Part 6

Hattarainen haastelevi: »Tutki ennen, turha tytti, tuulen tietä taivahalla, polkua suvisen pilven, pihat ilman piirtäväisen!»

Istun, itken, neiti nuori.

Kuulen saapuvan sanoman ilman pitkiltä pihoilta, Luojan lempeän tuvilta: »Mitä itket, turha tytti, Suomen suuressa kesässä?

Eipä sulhosi luvannut tulla yössä valkeassa, vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.»

Jop'on kuivui kyyneleeni, mieli helläksi herahti; vuotan vielä vuoden, kaksi.

KALYPSON SAARI.

Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa: »Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies, joka Tuonen lehdoissa lepäät, Agamemnon, hän tiensä varmaan ties, Menelaoksen lauha on taas kotilies, mult' yksin miks kodin armon Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!»

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:

»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin-- mitä on isänmaa, mitä maine? Sun huokaan ma huulias päivin ja öin, Odysseus, ah, sua ain ikävöin, meri ääretön on, yli äärten lyö lempeni kultainen laine!»

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois, kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

TOTTA JA PILAA.

Runonpäitä.

1.

SOPUSOINTU.

Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.

Puske eivät puolueet, onhan kaikki yhtyneet, uni kaiken kansan taattu, yöhön asti päivä maattu.

Joskus joku riehahtaa. Silloin suuttuu koko maa, yhtyy koko yhteiskunta luomaan päälle unhon lunta.

Kuka lukee lehtiä? Harva taitaa ehtiä. Poistuneet on polemiikit, aatepistot, sanapiikit.

Eihän toki loukata saane kukaan toistansa, siksi leikkii kiltit kilit, missä muinen hulivilit.

Aattehia loukatkaa! Siit' ei järky Suomenmaa. Henkilöitä karttakaatte, silloin itse rauhan saatte.

Kansanvalta vaikenee. Kannel yksin helisee, piirtäjien pilkkataito vuotaa vaan kuin lämmin maito.

Yhdyn yhteissointuhun, kutsun siihen sun ja mun. Riidelköhön roskaväki! Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.

2.

ROVASTIN TUPAKKALAKKO.

Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton. Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: »Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?»

Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: »On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!»

Urahti. hyväkin ukko: »Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä.»

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin: »Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!»

Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhäellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki: luonto, luoja ja inehmot.

3.

JUHANNUS HELSINGISSÄ.

--»Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan, valmis ma oon, mua varro ei kukaan!»

--»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, vaan mitä kanssas on tekemistä minulla?»

--»Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta, silmäsi sytti mun sydämeni tulta.»

--»Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla? Minulla on riippuva mattokin, minulla!»

--»Minulla on vene, joka varmana kiikkuu, vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.»

--»Vakavamman varaan mieli on minulla! Lie kuten lainehet lempikin sinulla?»

--»Lempeni luja on kuin purressa ruori, kun sitä kätesi sun kääntävi nuori.»

--»On joka sormella moisia minulla?»

--»Matkaan menen, jos on toisia sinulla!»

--»Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa...»

--»Jatkatko kanssani elämän matkaa?»

--»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, mutta ei muuta kai tekemistä minulla!»

4.

HELKALAULU.

Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!

Näätkö varjotonta yötä? Kaikki piiriin, kaikki myötä! Heleällä helkakuulla kaikukoon nyt kaikkein suulla huoletonna laulu Suomen, kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä, työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.

5.

KEVÄTMYRSKY.

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto? --Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto.-- Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske? --Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske!--

Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii? --Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii!-- Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä? --Elon uuden ne nousua kestä ei tätä!--

Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan? --Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan!-- Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki? --Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki!--

Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä? --Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä!-- Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta? --Siis tarvitset tietoa, oppia uutta!--

Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi! --Sa raivaa henkesi jokainen soppi! Mik' on madonsyömää, sen mato syököön, mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön!--

4/6 1916.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAELMIA.

AURINGOLLE.

(Edmond Rostand).

Oi sinä, joka kuivaat itkut pienten kukkain, teet lehdestä kuolleesta perhon elävän, kun Pyrenean tuulet mandelpuiden hajatukkain värisyttävät sydämiä kuin ihmisrukkain näät kohtalon kourissa vääntelevän.

Sua jumaloin, Aurinko! Sinä, jonka valo otsat kaikki seppelöi, mehut kaikki kypsyttää, min sätehissä säihkyy joka kukka ja talo, joka kuin Luonto-äidin ja rakkauden palo ain itseänsä jakaa ja kokonaiseks jää!

