Part 13
"Olen miettinyt, Gertrud, -- että eiköhän pitäisi kirjoittaa Abrahamille?... Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja alakuloiselta. -- Kirjoittaisinko minä... vai"... hän katsoi hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, -- "miten luulet, Gertrud, -- kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit... Kummanko luulet paremmaksi? -- Kotia hänen pitäisi tulla... Minusta käy välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi isänsä luona... jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin --"
"Minäkö, äiti? -- kirjoittaisin... nyt"...
Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään. Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa, joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun he silloin keskustelivat tuolla maantiellä... Gertrud kotona pikkukaupungissaan... oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa entisten muistojen romukasassa, -- jäänyt unohtuneeksi idylliksi...
Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; -- mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään... Mallejako, joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän sydämensä sisimmässä pelkäsi?... Ei, -- vaan koko hänen taidettansa, hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle ahdistanut! -- ja kuitenkin, -- olihan se hänen rakkain ajatuksensa, että Abraham olisi taiteilija? -- maalaisi ihanasti! -- _hän_ rajulla tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?... Mihin kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet saattanut?...
Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, -- "kasvaneet yhteen", kuten Abraham oli sanonut... Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti...
"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?
"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo huomisaamuna varhain."
XVII.
Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista -- aivan odottamatta!...
Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan, märkänä ja keskeneräisenä -- -- --
"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se", -- pilaili hän... "Mutta minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, -- saat velkasi anteeksi... Mehän olemme kauhean rikkaita! -- -- Sangen hyvältä näytät nyt, isä, -- en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; -- mutta maalarille mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään --. Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla --."
"On sekin päähänpisto...
"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen perille, -- miten näin äkkiä palasit kotiin... Sinulla _on_ joku syy, poika!"
"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin."
"Oh loruja, -- sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua -- --.
"-- Niin, mutta iloinen olen, että tulit! -- Eihän se ole juuri hauskaa, kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan... Ja, -- täytyy tunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas... Mutta nyt kun lupaat jäädä tänne talveksi, -- nyt luulen helpottavan...
"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, -- Sofia täti on sinulle jotain kirjoittanut? -- Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt", huudahti hän äkkiä hermostuneesti.
"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; -- hänen sanainsa mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin... Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!"
"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut..." kysäsi isä tutkivasti.
"Kunniasanani -- -- --. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että -- pisti päähäni eräs -- vanha tuuma -- --. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse --. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; -- sangen merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana voimankoetuksena. -- Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; -- ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua"...
"Niinkö siis oli asian laita, -- ja voinko siihen luottaa! -- Et siis tullut minun terveyteni takia..."
"Paremmin oman terveyteni takia --. Mutta miten oikeastaan on sen terveytesi laita, isä... teetkö mitään sen parantamiseksi?"
"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; -- ja käyhän sitä vähän raskaaksi." -- --
"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen raatamiseen, isä! -- Sinussakin on jotain epäsäännöllistä taiteilijaverta. -- Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun kanssani? -- -- Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, -- semmoisen kuin minä tahdon, -- emme semmoista kuin sinä", -- pilaili hän --. "Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle koskelle ja alaspäin yli etäisen veden... Minä yhä enemmän ja enemmän alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät. Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme"...
"Eikös ole ihmeellistä Abraham, -- siitä pitäen kun sinä aamulla palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä... Sangen mahdollista on, että vaan kaipaan vaihtelua, -- muita harrastuksia kuin näitä, jotka eivät oikeastaan ensinkään ole omiani." --
"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys, kuin liiaksi syöneellä miehellä."
"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun kolmen tai neljän päivän päästä."
"Etkö ennen?"
"Parin kolmen, -- ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa... ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi ja panee veren nousemaan päähän... Viime aikoina olenkin elänyt paljaassa veren nousussa... Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja -- ajatuksistani!"...
"Syö englantilaista suolaa, isä!"
"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, -- -- kun nyt esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee."
"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? -- Sinähän olet nyt varakas mies."
