Part 6
"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä varmaan on raju ilo työstään, -- sen uskon. -- Mutta se ei suinkaan ole kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."
"Väitänkö minä muuta, äiti! -- Tuommoiset taiteilijat... Ne lentelevät pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä... Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen, sitä parempi heistä... Ja ne senlaiset opinnot joita he -- hyi!"...
Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; -- hänestä vilahti Gertrudista mielen salainen kuohu...
"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina, kun hän nousi portaita, -- "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."
"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili rouva, -- "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä, että amtmani todella saapuu."
Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista ajoneuvoista.
... "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli vilkkaan uteliaana maantielle.
Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli sidottu aisoista toiset rattaat.
Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.
"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.
Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen, hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.
Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.
"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.
Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.
"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."
Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.
Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.
Ei, mies menikin sivu!
"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. -- "Vietävän hyttyset!" Huitasi tuimasti nenäliinallaan.
Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä huristivat säleaidan sivustaa.
Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.
"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.
"Lontoon rahamarkkinoiltako? -- Kyllä, ne ovat nousemaan päin, -- ja raudan hinta nousee. Tuossa... lue mitä haluat."
Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja etsiessään taimenalkuja. -- Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen aikaan... Camille Desmoulins -- -- --
Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.
"Joudu lampaita päästämään, Anna, -- ja sulje portti", huusi Gertrud. Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja pinnisteli vastaan... "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko Tyras!"
"Senkin penikka! -- pane se jälleen kahleisin." -- Tirehtori käänsi selkänsä harmissa.
Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin vaunut, suuri pölypilvi perässään.
Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.
"Stiftiamtmani!"... huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.
Tirehtori vilkasi kelloaan, -- ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.
"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin, tähystelläkseen.
Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa -- tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, -- haali sitten äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. -- Lämmintä vettä, kuultiin hänen sieltä käskevän.
Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.
* * * * *
Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.
"On se merkillistä! -- Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin, isä... Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"
"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.
"No mutta" -- puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen Johnston on; -- hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi laiminlyönyt isää."
"Se hajamielisyys, niin... Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin; mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."
Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa... Ja tuossa hän nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. --
"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.
"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud kiihkoisesti, -- "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."
"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen. -- "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen luonteesensa."
"Klaus on oikeassa, -- on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. -- "Johnstonilla on heikot, sangen heikot puolensa."
Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.
* * * * *
Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.
Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai myöntymyksen sana.
Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä; pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän hymyili leveään, -- tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä, jota oli kohdeltava herttaisesti...
Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, -- tai varastaa itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti Rönnebergiltä.
Mutta _se_ se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. --
Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi puhellakseen hänen kanssaan.
"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; -- mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä ulkona tiskin takana."
"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin jälleen ovesta.
"H-m, -- hieno mies"... mutisi tirehtori; -- "silloin saamme kunnian kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"...
"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, -- "kokous on nyt päättynyt."
Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: -- "Uskallanko, -- saanko... olla niin rohkea"...
"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", -- alkoi Johnston, "ja kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; -- voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.
"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.
"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin hyvin tiedät"...
"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo -- me odotamme jännityksellä."
"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa, jota hän suuressa määrin harrastaa, -- ja josta minunkin mielestäni on oleva kaupungille paljon etua... Olisi nimittäin saatava järjestetyksi matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi, ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa. Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan tämänsuvista luetteloa"...
Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen sitten kämnäri Vaagelle.
Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua. Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.
"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä, "että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut -- aivan hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"...
"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä, että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."
"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, -- ja jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla kannattava asiaa."
"Niin, kannattakaa te vaari vaan, -- minä kannatan vastaan... Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää rautatien tänne saamista; -- ja se se kuitenkin on pääasia tälle kaupungille ja koko piirille... Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle semmoiset terveiset, -- Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu ohjelma tahansa!"
Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.
"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla mahdotonta."
"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon merkillisen tyytyväisen näköisenä.
"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun", lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla. -- "Mutta muutoin on harmillista, -- vietävän harmillista, -- kun noin odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"...
Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi joutunut kummankaan puolelle... "Niin, eihän minulla ole mitään sanottavaa"... alkoi hän pakista.
"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.
"Punnita?"... Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta, päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi käydä...
"Hohhoo -- jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.
"Nyt on vaari väsyksissä -- ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut eiliset...
"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan ruokaa, -- lohta tai ainakin vähän paistia -- laitettiinhan niitä amtmanille."
Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille? -- Ei -- hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo kuitattu...
"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", -- huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä... lohtako sanoit? -- Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" -- --
-- Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.
"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista, pankista ja sahasta, -- semmoinen rauha!"
"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva ja nyökkäsi päätään; -- "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa... Tottumattomuutta se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen. Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla... Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä knorrilla."
Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin sitten ruuat pöydälle.
"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, -- enkä vaan maistele. -- Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin syönyt siivolla ja varovaisesti -- siitä syystä, että aina olen liiaksi nälissäni."
"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen hänen mukanaan, -- "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."
"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.
"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.
"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti päätään. -- "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan... Mutta lasi kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta, Johnston!"
"Kyllä vaan -- ehkä sopisi, -- vaan sopisi se ilmankin frikaseeta", arveli tirehtori.
"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti, kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", -- puhkesi rouva Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain vereeni, -- noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon kestettävää, -- siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä liikeasioissa... Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen valloittamiseksi" -- hän pudisti päätään.
Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.
... "Ja nyt, -- voittekos uskoa, hra tirehtori! -- kun vaan näen Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen jälleen -- pelkoni -- syvällä sydämessä... Ja antakaa anteeksi, että vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän hieman hysteerillisenä... "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että kaikki kävi hyvin."
"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy erinomaisesti."
"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan kauppa-asioista... Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan ja mielenmaltin? -- sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut, -- Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija... Hän se ei nyt voi koskaan joutua vararikkoon...
"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin, "meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä. Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, -- ja minä vanha hupakko annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, -- malleista, lue niistä... Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä, jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."
Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"...
Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä siitä lukea.
"Ja tietäkää hra tirehtori", selitti rouva Macolm painolla, -- "hän todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä Montmartrella... Ihmeellistä on kun ajattelee, -- kuusikolmatta vuotta takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden, tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet... sukeltaa mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin elämä"...
Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja tarkkaa jalanastuntaa... "Hm-m"...
"Maude Branscombe, amerikatar", nouseva tähti "Follies Bergeressä."
"Käärm -- een -- vatsan -- keltaista... ja himmeän mustaa... ja karviais -- marja -- viheriäistä silmiin"... mutisi tehtaanhoitaja... "Hm... mahdotonta on tätä käsittää -- -- Luen eräästä toisesta, jonka hänen opettajansa maalasi keväällä.
"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär...
"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää, joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut. Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; -- tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta... Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, -- siksi, jonka näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka muun semmoisen kanssa... Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen sävyisäluontoinen sydän; -- levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, -- jos hänkään, -- ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään...
"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa; -- että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, -- ei kukaan!"...
Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.
"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin luoksesi", puhkesi hän sanomaan... "Silloin rakennat hänelle atelierin."
"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan", hymyili Johnston, -- "laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän saapuu jo aikaisin keväällä."
"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy", pilaili rouva Macolm. "Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, -- ja hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, -- täytyy sinun saada tilaa tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en tiedä kuinka monta, -- ja vanhalle isoenolle, -- jo varsin rupean oman tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi olla Sofian sijassa"...