Part 4

"Seurata!" -- pilkkasi tirehtori. -- "On niitä Jumala paratkoon semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, -- semmoisia rasuja... et uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat... Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!"

Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:

"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra..."

Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle...

"Muotokuvatakseen!"... äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.

-- Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin talolle, -- valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.

Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa, -- aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö kuin näissä...

Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, -- niissä oli jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, -- jotain jota ei voinut rahalla ostaa, -- mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä Johnstoniin että hänen poikaansa...

Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.

... Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta, -- siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä... Sen vuoksi täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa kärventää siivet...

Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.

"Kiitos neiti", -- kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui vähän liian kovalta, -- "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista juomaa, jota teeksi kutsutaan, -- luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa... Olkaapa hyvä ja antakaa minulle tuo leivos."

"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan lähettää Johnstonille Kronstadtista."

Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas kuin ahtaat akkunanuutimet.

"Niin näettekös neiti", -- hän maiskahutti kieltään ikäänkuin köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; -- se olisi" -- hän punnitsi makua itsekseen, -- "se olisi totta puhuen liian viatonta. -- -- Mutta -- kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"

Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi häneen kysyväisen näköisenä.

"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään -- eikä ainoastaan kotona meidän vanhempain kanssa" --

Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.

"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät. Häkä ja hulluus nousee sen mukaan... Ja se punssi -- se --"

"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.

"Kyllä tarkoitankin, -- teidän poikaanne täällä ja omaani, -- onhan meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä -- eikä liian paljoa luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. -- Minä en tahtoisi näistä puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. -- "Mutta pitäkää te neiti vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa iltasilla, olen kuullut -- alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä tallessa."

Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki perheen vaiheet ja kokemukset.

"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän kesken. -- Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut -- sen jälkeen kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi... Minä vakuutan teille, ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."

"On halua -- intresseeraa -- -- no mitä hittoja hän sitten oikeastaan tahtoo?"

Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi sitten hieman neuvottomana: -- "Hän on niin omituinen... Näkisittepä hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet... Tuo piirustaminenhan se on; -- hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti, kunnes piika tuo kahvia."

"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, -- oletteko aivan varma siitä, että hän aina valvoo sen vuoksi? -- Hän piirustelee vähin ulkona kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.

"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo. Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja ajattelee... ja koirasta! -- voi kuinka paljon hän tietää siitäkin -- aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"...

"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle olisi nyt suuresti tarpeen".

"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut, -- yrittää ja yrittää, -- ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut paperille"...

"Mutta rakas neiti", -- tirehtori valmistausi kärsivällisesti johdattamaan naista järjellisyyteen, -- "kuulkaapa nyt te, jotka olette niin ymmärtäväinen... Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain, jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, -- sitäkin tupakasvia, jota kutsutaan sentimentalisuudeksi... niillä on aikaa ja varaa huolia tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria -- ja paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla... Mutta nyt hän on tullut toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään, pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman kanssa! -- Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa häntä vakavaan työhön... Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. -- Aivan niinkuin papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, -- saa oppia toiseen herätykseen, kuin postillassa seisoo."

Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:

"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; -- voi se olla hyvinkin ankara, siltä näyttää."

"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin uppoot. -- Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta varten, -- ei siitä rahoja heru!"

Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen --

"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä -- "varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"

"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi -- alla on leima, jotta ne eivät ole väärennettyjä --. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, -- tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. -- Ja sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä. Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli ylhäisiä vieraita."

Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. --

"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin tämä aukasi oven. -- "Polisimestaria löylytetään."

Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan tapaansa: --

"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."

"Saa kerrassaan kelpo kyytin, -- vai mitä?"...

"Saa kyllä, -- hän on -- joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle", kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.

"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä -- estääkseen meitä toteuttamasta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!"

Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi: --

"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli tekeillä -- ennenkuin nyt"...

"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin -- ehdottaa ehkä ensi vuonna lyhdyn sahamäelle -- ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne Warassaarellekin!" -- jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi avainnippua taskustaan.

Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta osotti, että hän alkoi ikävystyä: --

"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki"...

"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen neronsa on keksinyt", murahteli tirehtori.

"Suostunpa hyvinkin, -- koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin tässä nyt pinnistellään!" --

"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!" sanoi tirehtori tylysti.

"Kuules Bratt"... Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, -- "tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?"

"No no", puhkui tirehtori -- "Tuo taas on sitä siunattua tunnollisuuttasi... Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen ääneen, -- "että rakas polisimestarimme on paavi, -- vallanpitäjä, joka tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se on hänen -- virkamiehen -- päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt pyhäksi, ymmärrätkös, -- sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää... Minun -- sinun ja minun, -- meidän täytyy kunnioituksella ja nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt, jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen pillinsä mukaan" --

"Hm, hu-m-mm, --" hyräili Johnston, -- "nuo lyhdyt alkavat vähitellen heittää kuperikeikkaa silmissäni."

Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: --

"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää -- ei ei, ei kiitoksia. -- -- Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? -- Ei, Jumala paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun... liian hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? -- Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo: maksi!" --

"Mitäkö minä?" -- neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja jatkoi arastellen, -- "minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo molemmat lyhdyt. -- Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä tarkoituksella", hymyili hän voittavan avomielisesti.

"Tuhma hän on, -- ja vieläpä hyvänkylläsesti!... Sanokaapa nyt, huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän asian vuoksi?"

"Sehän se juuri on että" -- häneltä oli päästä varomaton sana. -- -- "Ei mutta -- tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn, hra tirehtori!" -- keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.

"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian kuin vaan voit", neuvoi hän pisteliäästi.

Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja äimistyneenä ympärilleen.

"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä, -- "samat kapeat kasvot -- ja -- ja jotain itsepäistä tuossa suuressa leuvassa... Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä, joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!... Ei puutu luonnetta Abrahamiltakaan, -- sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. -- Sinun pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"...

Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. --

"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen lomaa; -- mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."

"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston välinpitämättömästi.

"H-m, älä ole liian varma... Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien toimeenpanemisessa."

Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä -- minun poikani oli myös mukana, -- huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla, käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta... Illan loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa... Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon... Paljasta taiteen harrastusta... Minun poikani jutteli kaikki tyyni, paljasti minulle koko menon."

Johnston seisoi ja vaan kuunteli.

"_Minun_ poikani ei ole minulle mitään kertonut" -- lausui hän värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.

Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi koskenut johonkin posliiniin, joka -- Hän näytti hieman onnettomalta. --

"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti, -- "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska aikoo sinua narrata?"

"Sen sanon teille", -- tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään näköisenä, -- "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin suinkin, -- ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"...

* * * * *

Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.

Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta huokaukselta.

"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan seurustelee?" -- lausui hän äkkiä.

"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; -- ei ole vielä tottunut tuohon säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.

"Konttorissa! -- siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja piirustelee siltaa ja satamaa...

"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei saapuvillakaan olisi"... lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin kokoon kutistunut.

Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana... "Hänellä on niin ihmeellinen luonne, -- on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", -- lausui hän tunnustellen.

Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä hammastikkua itselleen tekemään.

"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; -- "kymmenen vuoden vanhana kysyi hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin hänen jäljessään?... Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena, -- ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, -- että pojasta se oli hännystelemistä... Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta, ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia omia teitään, -- hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli luonnollista... Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut, ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun... Minun on häntä niin sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen herkkää ja hellää luontoansa... Ja vielä, -- enkö ole niin varovainen, kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! -- panenko minä häntä mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla sanoilla? -- Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin -- --

"Mutta hän vaan tahtoo pois!"

"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja, kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti Rönneberg surumielisesti.

"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka minä täällä sorran ja kidutan... Se minua ahdistaa kuin painajainen yöt ja päivät... Kykyä! -- Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä johonkin suuntaan. -- Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen elämänsuhde!"

Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon...

"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, -- "luuletko sinä todella hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?..."

V.

Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella perinpohjaisuudella.

"Katsos Jette", sanoi hän, -- "Johnstonilaisille vaatii aivan toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! -- aisti heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen, jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman yön..."

Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka, ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä -- oli vast'ikään palattu kirkosta -- ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen hajamielisesti Brattiin... Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit, ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin...

Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.

Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!... Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten, että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, -- sen oli hän päähänsä saanut, -- sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli...

"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran katu suunnataan... Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen aseman...

"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin burgundilaista paistin päälle, -- hauska nähdä, mitä hän ajattelee...

"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, -- semmoisen hitaan sitkeänlaisen hämmästyksen... Lyön vaikka vetoa, että ukko käy miettiväiseksi"...

Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.

Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn...

Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, -- ja oikeastaan oli hän sitä sydämessään vihannut!... Mutta nyt, kotkan kukistuttua taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty. Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, -- hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain, tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, -- hän oli uhrannut apelleen koko elämänsä, -- alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella tuhannella...

"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen lyömällä", varoitti Bratt rouvaansa.

"Omituisia ihmisiä"... pakisi hän astellessaan. "Liikeasioissa on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset kysymyksessä!... Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi täsmälleen..."

Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin vieraat tulivat. --

Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan portailla.

"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud", kysyi hän juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.

"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna."

"Myrkyllinen ja pistelijäs... Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle --. Epäluuloisesti ja varoen... Se on aivan vasten luontoanne, -- tuommoinen pisteleminen."

"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti tulee niin hienoa ja syvää että --"

"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! -- Eikös vaan aina pistä että -- hui!... Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, -- me kun ennen olimme niin hyvät ystävät." Hän lausui nämä sanat lämmöllä.

"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne --"

"Lakkaa jo härnäämästä, -- tyttöletukka!"

"Kiitos, -- jo riittää." -- Hän aikoi lähteä tiehensä.

"Kuulkaapa nyt, Gertrud... jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte", sanoi hän äkkiä alakuloisena. -- "Jos te uskotte minun luulevani jotain itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan oikeata kelvollista ihmistä -- ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista sen portaista alas", -- hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.

"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä --"