Part 1

PAINUVA PÄIVÄ; ELÄMÄN KOREUS; LEIRIVALKEAT; AJATAR; SYREENIEN KUKKIESSA

Eino Leino

1914, 1915, 1917, 1920.

SISÄLLYS:

PAINUVA PÄIVÄ

Painuva päivä

I. Viipurin vartio Savonlinnan laulu Oma syy Mies mieheltä Magna Charta Joulu Krestyssä Hautaus Kansalaisseppel

II. Siellä puut punalle paistoi 1. Veneretki 2. Terhensaari 3. Sininen lintu 4. Metamorfosi 5. Luonnonlapset

III. Pyhäkkö Hyvä peto Leikkiä Rintasolki Neiti Inkeri Syyslehtiä Syyssäteitä Simon pylväspyhimys

IV. Kummitus

ELÄMÄN KOREUS

Elämän koreus Kukkialta Naissaari Kalamiehet Luonnon helmassa 1. Kylmä ilta 2. Pilvinen päivä 3. Kuudan-yö 4. Aamun sarastaessa Tuli ja rauta Joulu Belgiassa Europa 19115 Valkeat hanget Surma hiihti suota myöten 1. Kimmelsi kiteet 2. Ratsumies 3. Äiti ja lapsi 4. Pääkallot 5. Nykyaikainen Ikarus Maininkeja Maininkeja Oudot Kaksi köyhää Suvi-illan vieno tuuli-- Paista, päivä Talvinen tarina Sydän-yön laulu Mielitietylleni Eri tilaisuuksiin Vapaus! Neljäs käsky Prologi Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön Pöytälaulu Väinölän väki 1. Lemmenlaulu 2. Yksinlaulu 3. Vaimojen valituslaulu 4. Miesten kostolaulu 5. Lasten laulu 6. Peltolaulu 7. Kaiken kansan laulu

LEIRIVALKEAT

Airut Heimokannel Heleä heimo Tervehdys Shakespearen kotimaahan Suomen sävel Kesäkantaatti 1. Näky mereltä 2. Suomen taru 3. Nuori kansa 4. Vanhojen varoitus 5. Suvivirsi Suomen päivä Suomen linna Vapauden virsi Juhlavirsi Pekka Svinhufvud Vapaa Suomi Vapaa Viro Suomen partioväen marssi Eräs Pantheon Akseli Gallen-Kallela Pekka Halonen Jean Sibelius Ville Vallgren Kasimir Leino Robert Kajanus Iloista tiedettä Trubaduuri Kulkuset Syyskylväjä Kuvia Rautalammelta 1. Iltatunnelma 2. Yliskamarissa 3. Venematka Uuden vuoden mietteitä 1916 Conceptio artis Istuin ja itkin-- Ukkospilvi Nimettömälle Rococo Eräs Kajaani-muisto Syyskuvia Niin kaukaa ja sentään läheltä niin-- Talvipäivän painuessa Tähti Ritarit Meren rannalla Kalypson saari Totta ja pilaa 1. Sopusointu 2. Rovastin tupakkalakko 3. Juhannus Helsingissä 4. Helkalaulu 5. Kevätmyrsky Käännöksiä ja mukaelmia Auringolle Shakespeare Lenore Ristilukin laulu Ilta rannalla Jotain tahdon tietää-- Pikku neidit Nunna 1-4 Pienoiskuvia 1. Rannalla 2. Lelulinnasi särkyi-- 3. Kuningas Börje 4. Elo julmako on? 5. Monelle 6. Hautalaulu Eliel Aspelin-Haapkylä Suomen kansalle Arpakapula Amerikaan Marseljeesi

