Part 11

Tuop' ali Armi antimuori istui aitan portahalla, lauloi hän lajinsa virren, sukuvirren suomalaisen: »Kerran ne kesät tulivat, kerran keikkuen menivät, koska yhdessä elivät emon yhden kantamoiset; tuli syksyn synkät ilmat, talvet tuota tankeammat, vierahan viluiset ilmat, myrskyt mustat muukalaisen koppoivat koreat multa, ottivat omaksi lapset, poiat kuuluisan Kalevan, siskot sillan suomalaisen; vaan ei vielä virsi kuollut, sana kaunoinen kaonnut, soipi virroilla Venäjän, Nevanlinnan liitoksilla, aavan Aunuksen takana, Vienan hyisen vieremillä; sinnepäin sinä kulekin, mistä soi sorea ääni, laulu lapset liitelevi poikki laajankin lahelman.»

Ei eksynyt enempi poika, veti purjehen punaisen, löysi veljensä verevät, saivat toinen toisihinsa.

KEVÄTHALTIATAR.

Hän tuli mua vastahan vuorilla kuin taivahan valkea hattara.

Hän tuli mua vastahan laaksoissa kuin koski, kuin virta vaahtoova.

Tuli niityillä, tuli metsässä kuin pälvi, kuin viita vihreä.

Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen, näen eloni kerkeän keijusen.

Menen rantahan meren ma myrskyisän: kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.

Puun alle puistossa istahdan: hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.

Ma istun pöytäni äärehen: kuin kaiho hän täyttää sydämen.

Kuin leimaus hän siellä jo sisällä on, mut turha on vangita tunteheton!

Hän toivoja, hehkuja herättää, mut itse kylmäksi ijäti jää.

Hän kiihtävi lempehen taivaan ja maan, sen viihdä ei haavoja milloinkaan.

Tulenliekkeihin toiset hän tuomitsee, taas toiset hän haaveilla huikaisee.

Näin liikkuu, kiikkuu hän hurmaten, näin läikkyy hän suudellen, surmaten.

Hän, keijutar elämän, kuoleman, hän, vallatar hämärän valkean.

Hän, velhotar kauneuden kaipauksen. Sua seuraan, vaan sua usko en.

Sa, haltiatar sulohaaveilon: Sun heimoas myös oma henkeni on!

Sun luontoas on sävel lauluni: Sinut siksi se liioin tuntevi.

30/6 1919.

SYDÄNKESÄN LAULU.

Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi ihanin, mi koskaan tenhos miehen mielialaa; ja niinkuin kukkii tuomet, pihlajat, mun povessani tunteet kukkivat, ja niinkuin kohoo kokkovalkeat, niin sulle unelmaini uhrit palaa.

Sun kerran yössä kesäisessä näin, siit' asti aina liikut likelläin, ain asut, elät, ennät mielessäin kuin suru suloinen tai kaunis kaipuu; vaikk' astuit helmaan aallon heljän taas, syvällä miss' on linnas, synnyinmaas, sua muistan, rakastan kuin rannan paas veen välkettä, mi valkohiekkaan vaipuu.

Siis välky, onnenkuva kultainen, sua vaikka koskaan omaks saane en, kuin päivä vaikka menit merehen, jäi jälkees ilmain ihanuus ja pyhyys, jäi rinnan kumma, kuulas riutumus, kuin kesä-yössä kuun on kumotus, tai ajatusten outo armaus, kun niissä hehkuu elonhetkein lyhyys.

Nyt kaikki toinen toisihinsa saa, mut kuka aallon neittä armastaa, sen mieli aallon lailla aaltoaa, sen sydän haavanlehden lailla sykkää; vain tullen joskus illan valkean se tuntuu unelmiinsa uupuvan ja käyvän lepoon lailla Metsolan, mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää.

Ah, toivo turha! Eipä rauhaa suo ees tuokioksi sulotuska tuo, vain uutta aina ahdistusta luo ja uutta uskallusta haaveen hurjan: taas päivä koittaa, linnut livertää, kasteiset kummut, viidat vihertää, maa kaunis kukkii, meri sinertää-- ja kaikki surmaa aallon sulhon kurjan.

