Part 2

Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: »Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin.»

Laulahtavat lapsikullat: »Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lummekukkien lomassa.»

III.

PYHÄKKÖ.

Oli yö, kun astuin kammioos, oli aamu, kun heräsin suuteloos, miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan; ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää. Niin kaunis mun päätäni pyörryttää. Niin ihana ollako ihminen voi? Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps! Sa maailman kirkkaus kiharahaps! Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä, niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

Ah, luulin jo, että päällä maan ei minulla onnea ollutkaan ja ett' olin päivän nurjalla puolla, ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

Ja luulin jo, että syrjähän olin syösty ma pöydästä elämän, mua ettei muistaisi, lempisi kukaan, ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi ikuinen yö.

Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.

Mut kuinka ma arvata saatoinkaan, sa että voit anteeksi antaa vaan ja että mua muistaisit, lempisit sinä, jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

Ja maailman polkuja matkaten, miten uskalsin, onneton, uskoa sen, mull' että ois ainainen koti siellä, polo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?

HYVÄ PETO.

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen; hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy ja silmänsä lehvien halki vain hymyy, hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

LEIKKIÄ.

Leikkiä lyöden sun luoksesi tulin, mutta mä murheesi hehkuhun sulin.

Nyt olet iloinen, nyt olet vapaa, enkä mä tummaa neittäni tapaa.

Antanut oon ilon päärlyn mä sulle. Miksi et murheesi huntua mulle?

Haihtui huntu, kun itse sa haihduit. Vaihduin, kun itse sa valkeaks vaihduit.

Jälleen nään sinut entisin silmin, naljaillen nauran ma lempeni ilmi.

Menneet on iltani itkun ja huolen. Leikkiä lyöden sun eteesi kuolen.

RINTASOLKI.

Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!

Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran: Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran, mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi; niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.

Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?» Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.» --»Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»

Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma! Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma, oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin, puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.

Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon! Siks uusia aina sun päähäsi punon. Ja kohta ne laulun kullatkin putoo: ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.

Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin, jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin; sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa, mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.

NEITI INKERI.

Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.

Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.

Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää; silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.

Hän, tuo ainoa, jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.

Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.

Mutta mies salamoiden kesken. puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin, takaa kukkivan syreenin:

»Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, ikkunas alle tänne mun on lingonnut lemmen jänne halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.

Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?

Kulta Inkeri, keltahapsi, miksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on liian kalliiksi karkelon.

Kulta Inkeri, keltatukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömmeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.

Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen.»

Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupään nauru poistu ei vieläkään.

Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.

SYYSLEHTIÄ.

Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee.

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien pian päässä ma lempeni, lauluni tien?

»Ole huoleti, vieras veljemme! Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.»

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin ilonpuustani irti ja elämästäin?

»Pysy tyynenä! On elo unta vaan, ilo ainoa itkeä unelmataan.»

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin päin haihtua haaveita nousevan koin?

»Tule viisaaksi, vieras veljemme! Koi koittavi, mutta ei murheelle.»

Yli lentävät poloisen kulkijan pään, mi kaipaa kaunista elämätään.

SYYSSÄTEITÄ.

Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen? Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu, suru kaihoksi vaihtuu ja muistoksi päivien menneiden.

Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan.

Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: »Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»

Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan: »Et taas elonvaivaan saa pois meiltä mennä, et tummua pois; vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi, niin kohtalo sääsi, sen huolimme huntuun kuin onnea ois.»

Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut, jo saapuvat tunnut nuo elämän mennehen arpeuneen. Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon maan lapsien lehtoon, elon onnea anna ei uudelleen.

SIMON PYLVÄSPYHIMYS.

(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)

Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän sielusta, mielestäin!

Ah, miten armaat on kasvosi mulle jälkehen pitkän yön! Kamppaelin taas peikkojen kanssa, saapuivat suhisten luolistansa, tahtoivat tyhjiksi tehdä mun henkeni pitkän työn. Ah, miten armaat on valkeuden parmaat sille, min maailma mustaksi meni ja synkkeni syön!

Nouseva Aurinko, uskoni, kirkkautein, taivahan airut synkälle sydämellein!

Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon ja mahtanut mahdotonta, muut käyneet on leikkiin ja karkeloon, ma kestänyt taistoa monta; nyt enää kestä mä en, ma tiedän sen, olen uupunut, murtunut miesi, lien sammunut, lien tummunut kuin hyljätty nuotio metsässä tai kodin aution liesi.

Ja taasko mun täytyis lämpöä, valkeutta antaa ja kuormani yksin kantaa?

Ei, riittää jo. Suo, kohtalo, mun mennä pois, pois sinne, pois, lepo missä ois! Kakskymmentä vuotta olen ollut jo kansan pylväs, kakskymmentä vuotta pyhä, synnitön, syytön ja ylväs, olen ollut suotta, sen tunnen nyt, sen tuntea sain yön tuskissain, tuon tunnen nytkin ma valveillain.

En rukoilla saata, en etsiä maata Isän ijäisen.

Siks rukoilen sua Aurinko! He tulevat jo, kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!

Valo heille ma olin, mi taivaalta hohti; nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö tarjota heille?

En voi, en saata, en palata myöskään taas elämän teille. Mitä tehdä, mitä? Yhä toivoa sitä, joka tule ei koskaan, vai jättääkö kaikki ja päänsä syöstä paasihin korven? Näin pääsen yöstä, näin pääsen tästä sydäntuskasta, kauhusta, häpeästä!

Pyhä Aurinko, ota vastaan minut! Minut siunaa, niinkuin ma siunaan sinut.

(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)

IV.

KUMMITUS.

(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)

Tuli kummitus kerran toimistoon-- ihan oikea kummitus, keski-yöllä-- oli, toimitus viistänyt viidakkoon ja tuuminut: Itse toimittakoon lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo ja hermot jo on päin helkkariin. Piti puhua Turkuun ja Viipuriin, myös katsoa maaseutu-lehtien läjät, nuo kauhun kalpean levittäjät yli toimiston nuoren pokkulalauman. Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman, kun taittaja toi sanan hymyilyllä: »Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!»

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo ei ollut saapua kummituksen. Hän kuitenkin tuli ja astui luo, veti visusti jälkeensä kiinni uksen ja seisahtui sekä katsoi päin läpi pääkallo-reikien hirveäin. Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta; taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta, oli alkanut luuvalo vaivata poloa, siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa, näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin, näät hän oli mieltynyt teatteriin, hän rakasti suuria vaikutuksia, papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia, käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia, tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia, oli kummitus oikea näät, ei väärä, mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa, ei huutanut, ei edes säikähtänyt.

Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa, hän saa sanan vastaansa vain: »Mitä nyt?»

»Haa, haa!» hoki kummitus.

--»Mitä siinä niin hahhah!» sanoi sihteeri.

--»Ois mulla uutinen.»

--»Jahhah», sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin, »puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!»

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän, kun kaikki ma parhaat keinoni käytän, kun kalistan hampaita vastakkain ja tanssahtamaan saan sääreni vain. Voin saarnata myös, voin messuta myös; totta juukeli, heität ja hellität työs tai ainakin senverran katsahdat tänne, ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne ja lankeat peljäten polvillesi, pyhimyksiä pyytelet turvaksesi, tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs, kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan. Näät kummitus vaatii kunnioitusta ja uskoa, maailmankatsomusta, hän muuten ei kummitus olisikaan, kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään! Sitä kestäis ei paras prestiisikään, olis vaarassa varjojen eksistenssi, koko korkea kummitus eksellenssi, koko kirkkomaa, koko hautuumaa, ties Herra, kuin kävis kirkonkaan ja suntion, piispan ja pastorin ja kirkkoherran ja kanttorin, vois tulla hulluksi hippakunta, ei lautamies saisi enää unta, ei ehkä korkea raatikaan-- se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen tuon ärjäisi: »Kummitus toimistossa!» Ja vartoi nyt vihanhurmiossa, miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta ja istui vanhalle paikalleen, ei mitään merkkiä romantisesta, hän vaipui vain yhä realiseen, hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin, hän heitteli pinkkoja paperikoriin, mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään, ohi sihteerin silmien luurangon käsi nyt ojentui: »Olen ystäväsi.»