Sua laulan, sa saat minut ottaa papiksesi, sa sinivetten, punapurtten päilyjä, oi, mi valitset niin usein, kun painut laskullesi, vain mökin köyhän ikkunan airueksesi, mi hyvästisi viimeisen viskata voi!

Sun paisteestas pappilan päivänkukat aukee, sun sätehesi kiiltämään kirkonkukot saa; läpi niinipuun lehvien, ilta kun raukee, valonuoles niin kirkkaina eteeni laukee, ett' tuskin maata polkea uskaltaa.

Sa rusottamaan saat ruukun tummankin pinnan, joka kuivavan rääsyn lipuks kunnian teet, sa kultaat vilja-auman kuin kuningasten linnan, sen pikkusisko, mehiläiskeko, siinä rinnan saa sulta sivumennen myös kultahetaleet.

Sulle kunniaa niituilla, metsissä, mailla! Sa siunauksen tarhoille, tanhuile suot. Mitä sisiliskon silmät ne ois sua vailla, mitä joutsenen siipi?--sa mestarin lailla joka viivat suuret, mutta myös pikkuseikat luot!

Sinä leikkasit irti tuon kaksoissiskon tumman, mi luona lepää sen, ken on luotu kiiltämään, soit kaikelle kauniille kaksoisluvun kumman, kun annoit joka asialle varjon tuon summan mi usein on kauniimpi kuin se itsekään.

Sua jumaloin, Aurinko! Ruusut ilmi loitset, tuot lähteesen tulet, luot luojat pensaston! Puun pimeän sa punaat, mielen halvan haltioitset! Oi Aurinko, mi kaikki muuksi muutat, arvioitset, jota ilman ois kaikki--vain sitä kuin se on!

SHAKESPEARE.

Prologi hänen vuosisataisjuhlaansa Helsingissä 23 p. huhtik. 1864.

(Zachris Topelius.)

Ken ruhtinas tuo laulun maan noin sitoi valtakourallaan runouden, neron valtikkaan titaanit uhmaisimmat ja myrskyt intohimojen löi säännön, muodon kahleesen, elämän valtamerien näin viihdytellen vimmat?

Hyvä ja paha taisteli, taivaasta tähti putosi, suur' oli aika, suurempi se sydän myrsky-huima, humussa tuulten kasvoi se kuin liekki, laulu, sytyke ja paistoi vuosisadoille kuin tulenpatsas tuima.

Maan tomuhun, maan harhoihin se sinkos, mutta kuitenkin se kuului tähtitarhoihin ja korkeuden kotiin, tuon tulen löysi mieron mies: inehmo, heikko vain, kenties, hänessä hehkui Luojan lies, hän kuului jumal-sotiin.

Kuin hän ei kukaan kuoleva tajunnut pahaa, parasta, ei pientä, suurta, jaloa, ei keskinkertaisinta, ei kumaraa, ei ylpeää, ei pimeydessä piilevää, ei jyrkännettä jylhimpää, min kätki ihmisrinta.

Ja kukaan mies ei päällä maan viel' ole vilpin, murhankaan jo itse saanut sanomaan niin tunnon-tuomioitaan, ja koskaan viel' ei ihmisen niin hyve käynyt hymyten, kun kuolemaankin kulkien nyt sai se palkinnoitaan.

Kuvattu aikakirjoja niin rohkeilla ei vedoilla, niin hahmoja ei haudasta viel' ole ilmi tuotu, ei eteen kansan kasvavan vaiheita entismaailman puvussa elon purppuran niin ihanasti luotu.

Siks suuruutta jos lempii ken, hän kohta oma onpi sen, on mahti maitten, kansojen, ei jouda mullan alle: vaikk' urhon kattaa kummun yö, on kansain suuri rauhantyö se liitto, jossa Suomi lyö nyt kättä Europalle.

Näät ihmisyyden laulaja hän oli Herran armosta, tuon lahjan piti arvossa ja palveli näin Luojaa; Hän, lähde kaiken valkeuden, myös Shakespearen loi seppelen, soi kuolevalle säkenen, mi kuolemalta suojaa.

LENORE.

(Bürger.)

Lenore nousi, koitti koi, hänt' uni raskas painaa: »Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi, liet uskoton tai vainaa?»-- Keralla Fredrik kuninkaan hän lähti sotaan Böhmin maan, ei mitään miekan tieltä ees kirjoittanut sieltä.

Väsyivät pitkään riitahan kuningas, keisarinna, tekivät rauhan rakkahan, ol' kevät kaunehinna; soi rummut, torvet toitottaa, kotihin joukot samoaa, hei, sotalauluin soivin ja virvin vihannoivin.

Ja pitkin teitä, polkuja ja maita kaikkialla nyt nuori, vanha vastassa on miellä riemuisalla. Iloitsi moni morsio. Ah, taatto! huusi lapset jo, Lenore suruissansa vain vartoo sulhoansa.

Rivistä riviin kulki hän ja nimet kaikki kysyi, ei vieri viesti elämän, salassa sulho pysyi. Pois joukot riensi riemuineen; hän heitti hapset hajalleen ja maahan syöksyi raivoin, hän enää eli vaivoin.

Luo äiti kyllä kiirehti: »Ah, armahtakoon Luoja! Laps armas, kuink' on laitasi? Mun sylissäin on suoja!» »Oi äiti! Kaikk' on mennyttä, maailma, onni, elämä, myös Luojan armo mennyt, ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah, Luoja auta, armahda! Laps, isämeitä lue! Kaikk' oikein ohjaa Jumala; nyt, Herra, meitä tue!»-- »Oi äiti! Harha houkkion! Jumala väärin tehnyt on, lie turha Häneen luottaa, myös rukous on suotta.»--

»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun, sa autat armos tautta, pois huolet haihtuu siunatun tuon sakramentin kautta.»-- »Ei, äiti, turru tuska tää, ei kuollehelle elämää voi sakramentit suoda, ei hoivaa mulle tuoda.»--

»Laps, entä jos tuo viekas on maan muukalaisen puolla avion uuden, uskoton, jo solminutkin tuolla? Laps, sydän tuo sa unhota! Ei siitä hälle onnea; kun täyttyy elon määrä, myös painaa vala väärä.»--

»Oi, äiti! Kaikk' on hukassa! Mi mennyt on, ei palaa. Mun onneni on kuolema, en muuta enää halaa. Ah, että tänne synnyinkään! Ah, sammu, valo sielun tään, on Luojan armo mennyt, ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah Luoja, ethän tuominne sa tuota lapsirukkaa! Ei järjissään hän haastele hänt' ällös heitä hukkaan! Laps, huoles maiset unhota! On sulla taivas, Jumala, sa muista sielus ylkää, mi milloinkaan ei hylkää.»--

»Oi, äiti! Mit' on taivaskaan! Oi, äiti! Mit' on Horna? Wilhelmin luon' on taivas vaan ja häntä ilman Horna! Ah, että tänne synnyinkään! Ah, sammu, valo sielun tään! Hänt' ilman jää en eloon, käy taivahan en iloon.»--

Näin tuska häntä tuiversi nyt kautta suonten, aivoin, näin Sallimusta syytteli ja herjasi hän raivoin; löi rintaa, kättä väänteli, siks kunnes päivä himmeni, kuu taivahalle sousi ja kultatähdet nousi.

Mut kuule! kuule! Ulkoa kuin ratsun kopse kaikuu, ritari nousee portaita, sen kannusraudat raikuu; ja kuule! kuule! kolkutin jo helkkää äänin hiljaisin, ja portin takaa soipi, niin että kuulla voipi.

»Halloo! Laps, miksi avaa et? Nukutko, valvot siellä? Sa itketkö vai hymyilet? Mua millä muistat miellä?»-- »Sa, Wilhelm, ah! Näin myöhällä? Mult' ollut mielen särkeä on valvokki ja uni! Mist' tulet, kaivattuni?»--

»Vain sydän-yöllä samoomme. Ma Böhmin maasta kulen. Ma myöhään lähdin matkalle, sua ottamaan nyt tulen.»-- »Ah, armas, ensin tänne käy! Yön tuuli tuima viilentäy, sua sisään pyydän käymään, syliini lämmittäymään.»--

»Laps, laulaa anna tuulien, suo ulvoa sa niiden! Soi kannus, korskuu hevonen kuin ois se orhi Hiiden! En jäädä tohdi! Nopeaan mun taaksein nouse satulaan, on peninkulmaa sata häävuoteeseemme rata.»--

