vain, meistä luullahan, ruhtinain ijät kaiket me rengeiksi jäämme. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Kuinka? Täällä siis vallitseisko laki laumain ventovierasten? Rosvot, ryövärit meitä hallitseisko, löisi maahan nuoren vapauden? Jumal'auta! Orjainko halpain meitä tahto taivuttais ja me itsekö vaivuttais alle taas tyrannien kalpain? Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Vallat, peljätkää, vaviskaatte, mustat sankarit salamurhien! Palkan varman töistänne saatte, tohdin taata jo nyt teille sen. Joka mies sotamies on silloin teitä vastaan taistelemaan, uudet nousee helmasta maan, vaikka vanhat kaatuisi milloin. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Muistakaa, sotaveikot sorjat, vapaus teitä velvoittaa: säästäkää nuo ostetut orjat, heidät pakko vain taistohon saa. Mutta valtias tuo täys saastaa ynnä kumppanit nuo Bouillen, pedot, tiikerit pentuineen, jotka äitinsä rintoja raastaa... Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaises nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

AJATAR

(1920)

UUDEN SUOMEN LAULU.

Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi, tunturit iski tulta, veet verta vyöryi ja maat ja multa, oli kansojen yö, oli surman suu, surupilvessä maailma muu.

Eik' ollut oikeuden valta vankka kun syntyi Suomesta laulu uus, oli vainon vuossata synkkä, sankka, rae lankes, rangaistus kulki rankka, monet heimot ja kieletkin Herraansa huus, paha voitti ja maan mataluus.

Se vaappui Salliman vaskivaaka, kun arpa lyötihin kansan tään, jo riemuin raivosi lauma laaka, jo uhkas hirmu ja rauta raaka joka kukkaa, mi tääll' oli reunalta jään vain pälvestä nostanut pään.

Sen tunsi lapsi kuin valkotukka, --nyt lankes kohtalon kolkoin yö, ses aukes ain yhä kuolon kukka, tuo ulvoi ain yhä Manalan hukka, se hiipii, se saapuu, se saartaa, se syö, mitä loi tuhatvuosien työ.

Jo kuuli kuolonsa kellot kansa. Nous silloin valkea Suomenmaa; nyt huoahtain hurmeesta, haavoistansa se seisoo jylhässä voimassansa, nyt miekoin, nyt miehin se valloittaa, mit' ei auroin, ei aattehin saa.

Ei ollut outo se taiston tiellä, sen muinen ruotsi kuin ryssä ties, miss' iski yhteen ne miehen miellä, teki totta Suomenkin säilä siellä, mut missä, miss' oli Ruotsin mies, kun meill' oli orjuuden ies?

Myös hengen taistoa hehkuvinta tää kansa kauan jo käynyt on: kun valtaa kahta sen kantoi rinta, sen raskas ollut on rauhan hinta. Nyt itsensä voittaja voittamaton valon vuoresta päästänyt on.

Taas tunnen kansani: kalliolla sen valtakunnan on kulmapaas, taas synnyinmaassa on armas olla, ois ilmaa kaikua kantelolla, kun loihtisi laulu vain elohon taas sen kaiken, min kuolema kaas!

AUNUKSEN AAMU.

Miettehet kummat kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat, muistelot tummat, aikojen ammoin menneiden kultaiset kuvat: nuo olen rannat jossakin nähnyt, rannoilla saunat ja talot, valkeat sannat, saaret ja salmet ja ympäri huokaavat salot.

Tuoll' olen kiikkunut kivillä lapsena, mansikanmarjoja syönyt, tääll' olen liikkunut, lehdoissa lempinyt, laulanut, leikkiä lyönyt, noit' olen soutanut virtoja, järviä, ajellen karjoja Ahdin, soutanut, joutanut, joikunut heimosta hengen ja kauneuden mahdin.

Milloin ja missä? Jossakin, jolloinkin, vuostuhat-taivalten yössä, himmenevissä illoissa, aamuissa, päivänkin päätyvän työssä, kun sukukantani vallitsi Vienan ja Väinän ja Laatokan maita, soi kotirantani sointuja, joita ei tään ajan lapsoset laita.

Aurinko koittaa, puhkeevat pilvet, haihtuvi orjuuden haamu, valkeus voittaa, käy yli Aunuksen korpien korkea aamu, louhien lomasta nousevat entiset, yhteiset muistelot esiin, onnesta omasta, vaipunehesta Venäjän virtojen vesiin.