AJATAR

Uuden Suomen laulu Aunuksen aamu Vapauden vilja Kustaa Aadolfin näky Tietäjän tarina Sydän-Suomen laulu Pyhä synnyinmaa Rauhan internatsionale Pohjan pojat Marssilaulu Uljas Unkari Kunnialaulu Vapauden valjetessa Esilaulu Kansain oikeus Suomi ja Puola Kuusenlehvä Leirin äiti Suomen messut Sankarilaulu Hengen mahti Maailmanpalo Pyhä Volga Vive la Pologne

SYREENIEN KUKKIESSA

Syreenien kukkiessa Miekan taru Miekan taru Velisurmaaja Vapauden temppeli Perman päivä Vöyrin marssi Saksan kumpu Viron virsi Nuori sankari Kenraali Mannerheim Karjalan suojeluskuntien marssi Rauhan voimat Työn uhrien laulu Valkea vapahtaja Kutoi kangasta elämä Maamiehen rukous Rauhan herra Rauhan voimien vapautuessa Aboa vetus et nova Kansalaisrauha Presidentti Ståhlberg Tähtilippu Kansojen kevät Ihmisheimo Auringonsäteiden laulu Vaeltava kuusi Vaeltava kuusi Syys-aamu Syksyn synketessä Juhannus v. 1918 Hakkapeliittain näyt Kalevan poika Keväthaltiatar Sydänkesän laulu Papitarten laulu Kreikkalainen korkokuva Lemmen lehtiä Löytökäinen Sydämen itku Paha omatunto Virvaliekki Liika lintu Öin ja päivin Muistorunoja Tervehdys O. Merikannolle Rehtori K.O. Lindeqvist Aug. H. Soinin haudalla Eräälle näyttelijättärelle

PAINUVA PÄIVÄ

(1914)

AINUVA PÄIVÄ.

--»Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla? En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla, niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä, ma pelkään pitkää yötä.»

--»Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan! Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan. Mut jos halu sulla on haaveesi luokse, sa kiireemmin, kiireemmin juokse!»

--»Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu. Kerra orheisi rientävi henkeni kaipuu, mut tien kivet, kannot estävät jalkaa, mun ruumiini raueta alkaa.»

--»Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha! Sun henkesi kaipuu on henkesi murha. Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa? Nyt liian on myöhäistä jatkaa.»

--»Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin, jo lapsena leimusin, nuorena paloin, mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla, jos vielä on valkeutta sulla!»

--»Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan, mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan, siis taistele, iske ruskossa illan! Jätän jälkeeni välkkyvän sillan.»

--»Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadin! Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo, yks tuokio yössäkin valvo!»

Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.

I.

VIIPURIN VARTIO.

Siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Suomen lukkona vanhastaan, vieläkin varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.

On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.

On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi; juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.

On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut Hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?

Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.

14/9 1912.

SAVONLINNAN LAULU.

Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.

Oli kerran--ah mene mielestäin se milloinkaan ei ehtoo-- näyn näin minä näillä silmilläin, kun katselin rannan lehtoon.

Tuli rantahan morsian seppelepää-- oli salmi ja salmessa saari-- suvi-illan ilmahan istahti tää kuin korkean taivaan kaari.

Hän lauloi laulun kummallisen-- mene milloinkaan ei ehtoo-- Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen, sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin-- oli saari ja saaressa linna-- minä elämän onnesta orvoksi jäin, en löydä ma riemua rinnan.

Minä luulen, se oli minun vapautein-- suru milloinkaan ei suistu-- mull' ei ole aamua, iltaa ei, jona ei se mielehen muistu.

Näät kun olin nuori ja onnellinen-- mene milloinkaan ei ehtoo-- oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin rannan lehtoon.

Tai aaltojen alle se pudonnut lie-- oli salmi ja salmessa saari-- monen ritarin sinne on löytynyt tie, ei löytynyt onneni kaari.

Nyt istun ma iltani ikävissäin-- oli linna ja linnassa impi-- mut muistelen: ennen sydämelläin koru kiilteli kaunihimpi.

Olen surrut vuossadat itseksein-- tule milloinkaan ei huomen-- mull' aamua ei, mull' iltaa ei, olen sentään onnetar Suomen.

Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen-- mene milloinkaan ei ehtoo-- taas olisin nuori ja onnellinen, en kulkisi kuoleman lehtoon.

Näät ympäri minua kaartuvi yö-- oli linna ja linnassa vahdit-- ja siksi mun syömmeni synkästi lyö, kun raikuvat rattoisat tahdit.

Tämä hyvää on, tämä kaunista on-- tule milloinkaan ei huomen-- olen sentään ma ijäti onneton, jos löydy ei vapaus Suomen.

Ei aaltojen alle se jäädä saa-- oli linna ja linnassa impi-- jos unhoitan sen, mua muistuttakaa: olis taistelo kaunihimpi.

Olis taistelo edestä vapauden-- oli saari ja saaressa linna-- minä voisin sen, minä voittaisin sen, jos saisin ma rauhaa rinnan.

Jos löytäisin lepoa itsellein-- tule milloinkaan ei huomen-- mull' aamua ei, mull' iltaa ei, mua painaa kohtalo Suomen.

Jos saavuta en minä vapauttain-- suru milloinkaan ei suistu-- surun sävelet raikuvat rinnastain, ei aurinko mielehen muistu.

Olen kuitenkin kuoleva ihminen-- mene milloinkaan ei ehtoo-- oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin linnan lehtoon.

Tai aaltojen alle se vaipunut lie-- oli salmi ja salmessa saari-- valon vaeltajien nyt sinne on tie, mut missä on onneni kaari?

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain-- oli linna ja linnassa impi-- jos huolisi joku mun huoliain, sois kantelo kaunihimpi.»

Hän lauloi näin, hän näkyi näin-- oli saari ja saaressa linna-- hän elämän onnesta orvoksi jäi, oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen, hän ijäti itketty, ainoo, jota uneksin ain, jota unohda en, min muisto mun mieltäni vainoo.

OMA SYY.

Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko? Tääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko. Rikos täällä on riemuita, syy täällä on surra, lupa vain vaikeroida ja toisia purra.

Me tukahdumme. Me itse tiedä emme, miks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme sitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina-- oma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.

Oma syy, että oomme me orjat ja kurjat, oma syy, että meille on onnen oikut nurjat, oma syy, että suorinkin väärähän vääntyy, kuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!

Mitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy? Miks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy? Miks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku vain murtuvien kevättoivojen luku?

Siks että me itse emme itseemme usko, siks että Suomi meille on iki-iltarusko, siks ettemme uskalla itseemme luottaa, nähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.

Miks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään? Ei, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää! Me saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet, kuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.

Me oommehan itse vain inha raaka-aine! Me vasta hienostumme, kun meidät meren laine on rannoilta vierailta kotitupiin tuonut, meistä jotain muuta ja arvokasta luonut.

Mut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa! Ja maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa. On totta: ei kelpaa vain olla suomalainen. Mut miks meitä tee ei tahto kotimainen?

Siks ettäkö emme voi itseämme luoda? Jos emme me voi, on turha muilta tuoda! Siks ettäkö oomme me iki raaka-aine? Jos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.

Kas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta, me tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta? Me tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä? Itse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?

On kukin oman onnensa seppä, myös kansa. Mut kansa, mi arvosta ei tekojansa, on tehoton, on kuollut, on iki muiden orja, ei sini; meillä vapaus voi soida sorja.

Ei sini nousta notkosta Suomen kansa saata kuin emme me viljele isiemme maata, kuin emme me usko oman tahtomme tarmoon, kuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.

MIES MIEHELTÄ.

Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.

Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.

Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun-- se tuska tuimin lie.

Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio. Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen tai surma Suomen vei!

Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää, ja eestä maan käy vankilaan-- ken silloin kylmäks jää?

Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.

MAGNA CHARTA.

1863-1913.