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo. Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo, kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä luusormista, mutta peljästymättä, käsvartta pitkin jo katseensa kulkee, hän hirviön silmihin katsoa julkee, tuon tutkia kiireestä kantapäihin. Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin, kunis äänellä hieman värvähtävällä-- joka ei ole ainainen tapa hällä-- sanat painavat lausui: »_Onko joku_?»

Sanat historialliset: »_Onko joku_?» Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään, hän tahtoi avoinna porttinsa pitää joka mahdollisuuden mahtua sisään, mut myös ulos, toisia jos tulis lisää. Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan, rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja, kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi, papereitansa koki hän varjella vaan, tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi: »Eikö käy herra Kummitus istumaan?»

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran, hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken: Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla. Hän stenofonihin mietteissään nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään, sanat: »Kummitus toimistossa!»--No jaa, mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa, ei »toimistossa», ei niin, ei niin, me panemme: »Kummitus hunningolla.» Voi ottaa sen--pikku-uutisiin!

ELÄMÄN KOREUS

(1915)

ELÄMÄN KOREUS.

Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.

Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä.

Kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää, minkä elää vielä salli, minkä antoi pahaa, hyvää.

Teen sen itsetietoisesti: rikon taikka kärsin,--kestän, noin ma pelon peikot torjun, noin ma kuolon kauhut estän.

Tiedän, että sorrun, sentään-- taikka kenties juuri siksi-- elän suurta sunnuntaita, tunnen kaikki kaunihiksi.

Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa.

Tässä seison enkä taida muuta: tällaiseksi loi mun aika, ijäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun.

Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna!

Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän mieliä kirkkahalla.

Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.

Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä.

Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.

Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.

Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.

Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!

Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.

Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?

Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun lasna kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.

Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo,--helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.

24/1 1915.

KUKKIALTA.

NAISSAARI.

Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret kaas, taru koitojen kohtalot toistaa, taru sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Se nousee aalloista pystypäin kuin nainen valkearinta, se huutaa hurjana myrskysäin kuin pyydettään palavinta, kuin kuolemaa sävel kuuluttaa, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun meri heljänä heijastuu ja loivina laineet läikkyy, kuin kaukainen kantelo soipi sen suu, merenkultana varsi sen väikkyy läpi mainingin öin valoisin, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Tuo silloin laineilta laulu soi: Ain ollut hän ei kivi kuollut, hänet myös elonhehkuhun Luoja loi, hän myös on lempinyt, huollut, mies saarelle nous, pois aamulla sous, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö, hän rannalle rientäen juoksi, hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö, hän kutsuvi armasta luoksi, mut aaltojen taa tää pois katoaa, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän uhmaa tuulia tuskassaan, hänen varttansa kuohut kaulaa, rajatonta hän huutavi rakkauttaan, taas lempeä vienoa laulaa, näy sankari ei, meri mahtajan vei, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on, nyt vain hän on valkea paasi, monet toivehet, itse toiveheton. hän ympäri yössä kaasi, moni talvi ja syys veren lämpimän hyys, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun suvi saapuvi suloinen, veri jällehen paadessa vertyy, hän muistaa lempensä muinaisen, hänen mielensä kauas mertyy, mihin sankari sous, joka saarelle nous, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja silloin jos tuhovirtensä soi, ah, Herra armias auta, pian haahdet aalloissa huppeloi, pian pinnalla tuhto ja lauta vain yksin ui, moni orpoutui, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän rakkauden voimaa kuuluttaa, jok'ei armahda, sääli, ei säästä, joka surmaa sen, keltä suukon saa, joka ei elin-aikana päästä, joka kuin kulo lyö, min loi elontyö, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän laulaa loihtua lemmen sen, joka polttaa, polkee ja tallaa, kodit korkeat jättäen kylmillen, mökin liedelle kylväen hallaa, kun ihmistä kaks käy vierahaks, --niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja siks moni poski kelmenee, moni kauhistuu uros aimo, kun huolensa ilmi huokaisee Naissaaren valkea vaimo, surut sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti' kajavat veen yli itkee.

KALAMIEHET.

Hämäläinen idylli.

Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja kuulunehet kerran suomalaiseen ruotuväkeen; kummankin jo harmennut on hapsi, kummaltai jo paras miehuus mennyt, mutta viel' on tuima silmän tuli, huulten viiva vinha kummallakin, jos ei onkeen iske ahven, koska toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät; everisti kaupungissa asuu, mutta joka suvi sieltä saapuu huvilaansa, päähän Huhtaniemen, kalastamaan vellamoisten karjaa; korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki, joka lahden soppi soudetahan, riidellähän riipan laskennasta, kummalle se purren puolle pannaan; toisen onkea jos nyppäisevi, toinen ehdottaa jo ensi paikkaa, siihen taas ei suostu toinen; sentään jousta liiaksi ei jännitetä, ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa saalis tuiki tyysti punnitahan, tirkistetään, tarkistetaan, viedään kirjaan, jota everisti pitää-- koko saalis ynnä suurin kala; kumpainenkin hyvin muistaa, kuka sen on saanut, mutta vait on toinen kateudesta, ylpeydestä toinen; vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu, pitkää piippuansa polttelevi, katselevi kaukometsän rantaa, maistaa maljastansa silloin tällöin; korpraalipa kyökin akkunassa avoimessa haikujansa vetää, samoin katselevi kaukometsään, samoin maistaa joskus maljastansa; häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän viime puna iltapilveen peittyy, järvi peilityynnä kimmeltävi, raksahtavi rantalehdon rastas; polskahtavi hauki ruohikossa, kuuluu kauempata koiranhaukku, aironsounti viiden virstan takaa; eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui: kerrotaanpa, kesä muuan tuli, korpraali ei ollut entisellään, käynyt hält' ei syönti eikä sounti, usein unhotti hän airon aivan, päästi pitkänsiiman purren alle, vaarin ottanut ei, vaikka koho kokonaan jo veden alle painui. Tuumi everisti: »Vanhaks tullut on jo Matti, honkiin horisevi, mutta niinhän käypi meidän kaikkein.» Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä sotki sotkuksihin ongen parhaan-- synti suurin kalamiehen, jonka tekee tomppeli vain tottumaton-- jaksanut ei sisuansa suistaa enää everisti, vaanpa ärjäs hälle silloin vihan-vimmoissansa: »Matti p----le! Sua lempo riivaa!»

Vastannut ei Matti mitään, siiman selvitteli seikkaperäisesti, pani onkehensa uuden lieron, siihen sylkäisi ja viskas veteen alakuloisena kulmiltansa, sitten vasta verkalleen hän virkkoi: »Taitaa lempi riivata ei lempo, sattua voi vielä sotkus vyyhteen.»

Eikä everisti ymmärtänyt, katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana, juur' kun oli kalaanlähdön aika, juhlatamineissaan Matti oli, univormussansa muinaisessa, tehden kunniaa, kun kuistillensa huonehestaan everisti astui; hymyhuulin siinä Matti seisoi selkä suorana kuin nuorukaisen. Sanat virkkoi: »Jumal' antakohon! mutta mielin tästä naimisihin.»

Langennut jos oisi kansi taivaan, Luojan manner luja järkähtänyt, kuu ja päivä radoiltansa ratki, talon katto, seinät siirtynehet, ei ois everisti hämmästynyt kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen; taapäin astahti ja miestä katsoi hän kuin kummitusta kotvan, sitten Matin muistain mielipuoliseksi naurun kaikuvan hän päästi, kysyi: »Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?»

Vastasipa vakavasti Matti: »Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan, viime yönä kaikki kaupat tehtiin.» Täytyi uskoa jo miehen sanaan, tuiki totiselta näytti Matti, epäillyt ei everisti enää, veti kerran kaksi viiksiänsä, takaisin hän portahilta pyörsi jalkaa polkaisten ja ärjähtäen: »Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!»

Vastas Matti: »Jumal'antakohon, pyydän viikon pari virkalomaa.»

Yksinään nyt everisti istuu ruuhessansa liki kaislarantaa, yksin puhisee, ja puntaroipi saunarannassa hän saalistansa, josta iloa ei hällä enää, koska kadehdi ei tuota toinen; yksin totiansa nyt hän maistaa, miettii ainoata arvoitusta, joka yöt ja päivät päässä pyörii: »Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla miehen mieli silloin naimisihin, kun on kesän paras ahven-aika?»

Eikä päästä voi hän pulmastansa.