Saarina, nieminä pyrkii nyt päivähän päin suku Väinämön pyhä, pirstoina pieninä, laulaen laulua, loitsua yhteistä yhä: kuulen ma sieltä kumpujen kumua, helkettä hautojen hiekkain, maammojen kieltä, taattojen mieltä ja kalsketta veljien miekkain.

Uusi on rusko ranteilla taivaan säihkyvä säilien teriin, uusi on usko tunkeva nyt Viron, Vienan ja Inkerin veriin: ei iki laukee yltämme orjuuden yö, vihamiehen ei vaino, jos iki raukee ei ies Moskovan, Pihkovan, Pietarin paino.

Ah, useasti virtoja Suvannon kaahlasi kasakan hepo ääriltä asti Turjankin tuulisen poistui rauha ja lepo! Kerran jos poistuis myös aron poijilta, urhoilta Uraalin takaa ei taru toistuis hurmeinen tuo, ja Suomen ois viljelys vakaa.

10/6 1919.

VAPAUDEN VILJA.

Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää, tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa, teräs tuoll' yhä lyö, tykit tääll' yhä jyrää, yhä vaanivi julmuus julki ja salaa, yön peitossa käy viha, karsaus kyrää, kyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa: se kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa vain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!

Oman ortemme alla nyt leipäämme syömme kuin ei tuhatvuotehen tääll' ole syöty, se puhkesi kukkahan, laulumme, työmme, se oikeni oikeus maahan jo lyöty, se valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme, se ilmeni, ihmishaaveiden hyöty: näki maa vähä, pohjoinen vapauden unta, kun maanpiirin pimensi keisarikunta.

Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan, tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu, sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu; nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan, ne jällehen kasken sen kattavi sauhu, ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan, Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro, tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan, yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro, me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan, kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro, näät Moskova pettää, on pettänyt ennen, ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Siks ain yhä yksi on suurin ja tärkein: Isänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran! On onnesi vallassa lastesi järkein, siks rukoile heille nyt viisautta Herran: kevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein, syysmyrskyjä sietää he voinee sen verran, ilon että sen itsellensä he suovat ja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.

Maamies, joka sänkeä keltaista astuu, jo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot, hän vaieten miettii, mi hällä on vastuu, jos tyhjät on talviset riihet ja ladot, mut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu, on kuin poven murtuisi muurit ja padot, ja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää: hän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.

Mut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun, hajamielisen huomaatko otsalla leiman. On kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun, mut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman, ole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun, hän unhotti kirjat ja keikailun, keiman, kun soi sota syntymämaasta--kentiesi hän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!

Ja tuomari, tuomiopöytänsä takaa mi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti, lain vartia harmaa, min hartaus vakaa väkivallan ja vääryyden voimia esti, kun oikeutta nyt hän kansalle jakaa, hänen kenties muistuvi mielehen Kresty ja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan-- hänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.

Vait! Kuulkaa, hän haastaa: »Min tietäjät tiesi, mitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä, miten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi, miten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä, kun Pohjolan poika ja Karjalan miesi nous harteilla haulikot, kirvehet vyössä, sen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa, ja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.»

7/9 1919.

KUSTAA AADOLFIN NÄKY.

On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt'ympäri huokaa korpien vyö ja halla harmaja suo-maan. Nuor' kuningas juuri on laivallaan Nevan suulle saapunut oppimaan sodan vaikean taitoa urhoiltaan ja heille apua tuomaan.

Heill' eessään heikko on Moskova, on vallattu Novgorod, Pihkova, Viro, Inkeri viety ja Liettua pois Puolan ja Venäjän maista. Itämeri on Ruotsin!--Ja de la Gardie, taas voitoista uusista uneksii ja Venäjän tsaariksi tervehtii jo prinssiä ruotsalaista.

Kajutassa on ollut kokous; mitä päättänyt, tietää Sallimus ja valtakuntien vaellus, min tuo tuhatvuodet julki. Mut vielä kauan sen jälkehen soi kannelta kaiku askelien, kun kuningas vilkkaasti haastaen kera Eevert Hornin kulki.

Hänen luontonsa on kuin leijonan: hän vallata tahtois maailman, maan tehdä Ruotsista mahtavan, sill' ettei mittaa, ei määrää. Hän merestä ryssän jo työnsi pois, nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois, ellei jo Saksasta torvet sois, päin vaatien uskoa väärää.

