Part 2
"N-jaa... On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? -- Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?... Hitto vieköön sitä sanaa!"
"No niin, mitä neuvot sinä?"
"Mitäkö neuvon?... Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit Concordian?... Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa."
"No kyllä -- kyllähän minulla nyt on rahoja... Pitäisi joko ostaa uusi laiva sen sijaan joka hukkui, taikka..."
"Tai käyttää rahat tähän tonttiin... tehdä afääri?" Tirehtorin nopsa linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus häikäissyt.
"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät jotain?"
Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.
"Näetsen Bratt, -- sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet, taikka ainakin jättää tuo liuska."
"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on päättänyt!"
Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa, -- -- häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!... Seisoi tuossa vanha levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta... Sivumennen sanoen siro, kaunis ja hienorakenteinen poika, -- oikea tuommoinen rotunaama äidiltä perintöä...
"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!" huusi Abraham alempaa.
"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron", laski Johnston taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.
"Mutta Bratt, -- eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?"
"Kaikki sinun ottaa pitää!" sanoi tirehtori ratkaisevasti. "Jos sinulta puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä, joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, -- työnnyt suoraa päätä kuumimpaan jupakkaan."
"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, -- ajatellut paljon juuri sitä."
"Syntyyhän siitä pieni sota, -- vai mitä? -- Mutta näsäytä heitä Johnston! -- näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, -- ja muutama ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä."
"Hm, -- katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa -- asioita voi perille ajaa monella tavalla --."
"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta kohteliaisuudestakaan", tirehtori huudahti. -- "Se on tuota humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme päästä rahakolikon takia."
Johnston hymyili; -- "tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio tarvita lastauspaikkaa. -- Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän jotain Abrahamia... ainoata poikaani varten, -- on niinkuin oman haudan kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan."
"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? -- Kuulee huononlaisesti", sanoi Johnston huolestuneena.
"Mitä vielä", hymyili tirehtori, "seisoo ja katselee tyttöletukoita, jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!"
Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.
Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt, -- naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno silkkikarvainen koira-iljetys.
Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset molemmille tovereilleen; ja sitten -- tiesi että nämä kyllä katsoivat hänen jälkeensä, -- kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.
Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.
Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.
"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.
"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston, jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.
Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi edelleen.
"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.
Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin, oliko tämä sitä kuullut.
Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.
... "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.
Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen...
"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan", lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; -- neiti oli muka luvannut opettaa häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi, kuinka vähän aikoi hänestä välittää! -- -- --
Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: -- "Hei Lars, seisota!"
Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.
"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? -- ja kaikki kolme hevosta? -- vai niin, hyvä hyvä."
Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.
Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen, nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.
Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin... Mikä lienee tyttöön nyt mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, -- oli kaiketi äkeissään, kun oli täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.
Tirehtorin suupielissä leikki hymy, -- hän muisti hyvästi, kuinka hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, -- siivolla ja korvat lopassa kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla...
"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti. -- "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä kauppaa pitämään?"
"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."
"No miten se käy?"
"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta. Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista retuuttelemista, -- ja miten he sitten mittaavat"...
"Hm, -- no jaa, -- niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä oli laskujen tekemiseen; -- mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo juuri kuului naisen viehätyksiin, -- ei se juuri ollut naisellista runollisuutta, ei! -- Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa... eipä juuri mikään etelätuuletar... Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta myöhemmin puhkeisivat esiin, -- ja järki vielä myöhemmin, kun niitä ensin oli kelpo tavalla narrattu...
"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, -- joka huusi kieli pitkällä, niin että kadun päähän kuului pärpätys."
"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"
"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, -- semmoinen itserakas ja heilakka leuhka."
"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä tavoin parjannut!"
"Minä sanon sinulle Gertrud, -- susista tulee sudenpenikoita, ja semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, -- senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."
"Fernandako? -- josta pidän kaikista enimmän..."
"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan, -- joka ei tosin ole järin suuri! -- minua vahingottaakseen, -- niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä perheestä...
"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.
"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia -- ja itsekkäitä --"
Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen sirkkelisahan viiltävä sihinä.
Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille, Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen. Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti haukkuen ja ilosta rähisten.
Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, -- joka pyöri hänen edessään kuin rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin olevan tänään mainiolla tuulella!
Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten, samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.
"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, -- "kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, -- aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja taikauskon kahleet, vai?... Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa Espanjaa ajatella -- kenrali Gorilla..."
"Zorilla, Bratt!"
Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.
"Ahaa, -- ja sitten lammasfrikaseeta!..." Hän tähysteli vatia, joka kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä kasteli lusikkaansa kalanliemeen.
"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, -- sinä se olet sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."
Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät tahtoneet maasta nousta.
Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko... Mutta... rohkaista polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen tyttärensä kanssa, -- ei, siitä vaan ei tullut mitään. -- Antaa vaan tytön nurista aikansa...
"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin siellä tontilla."
"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla -- "niin että hän unohtaa kellon ja kaikki."
"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, -- "mutta niin epäselvällä velikullalla -- semmoinen pää! -- se se on luonnon ihmeitä."
"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.
"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."
"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, -- "paksua hiottua lasia kehyksetkin... Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla suuressa tanssisalissa -- ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson -- ne ovat kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" --
"Paljon kiitoksia, Espanja... Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"
"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.