Siis muuta ei nyt mulle jäänyt lie kuin mennä, minne kesä meitä vie, se vaikk' ois sydämeni syksyn tie, kun kaikki kuihtuu kukat, laulut lakkaa; ja koska päättyy päivät katkerat, ma muistan, kuinka kukki unelmat, kohosi laulun kokkovalkeat: sua muistan niinkuin talven-käyjä takkaa.

Sun itsesikin silloin peittää jää, sun kutris hallan kitein kimmeltää, sydämes kuoli, tuskin elää pää, oot vanki vaivan ynnä kuolon kammoin; mut kun sa heräät uuteen kevääseen, se sulle kertoo kaikin kukkineen, tiet sulhon, aallotarta suudelleen, mi ajatuksistasi poiss' on ammoin.

21/6 1919.

PAPITARTEN LAULU.

(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä »Vienan valta».)

Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan tuskahan, vereen!

Noin paras ihmisen paatuvi, vaipuu, jos sitä ei tue kauneuden kaipuu.

Aurinko armias Permian taivaan, et iki lähtene ilmojen laivaan?

Jos tulet jälleen huomenen tullen, veisaamme vienoimmat virtemme sullen.

Kauneuden kaipuu Permian lasten, et iki turtune vaivoja vasten.

Vaikka sä turtuisit tuhannen vuotta, ei ole laulumme kaikunut suotta.

Vaikka sä vaipuisit tuskahan, vereen, ei huku kauneus kansojen mereen.

Jää taru, taika laulujen laineen, kuin uni lemmen tai teko maineen.

KREIKKALAINEN KORKOKUVA.

Prof. Waldemar Ruinille omistettu.

Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa taideteelmän eessä, kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun tavannut ystäviä silmät veessä, ja takaa toisten tapain, toisen puvun kuin nähnyt kyyneltensä kimmelteessä, mit' oli oma sykähdellyt rinta, vaikk' ollut hälle unta utuisinta.

Ei kumma ollut teelmän muoto: uurna vain vanha, kirjaeltu korkokuvin, mut salaperäinen kuin kuolon kuuma ja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin: siin' eli vanhan Hellaan henki suurna, se haastoi haavein kaukaa kangastuvin, kuink' elon pulmat ymmärrettiin ennen ja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.

Kaks ystävää siin' antoi kättä, tuopa heist' istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin, uhonnut heist' ei kammo kauhun luopa, ei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin, mut hänen, jonk' ol' eessä haudan juopa, soi vielä viime sanat hiljaa ääntyin, ne kuuli kummakseen laps oudon suvun, ne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.

Ne sattui: »Maan, ah, kuink' armaat kummut, kun niitä katsoo katseell' lähteväisen, kun heittää täytyy heljät unten ummut ja käydä maille Manan tiedon jäisen, kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut, on eessäs yöt ja päivät yksinäisen ja aisteis maailma kuin huntu hajoo, kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.

Ei sentään tumma Tuonen virta hälle, ken päärlyt näkee päiviensä laineen; on totuus selvä tiensä tietäjälle, ken etsii hengen helmet alta aineen, ei uhraa rahvaan raa'an hyörinnälle, ei ilmiöille ajan eikä maineen, vaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden, ja kaiken nauttii elon täyden tähden.

Ja iki kiittää kaikkeutta aavaa, sen salaperäisyyttä kunnioittain, sen ajatusta, aina muodon saavaa, sen pikku-ihmehistä ilmi koittain ijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa, näin vihdoin viisautta nöyrää voittain, ett' ihmiskohtalot jos onkin kovat, syyt niillä syvemmät ja synnyt ovat.»

Noin vieri virsi Hellaan hengen helon; mut outo mies, mi taideteelmän eessä tavaili hiljaa tarkoitusta elon, hän vielä hetken viipyi silmät veessä, ei enää kammitsoissa kuolon, pelon, vaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä hän oisi nähnyt utuisinta unta, jot' oli koskaan nähnyt kansakunta.

19/9 1919.

LEMMEN LEHTIÄ.

LÖYTÖKÄINEN.

Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän.

Ei hän ilkkunut ilosta, naljamieltä naurahellut, hyvyyttänsä hän hymyili, puunsi rinnan puhtautta, läikkyi lämpöä sydämen, paistetta siveän sielun niinkuin kukka syyskesällä, elokuisen illan kuudan.

Häntä ma rakastin, raukka. Hälle, hullu, huokaelin murhetta elon menevän, pelkoa polun pimeän.

