Part 5

"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?"

"Sanoittehan te -- tyttöletukka..."

"Gertrud, -- koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella, kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui kaikkeen tuohon mustaan, -- hameesen, hiuksiin, silmiin... Te olitte kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka."

"Py-yh, -- paljasta valetta, tuoksua, tuulta!... Sattumalta istuimme molemmat samalla puolen pöytää", selitti hän.

"Viaton lapsukaiseni, -- minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi -- olittehan te niin ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä ajattelitte, mustine värityksineen...

"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, -- kun seisoitte vieressäni katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä, että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman etevä maalari... Ja sitä minä en koskaan unohda. -- Siihen aikaan te vielä uskoitte minuun!"

Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti hymyili, -- muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut, miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.

"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, -- "minä olen paljasta eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa aina näen eläimen, -- ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet. Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu... Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun olette oikein äkimyksenä."

"Perin kohteliasta."

"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."

"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"

Abraham pudisti päätään... "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja luonteva ja tuttavallinen, -- ja sen vuoksi haluttaa minua puhua teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä... eihän se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, -- pidän teistä hirveästi. Te olette minulle enemmän, kuin aavistatte... Älkää nyt vaan vihastuko; -- mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, -- kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että -- niin te se olette...

"... Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa, että häneen voi katsoa silmänsä pilalle..."

"Huh, mimmoista lorua!"

"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa ovat niin hurjasti minut vallanneet."

Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi välähdykseksi: --

"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, -- vai täytyy ihastua joka väriin!... Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut välivärit", lisäsi hän pisteliäästi.

"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona kurkistamassa? -- Ne piirustukset siellä, -- ovathan semmoista tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei mihinkään; -- se se vielä kelpaisi...

"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, -- ei kissaa, koiraa, turskaa, eipä edes krapua!... Miten sitten Ottaa, kun hän hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun viheriät silmät loistavat... Voo-i, -- jo minä olisin jotain antanut, jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin olisi päästä lähtenyt!"

"Käsistänne -- maalatuksi"... änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä haukkoen.

"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi -- tämmöisessä --

"... Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte mielessänne minua vastaan, -- -- -- että olitte Klaun luona käynyt ja siellä saanut päähänne jotain."

"Miten niin, jos saan kysyä?"

"Niin, miten niin?" -- hän punnitsi miettiväisesti...

"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan edessäni kappaleiksi... Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut"...

Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.

"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki... Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä semmoisen, jotta kelpaa!"

"Mutta hyvä Jumala!" -- huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi, niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi... Ja täällä vaan kuljeksitte!"

"Niin te, -- hyvästi minä uskon, että kyllä _te_ suoriutuisitte."

"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, -- ilmaista halunne jo huomispäivänä."

"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, -- tyttärestä, joka ajoi isänsä ruumiin yli?"

"Isäännekö tarkoitatte?"

"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."

"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud harmillisena. -- "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että siihen on aivan mahdotonta taipua, -- kerrassaan mahdotonta... Ja teistäkö ei tulisi maalaria!"...

Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi päätös valmiina taskussa.

Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän itsekin oli hetken uskonut. -- Jaa-a, olihan asia niin selvä ja yksinkertainen -- kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! --

* * * * *

Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja punaiset täplät naamassa.

"Tuo tontti... Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu", sanoi hän ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. -- "Sehän oli mainio kauppa."

"Mahdollista että oli."

"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna", pisteli tirehtori, "sehän oli kerrassaan löytö."

"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?"

"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, -- sinua ei ole opetettu aurattua rataa kulkemaan... Aiotko ehkä rakentaa?" kysyi hän hartaan uteliaasti.

"En suinkaan, minä aion... minä tuumaan."...

Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.

"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin suuri luotto, kuin vaan tahdot."

"Katsos, -- suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole varsinaista pakkoa"...

"Jaha, -- jaha -- Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät rikkaaksi", -- lausui tirehtori tyvenesti. "Varovainen... ei vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi."

"Ei, -- lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu"... Johnston istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.

"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!" huudahti tirehtori tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. -- "Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi --, jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?... Älyäthän sinä minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin nyt?"

Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä...

"Jos sanon sinulle suoraan, niin"... hän raapasi valkean uuteen tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen liekkiin.

"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa", lausui tirehtori hätäisesti. -- "Tuossa, ota uusi."

"-- niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan."

"Ahhaa, vai niin -- ahhaa!" -- Tirehtori rykäsi pilkallisesti. -- "Se toisin sanoen merkitsee... että me rakennamme laivasillan -- ja sinä varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy mudata satama sillan edustalla, -- sinä vaan olet alallasi ja paistettu varpunen lentää suuhusi... Ellet sinä ole huvittavin esimerkki afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka en ymmärrä mitään, -- noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi... Niin, niin, siitä tontista syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi"... Hän ryyppäsi tyhjäksi liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.

"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero, jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!" arveli Johnston.

"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata", jatkoi tirehtori, "että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille tontille. -- -- Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja vihellellä", -- lausui hän silmää iskien. "Heillä ei hitto vieköön ole muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä... Nii-in, kyllä minä tunnen nämä perustukset. Afäärien malja, -- me kahden voisimme antaa vauhtia tälle syrjäiselle kylälle! -- Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken sanottuna tehnyt kaikki laskut... Usko pois, Johnston! -- Jos vaan me kahden pidämme lujasti yhtä... Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina"...

Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat itseänsä pilkkaan ampumalla.

Pau, pau... ja perästä pitkä hurraus.

"Klaus osasi sydämeen!" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos.

"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset varsat", lausui tirehtori päätään nyökäten. -- "Jo on aika, että joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi."

"Klaulle kyllä", puhkesi Gertrud sanomaan; -- "mutta Abrahamille... Se on surkeata!"... Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.

Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.

"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut sähkösanomaa", lausui hän äkkiä. "Annathan minulle anteeksi, en viivy kauaa." --

-- -- "Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin huudahti?" lausui Johnston rouvan luo tullen.

Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi...

"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, -- että jotain erinomaista asuu hänessä."

"Hm; -- tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman lennon -- muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.

Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham aina ottaisi kaikki itsestään."

"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa... Eipä voi sanoa, että olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"

"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista vuosisadan lopulla!" -- intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. -- Mieleeni juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä, kuin Abrahamilla, -- ennenkuin pääsivät lentämään -- ja luomaan nuo mestariteoksensa, joita me nyt --"

"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi aina liikkua paljon... väikkyä ja leijailla -- joka näyttää nerolta, vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."

Rouva joutui haltioihinsa:

"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet oikealle paikalle, Johnston... Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla, -- puoleksi tai neljäsosaksi... taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin sormen verta."

"Varsin totta; mutta mistä voi tietää --"

"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui hän ajatuksissaan... "Ja minä -- minä en tiedä", rouva etsi oikeita sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, -- "tokko niistä ihmisistä, jotka sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa ja intohimonsa, -- tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää olekaan..."

... "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi Johnston matalalla äänellä, -- "ja kun näyttää mahdolliselta, että suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin kohoomaan"...

"Niin, kenties -- kenties"... Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa. -- "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista... Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"

Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.

"Jaha, jaha, -- siltä jolla ei mitään ole, -- niinhän on kirjoitettu, -- siltä kaikki otetaan"... äännähti hän vihdoin.

"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?... Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"...

Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.

* * * * *

Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi portaita Abrahamin huoneesen.

Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa...

Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää; ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen heittäytynyt ja sitten nukkunut.

Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa, seisoen hetkisen hiljaa. --

Tästä oli tehtävä loppu, -- eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan säästää! -- Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.

"Abraham... Abraham"...

Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.

"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle ainoa oikea ala. -- Etkö arvele samaa itse?"

Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa unenpöperössä. -- "Mitä... mitä juttuja... Gertrud, isä... on puhunut loruja... Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.

-- "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei sinulla ole malttia eikä taipumusta... Ja kenenkään ei pidä semmoiseen antautua, joka hänelle ei sovi... Sinulla nyt kerran on jonkinmoista taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen --. Ja eikö ole parempi viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, -- jos niistä ehkä voisi jotain syntyä?"...

Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein teeskennellyllä intoilulla:

"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. -- Paras että matkustat joutuun, poika -- --

"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia kalliita vuosia!"...

Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi; -- kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.

"-- Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, -- "sinä siellä ulkomailla... Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä, ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi myydyiksi."

Nyt se oli tehty! -- hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.

Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa, ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan...

"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en ole saanut maalariksi ruveta -- mutta se ei ole totta -- julkeavatkin --"

"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, -- minä näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."

"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen -- minun onneni hyväksi, niin kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. -- Mutta kun sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan --"

"-- Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille alalle."

"Kuules nyt isä!" -- hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. -- "Onko todella tämä aikomuksesi... etkö sinä sitä murehdi -- eikö se pahasti kaiva sydäntäsi?"

"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle, omituinen katse silmissään, -- "jo melkein rupean luulemaan, että se on, tuntuu siltä"...

"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se on varma... Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen --

"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain" --

Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska -- nyt olivat sääret verhottuina, -- ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.

"Nyt saat nähdä. -- Pane kynttilä tuohon pääsi taa...

"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, -- eikös siitä näe, kuinka se on lopen ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?... Tämä valmistui toissa päivänä; -- se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta -- se niin!... Ja tuo, isä! se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee... Huomaako, miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?... Mielenilmaus se on minulle pääasia. -- No tuo, se taas on apteekarin... se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein seimen sisässä...

"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, -- minä sytytän lampun --

"Tuo lehmä -- se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen emäntä... kissa... se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään lähimmäisensä mainetta. -- Huh, -- siinä alkavat pilakuvat kaupungilta -- eläinihmiset" -- --

Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn sängylle, tuolille ja pöydälle.

"Parisiin pitäisi päästä... Saatpa nähdä isä, -- kun olen vuodenkin poissa; -- niin jo on erotus tavattoman suuri --"

"Vuodenko poikani, -- siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on eteen otettava, jotta sinusta... Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit, on suurin taipumus... Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita -- -- van de Velde -- ja Rosa Bonheur" --

"Ne ovat jo vanhoja! -- ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat" --

"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin -- kaikkein parhaisin... Viljele omaa silmääsi, -- älä tee sen mukaan kuin muut... Ehk'ei ole viisasta, että sanon sen... mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa asuu -- ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham, -- niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista... Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa -- luulisin melkein, -- että etupäässä vaan eläimiä" --

"Tietääkö Sofia täti tästä?" kysäsi Abraham äkkiä.

"Ei vielä, -- mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta lienee, -- pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! -- Jos täti estelee varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, -- niin emme siitä välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää...

"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia -- ja Parisissa muita vaatteita. -- Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja tiedän, että olet omalla urallasi."

Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.

"Herran pohtimet! isä"...

"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä... Taikka jätä ne huomiseksi" -- --

"Niin, Abraham", -- hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. -- "Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe konttorissa!"

"Samoin minulle", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.

Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin...

VI.

Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.

"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, -- "nyt kun heillä on sekä vanha rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"

"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, -- onhan stiftiamtmani Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä -- näin herttaisella kesä-ilmalla... Onhan heillä esimerkiksi uusi puutarhakamari."

"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! -- ja vaikka sinne vuoteen nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."

"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään tarkka... He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään -- tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan; olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"...

"Niin kyllä ihmisiä, äiti!... Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa, että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, -- onhan hänellä nyt varoja vaikka kuinka, -- sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan yhden huoneen erällään."

"Näetsen rakas lapsi -- hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi... Ja varsin hyvin ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka seisovat hänen talonsa takana -- ja puutarha, jonka hän on kuntoon saanut, -- en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, -- kuin ennen itse tehtaasta"...

"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, -- "minä arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin ullakkokamariin... Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia merkillisiä tapetteja", hymyili hän; -- "mutta se näkyala, joka sieltä on kaupungin yli vuonolle --"

"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" -- lausui rouva miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; -- hän oli silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"...

"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka paljon! -- Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt palaa jälleen Parisiin. -- Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta kuolla, unohtanut kaikki tyyni."