»Ah, sadan peninkulmanko häämatka meill' on, luulet? Löi yksitoista kello jo, min soinnun vielä kuulet.»-- »Kuu paistaa! Ratsut raisut ain on meidän ynnä vainajain, sun tänään vielä, lupaan, vien hiljaiseen häätupaan.»--

»Tuo tupa miss' on, millainen? Häävuotees missä piilee?»-- »Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen on suoja tyyni, viilee.»-- »Ma mahdunko?»--»Me kumpikin! Mut joudu, juokse, armahin, häävierahat jo hartoo, häävuode meitä vartoo.»--

Lenore lensi, kiirehti, nous povi niinkuin palkein; hän ratsumiestä syleili jo käsivarsin vaikein; jo heittyi orhin selkähän. Hihhei ja hei! Ei pelkää hän, vaikk' onkin vauhti huima, lyö tulta laukka tuima.

Kuin kahden puolen tien nyt puut ja niitut, nummet kiitää, kumahtaa sillat, virransuut ja viidat ohi liitää!-- »Kuu kirkas on! Ah armahain, on raisut ratsut vainajain, sua kammottaako kuolleet?»-- »Ah, ei! Mut jätä kuolleet!»

Mi tuolla laulu, soitto soi? Nuo kaarneet niitä tuumii? Soi kellot, kuolinvirsi, oi: »Me hautaan viemme ruumiin!» Jo saapuu kalmansaatto luo ja paarit, arkun tuopi tuo; kuin kurnu sammakoiden on laulu kantajoiden.

»Kesk'yöllä ruumis haudatkaa, te soiden laulun, surun! Nyt sulho suuri ratsastaa, vien kotiin kullanmurun! Hei, lukkari! Sa kuoros tuo, häälaulua mun kuulla suo! Hei pappi! Siunaa meidät! Ma häihin kutsun teidät!»

Katosi paari, vaikeni myös laulu, soitto; heitä, hurraa! kaikk', kaikki seurasi nyt pitkin maita, teitä. Ja eespäin vaan, hihhei ja hei! tuo vauhti tuima heidät vei, yöss' orhin harja huiskaa, tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kahden puolen tien nyt puut ja pensaat, kummut kiitää; kylät ja kaupungit ja muut asunnot ohi liitää! »Kuu kirkas on! Ah armahain! On raisut ratsut vainajain! Sua kammottaako kuolleet?»-- »Ah! Jätä maahan kuolleet!»--

Kas, kas! Tuoll' yössä tanhu käy kuin ratas kehräpuinen, se milloin näkyy, taas ei näy, on joukko omituinen.-- »Hihhei! Sa kansa karkelon, vien vuoteesen ma morsion häätanhu tanssikaatte, niin kera tulla saatte!»

Ja kohta kumma kansa tää kahisten myötä hiipii kuin pensasto, kun tuulispää sen lehdet kuivat riipii. Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!-- tuo vauhti tuima heidät vei, yöss' orhin harja huiskaa, tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kiitää kuudan-maisemat, kuin kaukometsät väikkyy, kuin yllä tähdet, taivahat ja taivaanrannat läikkyy! »Kuu kirkas on! Ah, armahain! On raisut ratsut vainajain! Sua kammottaako kuolleet?»-- »Ah. voi! Sa jätä kuolleet!»--

»Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan? Pian tuntihiekka loppuu. Ah, tunnen aamun koittavan! Hei, orhi, nyt on hoppu! Hihhei! Päämäärä tässä on. Jo aukee vuode morsion, on raisut kuolon ratsaat! Täss' ovat portin patsaat.»--

Ja kohta rautaportin luo hän suistain ratsun sinkoo, lyö piiskallaan, ja portti tuo pois telkimensä linkoo. Kilahtaa auki aidat sen, käy juoksu yli hautojen, ylt'ympär' ristit yössä vain välkkyy kuudanvyössä.

Haa, katso, katso! silloinpa, huh, seikkaa hirveätä! ritarin putoo haarniska kuin ruumisliina mätä. Miss' oli äsken hällä pää, nyt paljas kallo irvistää, luuranko viikatteineen ja tunti-mittareineen.

Hypähtää hepo, korskahtaa, sen turpa iskee tulta, ja hei! sen alla aukee maa, jää sulho vain ja kulta. Huu! ulvoo ilmat autiot, huu! vastaa hauta-onkalot, Lenore tuntee pelon välillä kuolon, elon.

