Part 3

"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä... koko ruumiin ryhti niin tavaton... ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen vasikanotsaan... vietävän pikantti yhteensovitus!"

"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan", arveli Baekkevold.

"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, -- "Vai tuo inhottava Otta! -- Mutta olkoon menneeksi, -- vaikka onkin maineelle vaarallista nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin viinakapakoissa..."

-- Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän... "Olutta ja kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän ruumiin lämmitystä; -- pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä lauseenkatkelmia.

"Vai niin, vai te olette purjemestari."

"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä..."

"Vai niin hullusti -- ei äyriäkään palkan lisäystä."

"Luokista hylätty, tietysti, -- vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"

"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."

"Ja sieltä otamme suoloja, isä"...

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.

"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.

"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, -- "eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, -- vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? -- Taikka", -- hän iski silmää, -- "vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, -- onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä... Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."

"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti häneen tarkasti. -- "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi! Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."

"Tietysti; -- ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa että hoipertelin", -- lausui hän muistelmasta liikutettuna. -- "Sitten olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

"Jos kaipaatte tulitikkuja niin -- olkaa hyvä", lausui hän nyt kohteliaasti.

"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä... olemmekos me silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu... Hauska on jotta sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia vedetään nenästä... Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista! -- -- ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"...

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

... "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten mustissa tauluissa... varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi Abraham.

"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, -- tuolla tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"... härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.

Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.

"Mainiota!" -- huudahti Abraham innostuneena, -- "mitäs antaisitte tuosta leveästä punaisesta niskasta -- ja otsasta, josta hiustupsu nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."

"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit", nurisi Baekkevold.

Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.

"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei pudota lömsähdä... Näittekös -- johan sanoin -- ketterästi kuin kissa!... Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä -- saakelin kauniit lonkat... Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."

Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. --

Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.

"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen"... hymyili Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun jotain tilasi.

"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa rokka pohjaan" -- hymyili hän.

"Ka nyt tiedän asennon, -- noin hän on kuvattava, -- juuri noin kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!" huudahti Abraham ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.

"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain intressanttia", -- äänsi Klaus -- "syvemmälle salattuna"...

"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä istua!" myönsi nyt Baekkevoldkin. -- "Otta, Otta", huusi hän toimessaan, kun tyttö meni sivu.

Tämä ei ollut kuulevinaankaan.

"Kiitoksia neiti! -- armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos", sanottiin hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.

"Otta! -- teillähän on raikas ja kaunis nimi", lausui Abraham hieman hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.

"Soo, -- vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä liikuttaa."

Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.

"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! -- antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan pitkin ruumista."

Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin, tokko tämä teki hänestä pilkkaa.

"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan", intoili Abraham.

"Vai olette te naistenräätäli?" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja pyyhkäsi tiehensä.

"Siinä sait maalari", lausui Baekkevold riemuiten. "Oisit vielä sanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään... Tuo hiki ja nokihan vasta tekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi."

Klaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin -- ansaitsi todella tutkimista...

"Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei ole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin --"

"Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin", lausui Abraham itseensä luottavasti.

"Neiti Otta!" kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä jatkoi -- "vähän olutta me kaipaisimme... Ja sitten -- että paljon te kävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin; se näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi."

Otta vaan veti suupieltään vähän nauruun.

"Onpas täällä vasta lämmin", jatkoi Abraham edelleen.

"Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat."

"Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt", pyyteli hän; "minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen tapaista, -- kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! -- Olkaapa nyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, -- juuri noin, -- sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille"...

Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti ja pyyhkäsi sitten tiehensä.

"Juuri kun oli melkein valmis!"... tiuskasi Abraham kiihkeästi.

"Olehan vaan kylmäverinen", lausui Baekkevold tyvenesti päätään nyökäten ja koputellen periä piipustaan. "Älä kurkista hänen jälkeensä... Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta... mutta", alkoi hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, -- "tuohan aikookin -- mennä kuoreensa takaisin... Se on harvinaista tuommoisissa naisissa"...

