Part 7

"Rakenna sinä, rakenna Johnston, -- rakenna heti semmoinen talo, jota voit aina käyttää", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina lähtemään... "Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.

"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa... eikö totta rouva", jatkoi tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin lähtiessään, -- "se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan liitokset petä"...

Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti... Mutta deligenssiliikettä!...

Ei-päs, sen saavat nähdä, -- mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi... Diligenssiliikettä -- kyllä kai!...

* * * * *

-- "Syönyt Johnstonilla!" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen, jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.

"Ihan varmaan, -- ja erinomaisen hauska olikin."

"No mutta... No sen minä sanon... tämä kerrassaan käy ymmärrykseni yli"... huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.

"Oikeassa olit, Jette", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi päätään, -- "pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! -- Häntä kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia... Hienoja ihmisiä, Klaus...

"Hyhhyh"... Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan... "Ankeriaisfrikasee ja kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä...

"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo Johnstonilla, verannalla.

"Minä" -- hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, -- "minähän pääsin osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin... Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin että minun täytyi häntä vähän lohdutella... Muutoin on hän muuttumatta sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin", pakisi hän hymyillen.

"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!" huudahti Gertrud.

"Perin sukkelia ne ovat... Hänestä vielä voi tulla mainio mies; Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen onnenpyöränsä on kiertämässä."

"Niin, kyllä nyt! -- Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta takaperin", kerskasi Klaus.

"Pyy-ih, pyy-ih"... vihelteli tirehtori astuessaan... "Hyvän aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi, joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla... Sehän se vähän kohentaa... Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata ryhtiään...

"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla... Nuorempi, se joka on Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis." Tirehtori karsasteli tyvenesti Gertrudiin. -- "Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan pääsekään moni tyttö tässä maassa"...

"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle maalarileivälleen!" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.

"Mustasukkainen?... Vai mitä Jette?... ei siedä puhetta noista serkuista"...

VII.

Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; -- oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, -- ja sitten kuuli jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka, -- lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa... Mikä ihme oli ne saanut kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.

Nyt alkoi kukko jälleen -- koira varmaan ajoi takaa...

Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta, ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni... "Kvivit, kvivit... Gertrud, lintunen!" -- kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.

Abraham Johnston!!!

Gertrud kuunteli... Sydän jyski ja pamppaili...

Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.

"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"

"Tervetuloa", -- kajahti hänelle vastaan. -- "Klaus varmaan käy hirveän iloiseksi."

"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! -- ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. -- Tulin kotia eilen illalla myöhään."

"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet."

"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."

"Oletteko te hullu... Tulen kohta alas."

"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. -- Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet... Voih, tämän kevään herttaisuutta!"...

Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. --

-- "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen... "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, -- kyllä muistatte -- aivan nuorena ollessamme"...

Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan... "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle", lausui hän hurmaantuneena.

"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi hän jälleen vallattomasta. -- "Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."

"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu' herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,

"Blaseerattu... Kiitoksia, -- näen, että olette minua muistaneet! -- blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin _teitä_ aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. -- Luuletteko, että olisin uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai uneksinut että --

"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen saanut teistä kuulla", -- jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja alkoi järjestää kahvipöytää, -- "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona tanssijaisissa...

"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin tahtoisin rouva Bratin mallikseni"...

Hän istahti ja katseli ympärilleen. -- "Täällä huoneessa on aivan kuin istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, -- täällä sisällä täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona...

"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"... Hän ponnahti seisomaan ja syöksyi akkunalle...

"Näettekö, neiti Gertrud, -- ei, tästä!... Mökki tuossa ja pellontilkka, -- polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?... Siinä vasta aihe"...

Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, -- tunsi pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa ihmeen lähellä vieressä, -- tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli kiintynyt häneen.

"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.

Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti, ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät housut ja paksuanturaiset kengät...

Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin... Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon merilintuja ampumaan... Haulikoilla tietenkin... Hän kyllä ottaisi hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja... Isän purjevene... eväät mukaan...

Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti- ja hauliharrastuksilleen.

"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.

Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; -- ennen aikaan pääsi häneltä aina tuon tuostakin ajattelemattomia.

"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli naisia veneessä", lausui hän vältellen.

"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli Abraham... "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan -- miten?"

"Saaleja -- niistä viisi" --

"Entä miks'ei? -- Yölläkö purjehtiminen?"...

Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.

"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin, -- pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.

"Nyt -- nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"... Hän näki ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.

"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti säärensä ristiin.

"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, -- "sekä hän että Jonette olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa -- he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."

"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.

"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.

Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle... "Mitä? Abraham senkin patriarkka... kotiin palannut taiteilijamme, aioin sanoa, -- -- enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin, muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.

"... Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla... Noo, ja isä on onnellinen...

"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja käydä täällä kesälaitumella -- ja levätä oikein perinpohjaisesti", lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan --

"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi pankkiosotuksia Parisiin"...

Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.

"... Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, -- vaan sen sijaan osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä... Ensinnä en käsittänyt, -- että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä, näettekös... Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin -- ja pakisin hetkisen neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin hän kirjoitti." -- Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.