Ja kummitukset kuutamon nyt kehään järjestäyvät, kajahtaa laulu karkelon, he piiritanssiin käyvät: »Vaikk' katkee sydän, kärsi se! Äl' Luojan kanssa riitele! Hän sielus armahtakoon; käy ruumis maan nyt rakoon.»

RISTILUKIN LAULU.

(Adolf Paul.)

Aho vihreä paahteessa auringon salon harhaisan helmassa on, siell' istuvi lukki niin musta kuin yö, vain vaaninta häijyllä työ. Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo, ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo niin voimallisen, ah, niin kevyen, min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö ja kiusaa ja surmaa ja syö.

Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy, yli maailman yö pimentäy, siell' ihmiset sieluttomat haparoi, mut toimehen tulla he voi. Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi, mut huomen jos koitti, se yönpelon toi, he aaveilevat, he haaveilevat, kuin henkensä vankka ja valtava ois, ja hukkuvat, nukkuvat pois.

Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa; ei sielua yhtä hän saa, halk' aikojen astuu se seppelepäin, käy urholta urholle näin, se valtikan heille ja herruuden suo ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo ja tuskan ja yön vuoks sankarityön, kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo, ja kaikilta hurmeen hän juo.

ILTA RANNALLA.

(Arvid Mörne.)

Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin:

»Tumma puu sysimusta-latva, ken sa oot?»

Merien mainingit vastatkoot! Taas on kaikki hiljaa. Yksinäinen tuuli yön vain vielä käy, haavanlehtiin leyhyy, nukkuu, metsät vait on vallan. Yksinäinen pilvi liukuu ilman alla, päällä pohjoisimman harjanteen. Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.

Taivas tummuu. Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin: »Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa, vailla pohjaa, suojaa, ohjaa, mistä voimaa imi juures, mistä heimos heilinyt on ylhäisistä?

Tummuus tutkimaton latvas peittää. Runkos vapisee, se varjon heittää, vartoneeko helmas himmee, musta tähden tai yötuulen kohtausta? Kaunis puu, kaltaisein sa oot! Ken sa oot?»

Rannan puu nää varjoaan ei enää, vedet viihtyy, nurmet nukkuu, metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa. Pimeys hiipii puiden runkoin väliin, väikkyy rantaan, läikkyy vesiin, kaartaa kannet taivaan, syttää korkeudessa, syvyydessä tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.

JOTAIN TAHDON TIETÄÄ--

(Arvid Mörne.)

Jotain tahdon tietää, enkä liikaa, salaisuutta tahdo en hohtokivi-kaunehen, sanain merkitystä en laulussa, jot' ihailen, tarkoitusta elon en nykyisen, en entisen.

Jotain tahdon tietää, enkä liikaa, en, miks hyisen ruudun kukka niin on tähden lainen, en, miks Herran kaaren piirtää pilvi satavainen, en, miks runon poljento kuin kedon vilja keinuu, en, miks loppusoinnun umput laulun puussa uinuu.

En, miks itse laulan tässä pitkin kesäpäivää, runous on kukkanurmi, kulkee monta häivää, katse kiiltää, kukka tuoksuu, laulaa leivo pilvein, ett' on kesä, ett' on elo hällä ilon ilvein.

PIKKU NEIDIT.

(Hjalmar Procopé.)

Ne pikku neidit teikkaa, ne katuviertä kapsaa, ja kengänkannat keikkaa ja kukat hattujen, nuo kautokenkä-janat kuin rannan kaislat rapsaa; vain hulmuhame-vanat jää heistä jälkehen.

Ne käy kuin karavaanit, ei heitä paina mure, ne kiikkuu kuin banaanit parein ja joukoittain, on saaneet viran vakaan, he eivät silti sure, ei palkan pienuuttakaan, mut kiire heill' on vain.

He etsii tärkein elein pian konekirjaimia, he rientää poskin helein pian puhelinten luo, ne pikku neidit pyörii, ne tietää, rattahia on kaikki, kaikki hyörii, kun käskee kello tuo.

He käyvät elon läksyyn, sen päivätyöhön pitkään, rikasten ääneen äksyyn ja korkolaskelmiin, he uurtaa ja he puurtaa, ei kestä voimat mitkään, jo vanhuus selän kuurtaa ja hylyks jää he niin.

Mut siitä viis, he tuumaa: hapata lailla lesken tai ruokarouvan, huumaa ei myöskään onni se; osaamme emme myö me, vaikk' katukansan kesken me automaatiss' syömme vähäisen palamme.