"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä tavalla hupenevat."
Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei ollut Espanjassa.
"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, -- se se vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.
"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan. "Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren pohjaan kaikkineen päivineen! -- Olisi ollut melkein häviön partaalla mitään aavistamatta -- pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."
"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."
"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"... Työnsi tuolinsa pöydän äärestä.
"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa. -- "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen... Klaus palatkoon minun kanssani konttorista kotiin... Keppi, missä on keppi?"...
Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi jotain.
Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun, joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen, jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli talvista auringonpaistetta.
Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi sanomaan:
"Johnstonille minä en enää mene, äiti, -- en mene, sen sanon, -- en, en! -- En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että -- hyvä Jumala!"...
"Mitä nyt, -- sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"
"Sanoi Johnstonille, -- ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja mulkoili minuun, -- että minun piti tervehtiä appi-isääni!... Minä muka olen lapsi ja lapsi, -- mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.
"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi rouva miettiväisenä -- "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."
"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; -- ja enemmän saa hän huomata, senkin itserakas iljetys!"
"Niinkö sinä"...
Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, -- jotain mykkää, joka ikäänkuin ei pääse ilmoille."
"On kyllä, ja kuuroa myöskin, -- sehän ei kuule toisella korvalla paljon ollenkaan!"
"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, -- "se on henkeä"...
"Henkeä!" -- Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno silkkikoiransa, juuri semmoinen, -- niin hermostunut, -- pyyh... semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"
"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus... Minun oikein täytyy katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä hänessä sitten elänee, -- häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä liikkuu, puhjenneeko milloinkaan... Liikemiehen toimi varmaan ei hänelle sovi, -- ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä aina kummittelevat niin surullisina, -- näetsen kun taimi"...
"Hyi äiti, -- taimi!... Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on minusta mielessään! -- -- Vaan siitä -- -- siitä ei tule mitään, ennen otan vaikka Jakob Arnebergin... niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja sitten" --
Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta pari kuihtunutta lehteä... "Niinkuin Jonettellekin?"... äänsi hän itsekseen...
"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; -- otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. -- Ei uskota, että minä mitään ymmärrän!... Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt ja Stibolt, -- hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli niin erinomainen, -- siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan! -- mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa hänelle että!"
Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.
"Et, sinä et ole enää lapsi"... pääsi hänen huuliltaan.
"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä _minä_ tahdon; -- sillä tiranneja minä en siedä!"
"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."
"Ei ole, -- jos olisi niin kyllä --. Nyt minä en saa enää seurustella Fernandankaan kanssa... Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan, vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno -- paljasta myrrhaa ja suitsutusta!"
III.
Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.
Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia vuohia.
Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen, kädet lyhyen takin taskuissa.
Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, -- luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän hauskana... kun luonto kuohuu reunainsa yli -- siitä että saa pohtia, kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?
Niin, ikävä niin; -- ja kiusa, kyllästys, kiukku ja -- kaikki ummehtunutta...
Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, -- sanoi hän pahan riemun vivahduksella, -- kaikessa hiljaisuudessa ja kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin --
Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia --
Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi; mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä keksin jotain oikein hullua -- -- karkaan, katoan, varastan...
Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.
Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman kolmia-jaossa.
"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen", alkoi hän messuta. -- "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä, että himoitsi suureksi maalariksi. -- Hän ei koskaan koko laupiaassa elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä kunnianhimolla"...
Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, -- uskaltaakin sillä tavalla -- komentaa minua...
Mutta hänen lettinsä... se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys, rehevä kerrassaan kuin hevosenharja... Hänellä oli Gertrudin kuva edessään.
Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.
Ja entä tummansiniset silmät... niissä on valkea välähdys kun hän pillastuu ja käy hurjaksi... Häntä on hauska suututtaa...
Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.
Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla...
Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa, että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; -- minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina, joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena...
Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa uutimien takaa himmeä valo, -- vastapäätä Ekedalin puodissa oli kerrassaan suurenmoinen valaistus.
Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin...
Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, -- ei ollut suhteita keneenkään koko kaupungissa... Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja... Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!
Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä -- verraton nenä, läheltä nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle... taipuisa kuin kärsä... Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla...
Jos nyt olisi nakata kivi -- suoraan ja osavasti niin että parahiksi nenän päätä liipaseisi, -- juuri noin... Hän nostaisi kärsän ilmaan; se se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä... Sitä hän vaan ei käsittäisi -- suurella pökköpäällään, mitä vielä -- -- ei vaan käsittäisikään -- ei...
Sillä tavalla sitä pääsisi _sen_ miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti aika meteli...
Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; -- häjyä Abraham Johnstonia, -- isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule mitään!
Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.
No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi -- tässä kylässä.
Mainioksi... Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi...
Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, -- meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei...
Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, -- ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:
Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, -- mennyt kaikki perinpohjin!...
Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.
"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.
"Ja Baekkevold", kuului vastaus.
Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.
"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. -- "Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."
"Kello kymmenenkö vasta! -- -- Kuules nyt Klaus... ja sinä, Baekkevold! -- siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt... Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella saan hänet kuvatuksi."
"Sekö Otta -- eukko Höibyn tytär?"