"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on. Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli! -- Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa pulloja ja laseja pöydälle."

"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä", arveli Baekkevold. -- "Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham. Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi... No näittekös, kaulahuivi katosi?" lausui hän voittoriemussa, -- "ja nyt tuo hän itse oluet."

"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta", alkoi Abraham viattomasti, -- "täällä onkin kauhean kuuma?"

"Oluttahan te pyysitte", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen pullon pöydälle.

"Niin kyllä, -- ja sitten että te olisitte hyvä ja -- kuulkaapa nyt"...

Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.

"Kuulkaas Otta, -- kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee."

Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun tirskeestä.

"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni... Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne"...

Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun --

"Härnää kokkia, heti paikalla!"

Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.

"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, -- "mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta... Mutta miksette saata härnätä kokkia?"

"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"... huusi Otta kovalla äänellä. -- "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."

"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.

"Kerrassaan viehättävä ilmiö -- tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus haltioissaan, -- "ihan selfmade"... Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. -- "Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!"

"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.

Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä...

"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; -- "liian kesy, -- aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä...

"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!... Minä juon itseni päihin."

"Loruja, -- kerrassa näköisensä --. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan" -- intoili Klaus.

"Pidä hyvänäsi! -- Minä tahdon enemmän rommia... Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"...

"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. -- "Tuo pieni musta merimies... lieneekö sulhanen vai mikä?"

Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.

Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.

"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen...

Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.

Otta oli hypännyt penkille.

"Kas -- kas!"... intoili Abraham; -- "kas miten silmät palavat riemusta... Se se tappelun ymmärtää!... Nyt hän vasta on selvänä edessäni... kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa"...

Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.

"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme", kiirehti Baekkevold; -- "prikillä varmaan jo odottavat meitä."

Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa, päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät ystävät... hyvät ystävät...

Mutta hänellä ei ollutkaan "hyviä ystäviä", vaan sen sijaan pakotti häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät ystävät...

Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:

"Pysy poissa, senkin juopporatti!"

"Niin niin, niin niin, -- hyvät ystävät... hyvät ystävät"... kuului vielä ovella hänen jokeltamisensa.

IV.

Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset, keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.

Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.

Häneltä pääsi vihan äännähdys, -- viiltävä kuin räikeä kevätpaiste -- kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen laskemaan!

Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä otsaansa; -- pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.

Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa tupakka-astiasta... Mitähän jos vähän... Hieman epäröiden astui hän sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen muistelevan jotain hauskaa...

Äis -- tupakkaa! -- Nakkasi piipun takaisin astiaan...

Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä... Nurjalta puolelta jos vaan alkaisi käsittää niin -- sittepä tässä alkaisi hauska peli!... Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.

Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut...

Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä tuolla etehisessä --

Taas kävi joku ovella! -- Lauantain lehti pudota tupsahti kirjelaatikkoon.

Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.

... "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin valoa"...

Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.

... "Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä"...

Hih, hih, hih, -- hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui liian ahtaalta... Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.

Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.

Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen niinkuin hänen tapansa oli:

"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää", kuuli hän asiamiehen väittelevän akkunan alla. -- "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki --"

"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee", tuumasi Klaus ja vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.

Hohoiaa! -- miten suloiselta ilma tuntui...

Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.

Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.

Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön, -- otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.

Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! -- Varmaankin aikoi hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään, lakin vain... Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen pääkirjoitusta, -- oli varmaan lukenut sen jo ennen, -- ja pisti sen povitaskuunsa... Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.

Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.

Klaus tunsi että hänen silmänsä, -- se vasemmanpuolinen -- mulkoili ja tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä...

Korvia alkoi kuumottaa.

"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus -- niin että koko kaupunki puhuu skandaalista?"

"Skandaalista! -- Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?" -- uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.

"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!" sanoi tirehtori ja punastui niin että rokonarvet lensivät näkyviin. "Täyden toden tahdon kuulla."