"Kun ei ole, niin kuvittelen, -- jotain oikein kamalaa! -- punnitsen ja pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, -- joka olen omaisuuteni hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten hra Cophagus sanoo... Lopulta aivan paistaa itsensä -- kun ei ole todellisia huolia..."
"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä",
"Aivan niin, -- olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. -- -- Kun nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. -- Niin kyllä, meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, -- rakentaa... Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin itsellesi, poika! -- oikein romantillinen"...
"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; -- minulla tosiaan ei ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; -- sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa."
"Ei ole hullumpi ehdotus! -- Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos vähän karkaisisit itseäsi, Abraham" -- --
Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan...
"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, -- paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! -- -- Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, -- ja taas tulee tuo raskasmielisyys -- --.
"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?"
"Tohtori... näetsen Johnston; -- jotta veri joutuisi --"
"Ei nyt, ei kiitoksia; -- veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan; siltä rupeaa tuntumaan -- --. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, -- -- huh! -- Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi... Ei mitenkään --. Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala... Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"
* * * * *
... Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän... herättää harrastuksia... että saisi nähdä hänet onnellisena...
Mutta -- minä _en ole_ Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa -- ja jolla on oma edesvastaukseni... Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi... ruveta hyvälle päälle... Mutta, -- tuon valan nyt olen kerran tehnyt, -- ja, eikö sen laita ole oikea? -- Se _on_ minun asiani se, -- -- joko yritän sen unohtaa, taikka en...
Kas niin, kas niin, -- siinä sitä ollaan! -- Enkös taas heräjä keskelle noita iankaikkisuuden mietteitä? -- Eilisyönä, Abrahamin kotiin tultua, nukuin niin suurenmoisesti; -- avasin silmäni ja luulin kellon olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, -- ja se olikin jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; -- sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan...
Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä... Ja nyt, -- tässä nyt olen jälleen... pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa...
Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; -- että ihminen on yksin, yksin, -- ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää ympärilläsi... Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä huimaavan, yksinäiseksi -- -- ja se se tuottaa niin suunnattoman tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi...
Mutta minä, -- olen sairas, olen... Se on, minulla on jonkinlaisia omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne selviäisi, kävisin terveeksi -- ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa metsään, kylpemään... Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä, eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, -- jos se tulee mukana, niin -- -- --
Mahdotonta ei ole, että se kello edisti... vanhat kuluneet kellot, joissa on uudet vieterit... Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla... olisiko sillä välillä... Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut omaatuntoa vaivata...
Niin niin, niin sitä luulee, toivoo... Vaan eikö se riipu mielikuvituksesta...
Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, -- kuinka kauas oli se voinut painua?... mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja myöhempään...
Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän _voinut_ ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai eikö... kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.
Hän seisoi ja tuijotti sänkyä...
Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille... Paras pukea ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. -- Ja ajatella Abrahamia...
Jos ottaisi käteensä kirjan... Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan... Ei -- -- --
Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon alla tässä asiassa, -- voi kun voikin... Ja kun olisin terve, niin terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. -- Se sanoi sen niin selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän...
Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä en jaksa enää; -- enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden, enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle --.
Minulle merkitsee tämä joko tahi!
Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai välittömästi tämän kautta voittanut? -- koko omaisuuteni, -- -- niin että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, -- -- mikä riemu se olisi!
Sitä vaan ei tee... sillä olenhan minä niin "ylen onnellinen!" -- jaha, mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus --
Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut...
Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; -- mutta liha ja veri ei tahdo... Se on liian luonnotonta, -- riipun liian kiinteästi tavarastani, -- -- onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään juurtunut...
Jos testamentilla lahjoittaisi pois? -- Antaisi arkailematta koko roskan... Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!...
N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on lahjoitettu pois samasta syystä, -- jonkin sovittamiseksi.
Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä...
Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan! huudahti hän...
"Abraham! Abraham!" -- yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa huoneessa.
"Mikä nyt, isä, -- mikä sinun on... Sinähän loistat, ikäänkuin olisit voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman..."