Tuo tottako ois: oli meillä kerran kansa, vapaa kansa vallassansa, ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen? Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut, mi suureksi tullut on vuoksi sydämensä ja suuren lempeytensä ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen? Tuo tottako ois?

Ei olla se vois: näät silloinhan oisi olot kaikki täällä toisin ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa; ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät esivallan teot hyvät ja häirinnyt mikään ei täällä ijäst'ikään ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa? Totta olla jos vois!

Ja maahanko ois myös Magna Charta luotu ja tänne vapaus tuotu esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan? Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta ois sitä yltä, alta, ja laki yksin täällä ois ollut vallanpäällä ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan? Se tottako ois?

Ei olla se vois; näät silloinhan täällä ois turva tuulissäällä ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa; kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu, se on kuin kaunis taulu, mi sydämiä syttää, mut murhemielen jättää ja nyky-olot näyttää tosi karvassansa. Totta olla jos vois!

Josp' uskoa vois, maan hallitus että ois vielä maan hyöty ja että vapaus lyöty vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin, ja että elo kansojen kävis lain mukaan, jot' ei loukkaisi kukaan, joka on omatunto, on esivallan kunto, ja että ajantieto soisi sydämien tahtiin! Josp' uskoa vois!

Olot täällä toisin ois, ois Suomi suuri, vankka, ois vartio sankka ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi. Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat, ne vienehet ovat tuon meiltä lapsen-uskon ja elon aamuruskon ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi. Josp' uskoa vois!

JOULU KRESTYSSÄ.

Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.

Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot taas perhepiireihinsä sulkeutuu, ja maammo muistaa monet joulu-aatot, kun kukki itsellekin ilonpuu. Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!

Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta. Jokaisen käteen käydä tahtoisin, sanoa--sana kuink' on arvotonta!-- ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin ja virkkaa voisi en mitään.

Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa ei paljon paina, ehkä sentään vähän. Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa nyt liiku, ei meist' ole elämähän, vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.

Ja lapset, joill' on onni olla heidän, te saitte muiston kadehdittavan, tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän, sen isät loivat yössä vankilan, ja huonommat liene ei pojat.

Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi? Ei, joulurauha kulkee kautta maan. Iloa eikö itsetunto loisi, me että kunnon kansaan kuulutaan? Ja siitä me kiitämme heitä.

Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi? On heillä sentään jouluseuranaan se hyvän omantunnon vankka oppi, joll' on he nostanehet Suomenmaan, kun meilt' oli usko jo mennä.

Palavat heille kaikki kynttilämme, jokainen kuusi heille kumartaa, soi syvimmällä meidän sydämissämme kuin jouluvirsi sana: isänmaa. Mut kunnia, kunnia heille!

20/12 1913.

HAUTAUS.

Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen.

Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura saattajitten.

Sekin kylmä, virallinen, vaikka varsin toverinen.

Soittokunta sotilaita! Ken nyt matkaa kuolon maita?

Painettien kylmä kärki vastaa, jos ei keksis järki.

Kuka? Yksi miljoonista valtakunnan kasarmista,

Puhuu tuima pohjatuuli, siintyy soittajankin huuli.

On nyt aamu Uudenvuoden. Tuonko tuli myötään tuoden?

Näky vaiko vertauskuva? Ei! Vain taulu unhottuva.

Hautaa vain nyt valtakunta poikaa kesken pohjan lunta.

Nimetöntä, suurta lasta kivääriä kantamasta.

Marssimasta maita, soita, elon lyhyen louhikoita.

Vierryt lie hän Venäjältä. Täällä päättyi päivät hältä.

Kuka? Yksi miljoonista takin harmaan kantajista.

Niistä, joiden hartehilla mahti maan on mahtajilla.

Soitto soi niin suruisasti. Katson kadun päähän asti.

Itkettäis, jos ilkeis. Huuli vavahtaa, käy pohjatuuli.