Minä, miesi mieronkierto, hän liesi hyvä ja lämmin, minä, talven tuima tuuli, hän salon sinisen terhen, minä, soittaja sokea, hän kannel helähtäväinen illassa elon ikävän, Kaikkivallan polven päällä.

Häntä ma rakastin, raukka, hälle virteni viritän, sielun särkyvän sävelet, haaveheni haikeimman.

SYDÄMEN ITKU.

Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin kupehellani.

Tuota tutkin, tunnustelin; »Lienetkö tytär Tapion, sinipiika sielun synkän?»

Kuulin kuiskaeltavaksi: »Lienen onnesi unelma, kauneus kadottamasi, runo kerkeän kesäsi, vaiva rinnan vanhenevan.»

Itkin kauan katkerasti.

PAHA OMATUNTO.

Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden.

Lienen tehnyt synnin suuren.

Virkoit pois sa vieriessä: »Nyt älä tuhmin tuhlaele! Aarre on sinulla, siirsin sen sinulle sydämestäni, sinulta tahdon sen takaisin, kun konsa takaisin tullen.»

Lupasin lujasti: »Saat sen kera korkojen takaisin.»

Lienen tuhmin tuhlaellut, kun suun surulliseksi, liioin itkenyt, iloinnut, koska tuska tunnon täytti, hätä häistä sielun kahden, tiukasta tilinteosta silmän kahden katsehessa, sykkeessä sydämen kahden, toinen toistansa vetävän veren kahden vellamoihin.

Toki tunnen toisen tunnon: tuhlaten rikastun, tuhma, muille sähköä säteillen sähkötän elämätäni.

Siks ällös minulle suutu! Saa en olla saita, annan, kannan korkoa Jumalan, kuin tähti pimeän taivon, aurinkoa ammentava.

VIRVALIEKKI.

Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon ijäisen.

Yöstä mun ylensit, nostit veljeksesi, verraksesi, muista mun erotit, estit minut maantieltä elämän; viittasit minulle, virva, polun muista poikkeavan, uran uuden, käymättömän, halki hallaisten nevojen.

Siitä ma sinua kiitän: se oli onni, orvon onni tuta tuskat ihmislasten, auvo astuvan erakon nähdä näillä silmillänsä armaassa ajallisessa kappale katoomatonta.

LIIKA LINTU.

Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta?

Liioin vaadit, vaivan lintu.

Vaadit mun visertämähän taas iloja ihmisviidan, minut laadit laulamahan, jällehen kipuja järjen, minut, miehen tuonen-tyynen, minut, jo elämän-oudon, hapsin ammoin harmenneisin leikeissä suvisen lemmen.

Mykistyisin myös sinulle.

Vaan et salli, Tuonen saalas: vaadit mun valittamahan kesä-öitä entisiä, suloja menneiden suvien, alenneita aurinkoja; kulki kultaisna keränä pois minun poloisen mieli, murhe yksin jäi jälelle yöhöni hämärtyvähän, ilottoman ikkunahan kukka kylmien kiteiden.

Se oli kukka muiston kukka, lie jo kohta kuolon kukka, taikka kuollut jo olenkin, kummitus tupani tumman. Päästä, säästä jo minua! En sinua enempi kestä, elon tuhman tuomiota, katumusta kaiken turhan.

ÖIN JA PÄIVIN.

Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon. Liemme luodut toisillemme, emme toistamme tavanne.

Näin sinut vapisevaksi, silloin ma vapisin itse, tyynnyit taasen tyynemmäksi, jäähdyin jällehen sinulle; liemme luodut toisillemme, meitä ei ikä erota, erottavat entismuistot, tuskat tunnetun elämän.

Vaiko kaksin kahlehtivat?

Öin ja päivin, illoin, aamuin tuota aattelen alati pihlajata kukkivata syksyn synkeän pihoilla, maata marjan kantavata alta kirren ja kinosten.

Ja tuota enemmän tuumin lemmen myöhän leimausta, uhkausta ukkoshetken, syksyn rakkauden rakeita, niinkuin kosto kolhaisevat, niinkuin rauta rankaisevat, niinkuin tuomio tulevat, tuskan päivä päälle saavat.

Soisin että oisit toisin.

Soisin, enkä soisi, sillä tuollaisna sinut ma tunnen, tuollaisna sua rakastan: orjana oman elosi, vankina vapahan vaalin, velvoituksesi velassa, tehtäväsi täytännössä, suistaen sydänsurusi heleällä hengelläsi.