"Olen varmaan iloinen, poikani, -- -- ja auta nyt isääsi!"...
Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä...
"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle... jotta ihmisen voimat eivät riitä niitä kantamaan... näetsen, -- minä en luule, että olen konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon... Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, -- kokonaan!" --
Siinä siis syy, -- sielu sairas...
Abrahamiin nousi valtaava tuska, -- tämä saattoi päättyä...
Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua tasapainosta, -- vaan vaikuttaa isään varmuudella.
"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham... Olisit voinut elää itsenäisenä rikkaana miehenä mutta -- -- --. Sinusta kai tämä on perin raskasta?"...
"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? -- Et suinkaan voi kerrassaan repiä kattoa pääsi päältä?"
"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", -- vastasi Johnston raskaasti. -- "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin tarkoituksiin...
"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, -- mielipuolen työtä? -- kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi -- antaa pois koko toimeentulonsa!"
"Oletko hullu, isä, -- minunko tähteni?... Saan minä täällä kotona itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois... Ei, ei, -- anna ja lahjoita vaan mielesi hyväksi!
"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi toteuttanut"...
Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. "En tiedä, voinko enää käydä oikein terveeksi, Abraham! -- mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei isäsi ole tuntenut itseään elämässään...
"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen... Ole niin kiltti, että saatat minua alas, minua vähän pyörryttää...
"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle ollut"...
-- -- Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä...
... Kovasti oli elämä isään koskenut... Hän ei ole kestänyt tässä aallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut --. Ensinnä sai raastaa tehtaan vararikosta... ja sitten -- kuuden seitsemän vuoden kuluessa, -- kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, -- hankki haarniskan semmoisen kuin mikäkin Bratt...
... Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana... Ensi luokan piletit... makuuvaunut... hienot hotellit...
Oh roskaa, -- nyt on niistä päästy! --
Täytyy pitää huolta, että on jotain olla Abraham Johnstonkin...
* * * * *
Tirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää katua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta hän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten kaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan oikeuden määrätä rahain käyttämisen, -- ja kuolemansa jälkeen loput omaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä arvopapereita.
"Merkillinen mies!" sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli syvästi liikutettu; -- "ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä luulla."
"Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus", puhkesi Gaarder sanomaan, niinikään liikutettuna; -- "oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin siihen tottuu -- koko omaisuutensa!"
"Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt"-- lausui tirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin tonttia ja laivasiltaa, -- "ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin hoidettava ja tarkattava."
"Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli piirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään riisunut!" huudahti Gaarder haltioissaan.
"Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, -- ja", -- tunnusti tirehtori suoraan sisustaan.
"-- Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo -- mahtimies, joka taas alkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan vanhalla loistolla, -- ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia siitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen mahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta liikuttivat!"
"Suurenmoinen teko!"
"Tietysti"...
"Tahtoo herättää huomiota, -- olla loistava esimerkki."
"Niin varmaan, -- voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä", -- lausui tirehtori.
"Syyt?... ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!
"-- Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi käsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän puolesta vielä on olemassa!"
"Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi", -- lausui tirehtori tylynlaisesti -- "haaveksiva, -- herkkä vaikutuksille... Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla."
"Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla viehättämättä", -- jatkoi Gaarder innostuneena, -- "sen sanon että" -- -- --
"Noh, noh, -- tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa silmissä, -- ja muista ei se mies välitä nimeksikään -- --. Mutta poika" -- sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, -- "eikö liene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua löysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, -- kumarrella tilauksia ja taistella leivän edestä"...
"Ihmeellistä kyllä", aprikoitsi Gaarder, -- "että hän niin innokkaasti joudutti asiakirjaa valmiiksi -- --.
"Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!" huusi hän tälle vastaan; --"se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta huomenna."
