Part 9
"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat. Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän synkästi...
Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä sulkeentui.
Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta...
Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta...
Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai veljen nousemaan portaita kammariinsa.
"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.
"Mutta Jette!" -- hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että tämä tunsi, miten hän vapisi; -- "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan huomenna", lausui hän hiljaa. -- --
"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti Gertrud reippaasti ovesta. -- --
"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun sanoi hyvää yötä, -- hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.
* * * * *
-- Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.
Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen nousta hänen, mieleensä...
Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, -- joka heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi asemaa... Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, -- kun hän oli tyytynyt vaan sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. -- Hän oli johtanut kokousta älykkäästi ja taitavasti... Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! -- omistanut heille koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä saattoi tehdä...
Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.
Ja Johnston! -- hän oli jälleen tullut hänen luokseen; -- hm -- hän ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua, ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota... Tekeytyy vaan yhä yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi...
Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina mahdotonta olla minun puolellani... Ja takertuu sitten tuohon stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, -- on se tosiaan omituista, -- kummallista, -- näyttää todella siltä, kuin sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, -- tahto minua vastaan...
Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa, enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!
Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua -- tulvasi mieleen katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, -- tunne siitä, että oli hävinnyt...
Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, -- nyt heidän suunsa kävi klubissa ja kaupungilla -- nytkös he olivat häntä kerrankin kurittaneet... Äh! -- -- Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. --
X.
Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta, kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa... Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin luona, -- ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo serkkujen kanssa antoi aihetta. -- Joka kerta, kun hän palasi kotiin hauskuudesta ja huvista, -- kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet... Ja alkusuvesta hauska yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa... Niinkuin panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.
Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä pitemmälle syksyyn. -- Gertrud kyllä arvasi miksi...
Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin höyrylaivalla huomis-iltana.
Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, -- tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä, että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti. Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että --
Ja nyt lähestyi loppu!...
Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken... Gertrud oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. -- Ja nyt -- -- voi jos olisi voinut juosta koskeen --
"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja hämmennyksissä, -- "kuinka paljon te minulle olette, -- ja kuitenkaan en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin --. Te olette koko suven niin varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja vilpittömällä sisarellisuudella -- --. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui hänen käteensä ja katsoi siihen: -- "Tämä voisi minulle antaa onnen, -- se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin aukaista se... Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"...
Hän etsi immen silmiä -- -- "Te tiedätte, että rakastan teitä -- hamaan hulluuteen, -- sen olen tehnyt monta vuotta... Älkää katsoko pois. -- Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"...
"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani onnelliseksi! -- Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta, joka teidän vaimollanne pitää olla... Minä, Abraham, vaan olisin myllynkivi, joka teitä painaisin alas. -- Emmekös voi olla ystäviä, -- vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. -- Ystävyyden lupaan minä teille, koko elämäksi."
"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden -- --. Mutta minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette minulle!... Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?... Tästä tulee hulluksi, sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua -- vaan sittenkin --
"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava, johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!
"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. -- --
"-- Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena, niinkuin te yhä kärtitte, -- jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut, kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi... Vaan suoraan sanoen en uskaltanut. -- Sitä ei ole aina luja, Abraham..."
"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, -- joka" --
"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; -- -- ja minusta ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.
"Gertrud!... nyt pilkkaatte minua".
"En, sitä en tee... minä tiedän, että asetan teidät korkealle, -- ihan liian korkealle"... Hän itki --
"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, -- minä vaan olen niin käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi, enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan. Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."
"Katalaa oppia, -- että pöyristyttää... Mutta vaan sanantapoja, Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin ruveta."
"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä kylmästi, -- "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."
"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin tuskanhuudahdus.
Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi -- toivoi, että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä kuului maantieltä.
"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, -- jotakin siitä, että taiteilijallakin on sielu; -- ja se huutaa teille, että minä tarvitsen teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan... Ja sitten vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että minä tulisin maalaamaan toisia naisia! -- Oo kuinka ahdasta -- ahdasta -- -- Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? -- Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!... Silloin vasta minusta tuntuu että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne... Teidän rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; -- me kaksi, jotka olemme kuin yhteen kasvaneet!"
"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, -- "Te ymmärrätte ettei sille voi mitään kummoinenko on -- minä olen vaan tavallinen intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, -- vihaisin kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä elämän että taiteen -- --. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.
"Viimeistä kertaa? -- Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen tyttären astua vaunuihin. -- "Ollut meillä jäähyväisillä? --
"Ei? -- -- Niinkö?" -- Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia. -- -- "No laivasillalla"...
* * * * *
Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.
Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä kullatuita lasia -- sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja etsisi jotakin lasien pohjalta, -- jonkinlaisia punottua yhteyttä...
Hm, -- siinä täytyy olla jotakin alla... Muutenhan on vallan käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman --
Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä, -- -- -- ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään -- hän lähtee pois, hän...
Tähtäisivätkö ne korkeammalle?... Ee-i -- mutta, mutta kyllä siinä kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!
"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, -- hän asetti avaimia naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, -- "se oli oikein, ettei Gertrud mennyt laivasillalle tänään."
"Jaa, arveletko sinäkin niin?" -- vastattiin vähän epävarmasti.
"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.
"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"
"Hu-m-m... Hitto häneen --" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa edessä. -- "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua vähän ivalliselta -- tämän..."
"Sen voit ymmärtää". Rouva vaan katsoi työhönsä.
Hän seisahtui vähän:
"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on vähän liian kotoisesti puettu... Kuules Jette, -- teethän niin, -- minä olen saanut sen päähäni, -- että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman aistin jälkeen -- tee tilauksia, hitto soi!"
Hän lähti konttoriin.
-- Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.
"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun hän lähti -- -- -- Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona."
Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena tätä muistellessaan... "Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme hänet matkaan. -- Apulainen Sunde piti hänelle puheen, -- kauhean varovaisesti ja liioittelematta. -- 'Samoin kuin hänen kykynsä oli ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; -- hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa valtaa; -- tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus käyttää liian suuria sanoja... Mutta päästyään onnellisesti finessin ohi" -- selitteli Klaus, -- "päästi hän sitä rennommin; -- jotta kerrassaan tepsi! -- Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, -- pitäen häntä miehenä -- nyt tuli loppupaukaus -- jonka nimi kerran tuottaisi kaupungille kunniaa...
"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! -- kertonut aivan tyvenesti, kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä kirjoittavan, -- kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin, jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan papereihin, sanoi hän --... Ja kun sitte päästiin niin pitkälle, että minäkin kerran nousin koturnille -- ja olin kaunopuhelijas -- kerrassaan! -- suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään -- niin en ensinkään --.
"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! --
"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan...
"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta -- niin puhkesivat laulamaan: '_Sätt maschinen i gång, hr kapten_!' -- Ringin tenori kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: -- '_Farväl, farväl på den gungande färd_', lauloi Klaus innostuneena.
"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän suurenmoisesti hattuaan, -- ja kun käännyimme taaksemme katselemaan, niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!
"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.
"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen tyytyväisenä; -- "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"
"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu..." mutisi tirehtori, joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. -- "Mutta se minua ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."
"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.
... "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.
"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty puhumasta tuosta diligenssistä!" -- kuiskasi Klaus kiivaana sisarelleen. -- "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän tirskuen.
... "Tuo rouva Michelsen lippuineen", -- mutisi tirehtori kurottaissaan malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.
Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, -- Abraham oli poissa; sehän se tietysti kohta maailman muutti... Klaus istui siinä täynnään päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.
Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden eteen.
"Finkenhagen, teidentarkastaja", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja kurkistaessaan ulos kartiinin alta. --
-- -- Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään, vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen pitemmällä vierailulla. -- "Ja kuulkaas, hra Klaus", -- lausui hän ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, -- "jos te suuttumatta antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja forellit, jotka panin portaille! --
"... Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen tietä mukanaan" -- näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin konttorissa.
"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?"
"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan, että hän on myrkytetty -- ruma juttu." -- Hän näytti huolestuneelta ja huokasi syvään. "Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä."
"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä --"
"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei", -- jatkoi teidentarkastaja, -- "siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys. Paljon tarvitaan väkeä."
"Ja paljon rahoja", arveli tirehtori; -- "pankista viedään paljon rahoja tähän aikaan."
"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain", -- yritti teidentarkastaja eteensä tunnustellen. "Se jyrkkä ja väärä mäki, joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este diligenssille"... Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.
"Tietysti minä sen tiedän. -- Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi heidän juuri pitänyt muistaa... Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka tahtoo leikkikalunsa!"
"Niin, sanotaan nyt... mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; -- kerrotaan tosiaan, että hra Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan, jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."
Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: --
"Soo? -- vai uskaltavat, -- lyövät minua -- ihan vasten kasvoja"...
Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.
"Mu-utta -- he erehtyvät, he ere-ehtyvät -- jos luulevat hurskasta kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni... Minä i-isken takaisin... niin totta kuin elän" --
Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.
"Johnston on ollut sangen aulis, -- niinhän te sanoitte, Finkenhagen?... kyllä, kyllä, -- sangen aulis. -- Merkillisen kiltti ja taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. -- Hm-m, etenkin kun asiat käyvät hänen mielensä mukaan." --
"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja lempeästi puolustellen. -- "Lieneekö sitten oikein tai väärin... Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, -- ehkä nyt, kun tie tasoitetaan"...
"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", -- tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään. -- "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. -- Olen sanonut, että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, -- lievimmin sanoen."
Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan. Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi etujaloillaan.
Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:
"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, -- koko hotellista kerrassaan tulee kuin omnipussi -- --. On aika, että rupeamme etsimään itsellemme toista klubihuoneistoa."
Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse miettiväisenä... Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; -- paras oli, ett'ei tässä antautunut liian pitkälle...
Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa tilaisuutta lähteäkseen.
"Minä -- minä -- uskalsin, -- he, he", -- sanoi hän äkkiä ja nousi tuolilta, -- "lähettää muutamia forelleja kyökkiin...
"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; -- se on niiden ainoa etu", pilaili hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.
-- "Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi... Nöyrä tervehdykseni rouvalle", kuului ulkoa pimeistä portaista. --
XI.
Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä, ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia pelipöytiä valmiina avattaviksi. -- Suuressa sisähuoneessa, jota kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua. Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa...
"Varokaa nyt, -- varokaa nyt Enok, --" sanoi Bonde-Berg, "ett'ette päästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona Klevejellä... Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei tahraisi ja likaisi." Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.
"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! -- täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!
"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne", lausui hän sanomalehteä lukiessaan. -- "Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa oikein fiiniltä."
Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan, hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä miellyttänyt.
"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä", sanoi Bonde-Berg, -- "olemme menneet Rubikonin yli."
"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään", tuumaili Thesen -- "kuuma -- häkää -- -- Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni... Sanokaa se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan." Hän napitti jälleen päällystakkinsa ja lähti.
Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. -- "Eikö tireh...?"
"Ei, ei ole vielä tullut... Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"
"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'", arveli Berg. -- "Siellä tuoksuu vanha rakkaus... Niin, kunpa olisimme siellä kaikki!" -- huokasi hän.
"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai täsmälleen kuin seppä; -- viihdykäs, kerrassaan!
"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi väliovessa ja katsoi ympärilleen.
"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.
"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.
"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, --" selitti Berg -- "muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."
"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori tälle vastaan, -- "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. -- Ja sitten pitäisi Thesenin tulla..."