Wien saapa on tuiman tuomion: kukistettava kuuluisa Habsburg on, protestanttiset saatava liittohon, ett' ois evangelium vakaa; ja itse hän ois sen liiton pää-- eik' Europa ahdas riitä tää, uus maailma hänelle häämöittää jo Atlannin aaltojen takaa.

Kuvat kummat, valtavat vaeltelee... Nyt äkkiä kuningas kalpenee, hän valkenee, hän vaikenee: kuu virralle hohtonsa heittää; lumon oudon luo suomaisemaan, sen korpehen, rimpehen koleaan, jota Suomenlahdesta Laatokkaan nyt huuru hallava peittää.

Mut huurusta katsehin hurmaisin nyt näkee hän nousevan kaupungin, ylös pyrkivän tornein ylpehin ja kaunehin pylväin ja kaarin. Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon: »Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon? Mä tänne Tukholman uuden luon, mi pitää silmällä tsaarin.»

Horn kumman kuulee, hän hätkähtää. Mut Kustaa Aadolfin nousee pää, hänen leijonamielensä lennähtää, sen tähtihin sinkoo säen, ja kansojen kohtalot näkee hän: maan suuren pieneksi piirtyvän, mut onko se Ruotsin vai Venäjän?-- Hän virkkaa: »Huonosti näen.

Olen kuoleva vaan mä ihminen. Mut kuitenkin neuvosherrojen tään annan tutkia aatoksen, mitä tuosta he tulevan luulee.» Hän vaikenee. On kylmä yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; kuin kuoloa korpien huokuu vyö, kuin kalmaa kaakko tuulee.

25/10 1919.

TIETÄJÄN TARINA.

On ollut kansa outo kaukana, on ollut maa ja suuri valtakunta, vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta arojen autioiden hiekassa; sen lakkas laulu, sammui viime lies, tien sinne löytää vain nyt tiedemies, mi kurkistellen kumpuin patsahia, tavaillen kielen kumman kirjaimia näin muinaisista muovaa uudestansa, mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion: on ollut kansa seppäin, tietäjien, mi tunsi rauhan työn ja toimen hien, mut sotaa ei, ol' aivan aseeton kaluja, kaunisteita takoi vaan, ei murhan astaloita milloinkaan, näin itseksensä raatoi, rauhass' eli, ijäisyys-aatoksin vain askarteli, mut naapurit jos joutui taiston teille, se usein antoi neuvon viisaan heille.

Myös ollut maailma on outo niin, tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan, vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan ja siihen turvas niinkuin tuomariin; näin kansain kesken kunniaa se sai, myös varmaan monta kadehtijaa kai, mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään se kaikki suostutteli sopuun hellään, ja--mik' on kumma suurin kertojalla!-- se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.

Ja päätään pudistaen tiedemies arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu: »Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu, sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties. Miks elää enää polven nykyisen? Jo kerran täyttyi haave parhaiden. Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto; on ollut maa ja kansa onnen lauhan, mi muilta sai ja muille antoi rauhan.»

Mut aron tuuli hiljaa huminoi: »Tie sama kaikkien on kulkeminen. Jos oli kerran kansa onnellinen, sen kaltaisiks myös toiset tulla voi. Mi kerran täyttyi aroill' Aasian, lie mahdotont' ei mailla Europan, ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti, niin varmaan monta jälkehensä heitti se hengenheimolaista maailmaan tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.»

Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies, hän tulen uuden tuntee rinnassansa: »Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa, on maailma, ja tiedon, taidon lies. On aava eessäin ajan uuden maa; sen tahdon rauhaiseksi rakastaa. Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni, mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni, oon pyhä liekki toivon uuden, säen totuuden, jonka sielunsilmin näen.»

Heräsi haaveistansa tiedemies; päin pystyin korvesta hän kotiin läksi, kohosi aikakauden tietäjäksi, mi vastaisuuden suunnat selvät ties, myös salat mustan muinaisuuden yön, päämäärät kauneuden kaihon, työn. Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan; kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan, säteili päällä niinkuin päiväntähti; hän hengenheimolaisten luokse lähti.

SYDÄN-SUOMEN LAULU.

Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken haaveksii ja halaa, mut rauhaa, sopusointua ken etsii Suomen suvin, sen miel' on maansa sydämeen ja sinne aina palaa; kun uhkaa unten yö tai taivaan myrskyt lyö, sen vastaan ottaa, varjelee siell' ahkeruus ja työ.