"Hyvästi, hyvästi Gaarder!... täytyy lähteä säästöpankkiin", -- lausui tirehtori äkkiä. --
-- Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu, joka Johnstonin huoneessa oli noussut -- --
Pthyi, sylkäsi hän... Tuossa Johnstonissa on, hitto vieköön, etevyys semmoinen, että se kerrassaan panee hurskaalle mielelle! -- En eläissäni ole nähnyt semmoista, en, -- luopui noista metsistä yhtä tyytyväisenä, kuin joku toinen olisi ollut ne saadessaan... Sen vuoksi että hänen hienolle luonteelleen nyt kerran soveltuu tehdä hyvää omaisuudellaan. -- Häntä ei huvita omistaa sitä, jota me muut pyydämme hiki hatussa, -- vapaasta tahdostaan alkaa jälleen elää vaatimattomana, uutterana miehenä... Eläissäni ei mikään ole näin minuun vaikuttanut. -- Täytyy, hitto vieköön, pyyhkäistä hatun päästä hänen edessään; -- ja minä olen ensimmäinen sen tekemään!
Niin, niin, -- koska omaisuus nyt muutetaan rahaksi, saamme kai pian ottaa sen vastaan... Saadaan kai sairashuone kaupunkiin -- tai kenties turvakoti vanhoja palvelijoita varten, tai merimiehiä. -- Joo, siitä toki tulee toista kun Harrestadin puuhista! -- Ja entäs maalla, -- hän puhui kerran avusta talonpoikaispojille, joilla on lahjoja taiteilijoiksi --. Tai köyhäinhuone? -- kouluja -- --. Hänellä on siihen suuntaan tuumia...
Ja niin menee joka reikään osa omaisuutta! -- jonka avulla hän pysyi pinnalla maailmassa...
Mutta itse asiassa, hänet mainitaan joka kerta sanomissa... Hän saa todellakin kyllin tyydytystä turhamielisyydelleen, -- jos häneen on mennyt inhimillinen heikkous tulla mainituksi hyväntekijänä -- -- --
Hitto vieköön, eikö hän vaan esiinny ihan uudessa loistossa! -- Hän tulee painamaan vaa'assa enemmän kuin milloinkaan ennen. Koitappas sanoa sanaakaan häntä vastaan...
Hän? -- kyllä hän korotetaan pyhimykseksi vallan! --
Hm-m, -- sitä laskutaitoa... Kuinka hän tehneekään, se vietävä, aina hän joutuu ylimmälle sijalle.
Viisas, -- syvälle näkevä -- pääsee sinne minne hänen kunnianhimonsa pyrkii, -- ostaa sen niillä metsillä.
Äh! -- välikö sillä omistaako mitään, kun kumminkin saa johtaa koko tanssia. -- -- --
Sellainen paavi tässä. --
Se saatana! -- ja hän paukautti keppinsä säästöpankin portaisin.
XVIII.
Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen kevennys -- sekä mielen että omaisuuden puolesta, -- testamentin kautta, -- näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä paksu matka viitta liehumassa... Hän oli matkalla kiittämään neiti Brattia kirjeestä.
Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain pandurimaista taikka tsuaavimaista.
Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja -- melkoisesti epäilevällä kannalla Gertrudin suhteen... siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi...
Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin saattoi säilyttää illusioninsa hänestä... Mutta lienee sama seikka naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden, jota emme ole saaneet onnistumaan; -- ne kiihoittavat yhä meidän mielikuvitustamme... Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua... Oiva, kerrassaan kelpo, ylevä tyttö; -- ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys; -- ja niin mustan musta, -- minusta tuntui silloin muistaakseni niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta...
Hohtavan puhdas lumi! -- hän huudahti -- ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa sitä valaisemassa... Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa...
Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja ottamaan...
Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; -- sieltä kuului jyminää ja humua...
Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin oman maansa! -- hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri luisti hänen ohitsensa -- kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain lastauksesta.
Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme, taikka lehmämme... Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä, -- ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, -- niiden silmä on tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa, niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, -- lypsävät ammeettain ja ovat tuberkelitautisia... Kukolla, vuohella, kissalla täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, -- puhumattakaan tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä italialaista...
Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.