Siittää sydän mieltä monta, rakkautta rajatonta.

Myötämieltä miljoonien lumen alle painuvien.

Uunnavuonna 1914.

KANSALAISSEPPEL.

Leo Mechelinin muistolle omistettu.

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu, otsalla onni, sielussa sointu ja rauha; sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu, koittanut konsana vaikka ei lepo lauha. Myrskyssä seista hän tahtoi, taistella tohti ja mahtoi, työmies kuin ei kukaan, johtaja, tempaaja mukaan, mestari muodon ja sanain, kyntäjä valtaisten vanain, hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin muistella vapauttansa.

Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti, kansansa yhteys ain oli mielessä hällä; kaunista kauniimpaa ei laakerilehti kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä. Korkeinna kaikista muista kumpunsa kunniapuista, myrskyt kun mylvii ja raastaa, puu pyhä oikeuden haastaa, laulaen lain ikikieltä, miettien sankarin mieltä, Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin toivoa vapauttansa.

Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi, kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura; kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi, kolme miljoonaa oli sankarin seura. Sortajan suut hän suisti, kaukaiset maat hänet muisti. muodoissa lempeetä, mutta aatteissa karkaistunutta poikaa pohjolan peräin, miestä miekankin teräin, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin vannoa vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii, raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet; kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii, mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet. Kuulkaa! Se Suomen on soitto! Tuomiopäivän on koitto! Nousevat paatiset parmaat, veisaavat vainajat harmaat voittoa Väinölän rantain urhoa kilvellä kantain, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin leimuta vapauttansa.

26/1 1914.

II.

SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI

Kesäkuvia.

1.

VENERETKI.

Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.

Kaunoista venossa kaksi; toinen sulho suuri, toinen morsian totinen.

Soutelevat, joutelevat. Neiti vieno virkkaa: »Minne matka morsiamen?»

Syttyvi urohon silmä: »Katso kaikkianne, nää etkö utuista nientä?»

Luo silmän selälle neiti: »Kuin kuparilanka hämärästä häämöttävi.»

Soutelevat, joutelevat. Mies väkevä virkkaa: »Etkö jo enempi nähne?»

Katsahtavi hiussorea: »Kuin hopeasolki idän alta kuumottavi.»

Soutelevat, joutelevat. Onnen poika puhuu: »Koht' eikö koti jo paista?»

Helkähtävi hienosormi: »Niinkuin kultavanne kaartuvi sylistä vetten.»

Meren sankari sanovi: »Siell' on Terhensaari, siellä korkea kotimme

nousussa punaisen päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on matkan määrä.»

2.

TERHENSAARI.

Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, siinä ulpukat utuiset.

Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä on lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.

Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, ovi osmon luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.

Katselevat, kummastuvat: »Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni, liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Lieko linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sijoa siinä meren suuren soutajille.»

Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.

3.

SININEN LINTU.

Se lauloi sininen lintu: »Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!

Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?

Suljettu on suuri onni, taivas kiinni hälle, jok' ei lapsen lailla tule Terhensaaren linnaan.

Lähtehessä kylpekäätte kuusikummun alla, virran vienon paaterella päivää paistatelkaa.

Murhemuistot entisyyden tuonne kaikki jääkööt, tuskat öitten tummien ja hikihelmet päiväin.

Elo niinkuin ensi kerran silmillänne nähkää, kun ei huolta huomenkoiton eikä eilis-ehtoon.

Maan ei liene mahtajille Terhenlinna tehty, tehty vain on tulla niiden, joill' on unhon lahja;

joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.»

4.

METAMORFOSI.

Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.

Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.

Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.

Virkahteli valju impi: »Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman.»

Vastasi vakava sulho: »Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!»

Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.

Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.

5.

LUONNONLAPSET.

Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.

Kiittävät kiloa päivän: »Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!»

Kumartavat Luojan kuuta: »Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!»

Yötäkin ylistelevät: »Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!»

Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.