Ja tuntureille tuskan ken jos uhman urho aikoo, tai huiput vallan, kunnian jos hurjimusta kiintää, ne loitompaa hän löytänee, ne täältä kauas kaikoo, tääll' laaksot viljaa lainehtii ja metsää vuoret siintää, veet virtaa viihdykkäät, puut lautuu lakkapäät, ja vetten, vaarain vierillä työn tyynen jäljet näät.

Äl' usko, että tyhjästä nuo niitut, pellot nousi, nää suuret, kauniit kartanot, nää pihlajaiset pihat! Ei niitä miekka miettinyt, ei vainon nuoli, jousi, ei tehneet taiston tapparat tai vihollisten vihat: ne nousseet rauhan helmast' on, ne taika auran taistelon loi kunnahille kukkimaan kuin tähkät sovinnon.

Ja äänet pääskyn älyytkö, mi puhuu viiripuusta, tai kielet ruohon kasvavan, mi kastehelmin päilyy? Ne virttä samaa suurta soi, mi kaikuu kansan suusta, soi kaipausta kauneuden, mi sydämissä säilyy, mi nostaa povet poikien, ja punat neitten poskien, mi aikaan toiseen, armaampaan viritti kantelen.

Jos Suomen sydän sulkeuu, se huokaa huolta mykkää tai mylvähtää kuin myrsky-yö, kuin leimaus ja palo; mut jos se kelle avautuu, se ailahtaa ja sykkää, se siltä sielun tenhoaa kuin kesä-öinen salo, miss' sinipiiat karkeloi ja metsän simapillit soi ja ilma illan valkean jäät järjen viedä voi.

Siks sydän vasten sydäntä! Niin syvin valta vaatii. Tuo tiedon kaiken summa on, on elon laajin laki. Sen lain jos epää ihmislaps' ja itsekkäämmän laatu, niin henki hällä jähmettyy ja jäähtyy toiseltaki, jää oudoks onni, rakkaus, työn jalon kumma kutsumus, ja ihmisyyden, isänmaan myös korkein kukoistus.

PYHÄ SYNNYINMAA.

Suomen Tasavallan itsenäisyyspäivänä 6/12 1919.

Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa, mikä lieneekin toimemme, työmme, ylin onni Sa oot, minkä ihminen saa, elon aurinko, tähtönen yömme; Sun korpies kuisketta kuulimme läsnä, sitä unhota emme me harmajahasna, Sun valtaasi tahdomme vahvistaa, Sua lempien leipääsi syömme.

Oli kielesi kirkkaus jo vertaamaton, kun soi sitä äiteimme huulet, sen kauneus nyt karttunut, varttunut on, tänä päivänä kun sitä kuulet: se kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan, mut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan, käy tietona, taitona taistelohon, miten muuttuukiu maailman tuulet,

Ja mielesi meille se suurna jo soi, kun orjuus uhkasi maata, se rintaamme rautaa ja rakkautta loi, jok' ei konsana sammua saata; kun vallitsi kerskaten keisarivalta ja uhrinsa otti jo orttemme alta, me tunsimme: et sitä sietää Sa voi, jos tahdo et voimasta laata.

Siks syöksyimme kuin sinivirtaisi vyöt, siks seisoimme kuin valon vahdit, siks tulta ne tuprusi pohjolan yöt, soi mielten ja miekkojen tahdit, mut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme, Sult' yksin me voimamme, voittomme saimme, Sun hangistas nous unet, urhojen työt, nous taattojen, maammojen mahdit.

Ylt'ympäri Sun, nyt katso ja nää, pyhä lippusi pystynä liehuu, voi leijona viirinä lennähtää, jos taas kirot sortajan kiehuu, mut muuten se vapauden, rauhan on vaate, kuin risti sen rinnassa rakkauden aate, jos ei sitä turmele tuuliaispää, ei riitojen myrsky, mi riehuu.

Valan vannomme juurella viirisi sen yht' olla ain kansaa maamme, tätä heimoa pohjolan pakkasien, min tuskat ja riemut me jaamme, mi talvessa taistellen itsensä nosti, mi kalliisti kalleimman onnen sen osti nyt seisoa parvessa parhaiden, jost' ylpeät olla me saamme!

RAUHAN INTERNATSIONALE.

Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy, kun ahdistuu ain yksilöiden olo, kun kansat toiset vuotehellaan vääntyy, kun toisen niskaa polkee toinen polo, kun toiset tautiin, toiset nälkään nääntyy, ois tunnus ainoo: olemassaolo. Oh, _Pax Britannica!_ Käy kärsivien korviini huuto, niinkuin ihmisien.

Ei vielä leikitty se leikki, jonka he alkoivat, he, joilla täss' on vastuu; se meitä uhkaa niinkuin ukkoslonka, hikeä, verta monet maatkin kastuu. Mut kuulkaa, huminoipi Suomen honka: ken armon, rauhan, säälin tietä astuu, kumartaa sille kuusen, hongan havut, kun säästyy kodit, karjat, karjain savut.

Oh, _Pax Britannica!_ Sun eessäs seisten niin monet kulkee mielen runokuvat, tahtoisin haastaa peittyessä peisten, mut mitä merkitsee nyt tuulentuvat, kun Suomi itse välkkeess' seisoo veisten, vaikk' on sen haaveet niinkuin houreet huvat ajasta toisesta, min kynnyksellä me kuullaan, kuinka haastelee se hellä:

»Tulkaatte tänne, kaikki kansat maiset, ei teillä enää kiistaa keskenänne, tulkaatte miehet, tulkaa nuoret naiset, jo täällä laukee tuskienne jänne, min virititte niinkuin orjamaiset tään ajan lapset, eikä iässänne teilt' enää puutu maine urhon urheen, mut kyllä kyynel sielun säälin, murheen.»

Oh, _Pax Britannica!_ Ei soi tää ääni kuin sois se, jos mull' oisi toinen kieli, se ainoaa on sentään elämääni, sen eestä seison niinkuin pihtipieli; mun synkkä sydämein, mun synkkä pääni on täysi nyt kuin tään on laulun mieli: Oh, _Pax Britannica!_ Sa ollos jalo, käy korkealta niinkuin pohjanpalo!

22/12 1919.

POHJAN POJAT.

Eversti Kalmille omistettu.

Saapuu vuosisatain yöstä joskus viesti miesten työstä, jotk' on olleet entisiä, sankareita mennehiä, urohia kansan kahden, kahdenpuolen Suomenlahden.

Minkä teitte, varmaan pysyy. Kerran Eestin heimo kysyy, myöskin suku Suomen puolen: elänkö ma vaiko kuolen? Silloin tulee kansaa kaksi toisillensa tuttavaksi.

Eikö riitä? Milloin saamme liittoon meidän kahden maamme? Rakas, rakas heimokunta, josta nähtiin suurta unta, eikö koskaan Pohjan mailla yhdy muiden lasten lailla?

Murhe mielen täyttää. Eri meill' on kieli, sama veri. Herra Eversti! Ma teille laulan niin kuin kyyneleille, jotka silmän täyttää multa: valkkakaatte Walkin tulta!

12/1 1920.

MARSSILAULU.

Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu.

Ja koska me kurkkumme aukaistaan, me laukaistaan, me paukaistaan, mut nytpä me marssimme, laulamme, kun kaikuvi kaulamme.

Me ensiksi muistamme syntymämaan, tään ainoan maan, tään armahan maan, min laihot niin kaunihin leivän suo, kun päivä ja kuu valon luo.

Ja sitten me muistamme tyttömme, tuon ainoomme, tuon armaamme, mi kauniimpi on kuin päivä ja kuu, kun suukkoja antaa sen suu.

Mut aina me muistamme tykkien työn kuin kuoleman yön, kuin kunniavyön, jos maahankin kerran me maadumme, maan eestä me kaadumme.

Suo anteeksi Luojani taivainen, jos vaivainen, jos maan matonen, oon rikkonut, itse mä kärsin sen, mut armoille antau en!

28/1 1920.

ULJAS UNKARI.

Jos Unkari vetoo Suomen puoleen, niin Suomi joutuu suruun ja huoleen: me millä autamme heitä?-- Ei itkua, kyyneleitä.

Samat tähdet on päällämme täyttyneet kerta, samat tantereet juonehet meidän verta, mut hädässä ystävä tutaan-- kun kylläksi tutustutaan.

Me tunnemme Petöfin raikuvan radan, me tunnemme läpi monen vuosisadan, ken on Europan vartia ollut, kun on Turkki ja Aasia tullut.

On tehtävä, mitä voi tehdä Suomi-- mut kastua ei saa silmäluomi-- nyt Unkarissa on hätä, ei turhaan nyt huudeta tätä.