"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka --"

"Vai et sinä -- et juuri... Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi puhtaaksi! -- Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin, niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, -- juuri niinkuin asia on."

"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, -- "minä... minä..."

"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta -- epäkohteliaaksi. Koita vaan, jos rohkenet."

Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa ja uhmausta.

"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."

"Niinkö sinä isä", -- huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan -- "Hmmh..." masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia vastaan.

"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui tirehtori, -- "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan. Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."

"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, -- ellei isä itse lähde siitä kertomaan. -- Abraham kyllä piti siitä huolta..."

"Abraham Johnston! -- oliko hänkin mukana?"

Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen päässä.

"Soo-o, -- vai te kuljetatte häntäkin mukananne."

"Abrahamiako? -- Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham", -- Klaus työnsi hengähdyksen -- "hän se muka on aina mallikelpoinen."

"Mitä tarkotat, -- ryypiskeleekö hänkin?"

"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa useammin kuin minä... Ei hän ryypiskele; mutta --"

"Noo? -- joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita oikeastaan on?... Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh -- tuleeko?"

Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt pojalta huomaamatta.

"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, -- pidimme pienen juhlan."

"Se on, te joitte -- ja missä?"

"Möllendalin prikissä, kajuutassa."

"Soo o."

"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä palamaan."

"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, -- tässä nyt vielä tarvittaisiin satamapolisejakin... Ja mitä saitte? -- noo, hm -- no niin, ja sitten te ryyppäsitte -- joitte itsenne humalaan?"

"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä", lievensi Klaus jonkinmoisella itsetietoisuudella.

"Tavaroita ei näy puuttuneen;" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta osaa ottaen.

"Ja lopuksi tuli sitten punssia."

"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon." Isä vakuutti tätä niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta hamaan varpaisin asti.

"No niin, -- entä sitten?"

"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker oli nylkenyt hänen isäänsä; -- ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia, -- niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta -- toisen toistaan kamalamman -- -- ja lopuksi tahtoi Abraham, -- kello oli silloin ohi puoliyhden, -- että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun Blyteckerille serenadiksi."

"Tietysti kaikki päissänne."

"Eikä sen pahemmin että Abraha-am --" äänessä alkoi yhä enemmän tuntua tirskettä -- "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."

"Sitä se oli siis se rähinä!"

"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme laulun kahteen kertaan... Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti tanssia sarabaandia." -- Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti, että sanat olivat takertua kurkkuun.

"Ja sitten te tanssitte tuon -- sarabandin?"

"Nii-in" -- tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, -- "loppuun asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan ovissa liikkua, -- silloin katosimme kuin tuuleen... Minä saatoin Abrahamia kotiin -- ja Baekkevoldin niinikään."

"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan, kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa... "Hm", alkoi hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on. Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä puuhiisi, rakas Klaus!"

Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui polvien välissä.

"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."

"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle kannalle kuin me muut, -- ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden edestä!... Kovasti hän on hauska. -- Ja miten hän piirtää! -- kas tässä -- Blytecker yömyssy päässä -- ja värsy tuossa!..."

"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee, Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo, Prosentit ja räntyt visusti kiskoo Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri Piru vielä vie hänet juuri."

Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, -- silmä loisti ruupan takaa...

"Mitäs tämä on?" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle vilkaisemaan.

"Jas-soo"... änkytti Klaus välttäen. -- "Sen on kanssa Abraham..."

"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja kelkalla...

"Uskallanko kysyä", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, -- "kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?"

"Ei juuri", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä, -- "sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin aikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; -- tämä oli muka niin tavattoman intressantti, hän väitti."

"Soo-o, vai intressantti? -- Onpas se hieno sana. -- Hra Abrahamilla näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki merkillisyydet...

"Muotokuvatakseen... muotokuvatakseen!..." huudahti hän. "Se on hitto vieköön aivan uusi keksintö... Ja sinä tietysti olit mukana ja -- muotokuvasit!"

"Täytyihän minun seurata, kun muut --", puolusteli Klaus itseään.