Gertrud äkkiä säpsähti... Ahaa! -- Isäkin oli siis ollut jutussa osallisena ja pitänyt huolta suhteista, -- kertonut tanssijaisista ja asettanut hänet otolliseen valaistukseen. -- Nyt piti isän edelleen valmistella asiaa.

Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.

"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan, Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa nuoren henkensä aaltojen haltuun...

"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, -- purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, -- ja voipi hän tulla mukaannekin... Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa ja valmistautui lähtemään...

"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, -- "ole hyvä ja tule kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".

"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni", puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.

"Mitä nyt?" -- huudahti Abraham, -- "ettekö tulekaan mukaan?"

"Semmoinen päähänpisto! -- saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän vältellen.

"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! -- Joko minua nyt jälleen jostain rangaistaan?"

"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin luona..."

"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että -- nousseeko teissä jälleen vanha halu -- hm -- miten sanoisin, -- hauskoihin yllätyksiin"...

Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista. -- "Verukkeita... luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud verkalleen ja ärsyttävästi.

"Soo soo, -- minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! -- Se tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone... Sisällä syvällä siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta tonttu?"

"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.

"Hm, -- tavallaan elämäni punainen lanka... Arvattavasti se, johon minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.

"... Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin narrimaisesti isänmaahan saapuessani... No niin, minä kiitän opetuksesta, neiti Gertrud!"

"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! -- Lähdemmekö yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan...

VIII.

Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.

Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta, -- näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli suuri nahkainen litsi, -- ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, -- aikoivatko aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, -- vetkosti nosti hän lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.

... "Vasikankylkeäkö siinä on? -- katsotaanpa -- ja marjoja ynnä munia... Mitä maksaa tiu? -- Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita... Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä lähetin sinut, niin pääset niistä.

"Hm, vai asianajajaa, -- ikävä se on juttu, Marit, -- surko tulee miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää puhua teille kummallekin järkeä, -- ymmärrätkös".

"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".

"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".

"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja pahaksi pane. -- Voi jospa niin sopisi että"...

Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.

Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin luo Strömmiin.

"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa... Rohkenin neuvoa tänne erään miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. -- No, sepä erinomaisen ilahuttavaa... olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän varaltanne -- -- minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada tähän aikaan".

"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan purtavaa" -- huusi tirehtori sisältä.

"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".

"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja onnellisella kannalla, Jumalan kiitos... Sen näette varmaankin siitä pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."

"Vai niin -- no kuuluuko sieltä muuta uutta?"

"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin; -- mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä... he, he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja Macolmin metsätaloja."

"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."

"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa, jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko hiilenkaupan käsiinsä."

"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän alla!"

"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" -- lausui tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.

"Minäkö? -- En totta tosiaankan, -- en osannut ajatellakaan siihen suuntaan. -- Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."

"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; -- mutta ette tekään, hra tirehtori, tee mitään umpimähkään -- he, he, he --"

"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."

"Hm, hm... Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä. Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo matkustajista.

"-- -- Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan -- koska se on pienempi, joka tahtoo estää suurempaa -- niin ei se asia enää ole minulle niin mieluinen -- niin en katso asiaa enää samassa innostuksen valossa -- ja --; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"

"Vain niin? -- Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa -- se lienee oikein päähänpistona hänellä!"

"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt tulleet toisiin tuumiin... Gaarder, kämnäri, hm -- kun tosi tulee; -- mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä. Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti merkitsee paljon -- onhan hän mahtimies -- niin kokonaan puolueeton ja epäitsekäs."

"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston... No, hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.

"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä lämpimästi -- niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska hän on valtuuston jäseniä." -- --

"Johnston!" -- -- Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa -- -- "Johnston!"

Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri kuin avasi sen...

"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten toiveitten mukaan..."

"Jette -- tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."

Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava, sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.

... Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena tehdä ylläkkö? -- No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani että Gaarder, joka --

Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle... Hän oli kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään...

"Johnston!"

"Mitä? -- Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."

"Minulla ei ole aikaa... Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat puuhaavan sen diligenssin kanssa?"

"Vai niin, -- en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."

"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos -- ja rautatiestä ei ole enää puhettakaan vielä moneen vuoteen."

Johnston pudisti päätään.

"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa? Minä luulin" --

"No, sen saat tietää, -- ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan"...

Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: --

"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä..."

"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.

"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia... Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin -- ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"... Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.

"Niin -- ei -- tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä."

"Mitä? -- Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi... E-ei!" -- Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. -- "Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?"

"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."

"Hm"... Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. -- "Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin...

"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."

Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja kääntyi portista konttoriin.

Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan hämillisenä ovelle.

"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."

"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."

Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja istahti nahkasohvalle.

"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen erinomaisesti onnistuneen?"-- kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan leikillisesti.

"E-en -- se on teidän ansionne, hra tirehtori!"

"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."

He katsahtivat toisiinsa.

"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja -- ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin, 'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te itse hankitte kirjat."

Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen avainkimppua.