Me emme istu, neulo myös koruompelusta ja kosijoita seulo sadoin ja tuhansin, mut rakkahalle riittäin me raoitamme usta kai niiaten ja kiittäin kuin iso-äitikin.

NUNNA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

Lyö, lyö, lyö, nyt lyö epätoivon pyörremyrsky merta sielujen kiusattujen. Yö, yö, yö! Valkeutta ohjaavaa ei näy. Yö, yö, yö yli ihmissielujen kiusattujen.

Rauhaa, unta ja rauhaa vain! Rauhaa sieluille ahdistetuille! Rauhaa tuskien tummuuteen, rauhaa kalvavan kaihomielen! Rauhaa, unta ja rauhaa vain! --Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.

2.

Puun heelmää emme maistaneet, mut paratiisin kadottain me kauan oomme harhailleet jo teitä orjantappurain; ah, onko portin enkeli, mi meitä uhkaa miekallaan, sen airut, joka armossaan parantaa haavat lupasi? Ma sinne, sinne kaihoan luo elon lyhyen unelman, miss' unhoitusta laulut soi, puu tumman-vehryt huminoi. Tuon katumuksen tunnen vaan: kun meidät liitti mahti maan, miks tuhat vuotta eläneet me emme, tuhat lempineet ja nousseet vielä haudastamme! --Niin raukes hukkaan unelmamme.

3.

Sun saapuvan kuulen, et rauhaa suo, tulet hiljaa tummassa yössä, sinä saavut kuin liekki ja leimaus luo tai vyöryväin vetten vyössä. Pois väisty, kiusaaja, pois, ah pois! --Pyhä Maaria, päästä, auta! Suo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois, tai taistoni pitkän hauta!

Herra, Herra! Verin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa niinkuin eksynyt laps, näin haavehin ijäti kalvavin hartoa; kaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps. Ja koskaan ei syli lempivä saavu, ei armas--Pois!

Taas yö minun tuskaani ilkamoi, taas helkkyvä lapsennauru soi. Pyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi, oli rikkaus sulla, mi lohdun toi, oli sulla laps!--

Herra, Herra! Mua uhkaa maallisen lemmen uni, sa näät minun tuskani, kamppailuni, et rukousta kuule sa milloinkaan! --miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?

4.

Käy elon taulut ohi himmeten kuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset. Mun tieni on kuin tiet on puistojen, kun kuoli päivän viime ruskot maiset. Soi ympär' elon laulut vaieten kuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen, vait astun, askeliain kuule en, todeksi unta, uneks totta luulen. --Etäältä oksain alta portti häämöttää, käyn kohti kummastellen hiljaa, mit' on tää--

PIENOISKUVIA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

RANNALLA.

Tyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi, vesiin hehkuvat pilvet piirtyi.

Et antanut sanaa, vain silmäyksen, mut syvemmän kuin meren syvyyden.

Soi sävel kumean mainingin myrskystä, menneestä ammoisin.

Aurinko aaltojen valkeuteen vaipui taa meren viihtyvän veen.

Yöpilvet palaa, hehkuu ja halaa, verta ne valaa ja sammuvat pois.

2.

LELULINNASI SÄRKYI--

Lelulinnasi särkyi ja katkeraan nyt itket sa vuoksi sen. Itke, itke, mun ystäväin, surun tuon minä tuntenen.

Ma kerran leikkiä tahdoin, ma myös, tuvan tein minä kaunoisen. Itke, itke, mun ystäväin, surun tuon minä tuntenen.

3.

KUNINGAS BÖRJE.

On vanha jo kuningas Börje, jää jo häneltä valtikka, valta. Pyhän haudan hän matkaa haaveksii ja pääsyä synnin alta.

Hän jättää nyt kotinsa, kontunsa, vuoks sielunsa murehtivi. Korun yhden hän ottaa myötä vain: se sormus on kolmi-kivi.

Ens kivi kuin kastehelmi on, ei kaipaa se kirkastusta. On toinen kuin veri punainen ja kolmas kuin yö musta.

Ens kivi on nuoruus kuninkahan ja toinen on kuningasrata, mut kolmas kaikkea merkitsee, mitä hällä on kaduttavata.

On vanha jo kuningas Börje, jää jo häneltä valtikka, valta. Hän haudan jo matkaa haaveksii ja pääsyä taakan alta.

4.

ELO JULMAKO ON?