Jos toisin tekisit, armas, armastaisin sua vähemmän, vaikka näin tekevän tiedän mulle sun murhetta enemmän.

Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua itkenen ijäti!

Kuitenkin iloitsen, armas, että näin elossa kerran kevätlempeni unelman, itsellensä uskollisen.

MUISTORUNOJA.

TERVEHDYS OSKAR MERIKANNOLLE

hänen 50-vuotispäivänään.

Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen, sentään sun soittos ain yhä herkemmin helää, siitä on voittos, että sun ilos on elää.

Aurinko paistoi, kun sävelpurtesi sousi, mansikat maistoi, kunnahat kultaiset nousi, maass' oli huomen, riemua kaikille riitti: kauttasi Suomen Luonnotar Luojaansa kiitti.

Siivitit monta laulua Väinämön lasten, kuolematonta myös ajan vaiheita vasten, maammojen kielin kirkkahin nostit sa maata, taattojen mielin tahdoit sen onnen sa taata.

Mylvähti myrsky, turmio tuuliaispäässä, hyökäsi hyrsky, rangaistus löi raesäässä: auringon lasna astuit sä myrskyjä kohti, harmajahasna, jost' ikinuorteus hohti.

Siks isänmaasi rakkaus nyt rantaasi kaulaa: myrsky min kaasi, tahdomme taas ylös laulaa. Siks runon huomen päivääsi päärmeensä liittää: kauttani Suomen Kieletär lemmestäs kiittää.

5/8 1918.

REHTORI K.O. LINDEQVIST.

60-vuotias.

Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja muistot muinaiset.

Yks mull' on kaunis muisto: kaupunki, linna sen, ja linnan luona puisto niin vanhanaikainen.

Ja koulutie ja katu-- monelle ikävä-- minulle laulun latu, tie tiedon hilpeä.

Mut ettei ikävälle sen muiston sävel soi, nyt siitä kiitos hälle, ken koulun hengen loi.

Opetti mieltä nuorta hän mielin nuorekkain, ei katsonut vain kuorta, vaan alle pinnan ain.

Hän kirkkaan äidinkielen sai meille rakkahaks ja ajan tiedon, mielen niin aatteen-avaraks.

Ja kun hän ihmissuvun kuvaili ihanteet, unohti luokan, luvun-- se silmään nosti veet.

Tuhanten kesken tapaa vain harvoin ihmisen, mi vakaa on ja vapaa, mies pään ja sydämen.

Sen näimme kerran Teissä, siks Teitä kiitämme. Jos näy ei kyllin meissä, ei ole syynne se.

9/9 1918.

AUG. H. SOININ HAUDALLA.

Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk' kaiken kansan kesken kulki tiesi, Sun kaltaistas en nähnyt milloinkaan: niin hyvää, lämmintä, niin hymyilevää, niin laajamieltä, laajakättä myös, niin omaa kiitostansa lymyilevää, sen vaikka hyvin kesti toimes, työs.

Rakastit synnyinmaatas, missä lepäät, sen kieltä, kansaa, kansan kunniaa. Vaikk' kaikki kiitokset kai nytkin epäät, nyt sentään kaikuu sitä kansa, maa: ei aine, henki Sulle ollut eri, kaikk' kaunis kuului Sulle yhtehen, Sull' oli suomalainen suonten veri, ja sydän suuri, inhimillinen.

Siks olet mentyäskin merkki meille, kuink' elon päivänpuolta etsitään. Kuink' emme eksyä saa eri teille, jos mieli nousta maan ja kansan tään; en haasta murheesta, mi hautas varjoo-- jää tyhjä tila, mistä poissa oot-- vaan haastan toivosta, min muistos tarjoo, sen seppelkukat kumpus kattakoot.

19/3 1919.

ERÄÄLLE NÄYTTELIJÄTTÄRELLE.

Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko jumalien ain taitehes taivahalla.

Mut kuoli jo jumalat, eloon jäi vain jumalten lapsista muudan. Ah, josp' edes kaukaa kullata vois, hänen tietään lauluni kuudan!

Mut kuu sekä päiväkin painuu pois, pian yllä on pimeys suuri. Pois itkien käy ikijumalten laps, pois harmaapää trubaduuri.

6/4 1919.