Part 12

Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein paikallaan... Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi ruveta, -- siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle... se jää kun jääkin toisen luokan hotelliksi!

Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin sivu käynyt... Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja katuovesta loisti messinki, -- ja portista hän vilahukselta näki diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.

... On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä tänne kokoontua! -- -- --

-- Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.

Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä punaisemmaksi hän kävi.

"Ti-reh-toriko -- meillä? -- Herra hyvä varjele!" -- Kauha vaipui hellalle.

"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."

"Minuako? -- -- Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee... Minä oikein... koko ruumiini vapisee... Minä en sinne lähde, -- siihen minua ei saa mikään inhimillinen voima! -- hän se otti minulta klubin -- ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit... Hän otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, -- ja vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! -- Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano hänelle se. -- Sano se!..."

Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.

"Sano se, -- sano vaan se!... Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois koko hotellista?"

"Mutta ei", -- rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin tavallisesti, -- "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."

Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella, ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.

"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella... saanko kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. -- "Tirehtori on niin hyvä ja istuu."

"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."

"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet tehdä tirehtorin tuttavuutta, -- kuinka monta yötä olen valvonut ja vuoteellani itkenyt --"

"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa, -- teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä pitää."

"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.

Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:

"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista teitä vastaan, rouva Michelsen?"

Rouva kavahti... oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?

"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?...

"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista, rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät kuulu minun luonnolleni", -- tirehtori leikillisesti taputti rouvan kättä. -- "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa. -- Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille toiveille sen saamisesta, -- täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen te varmaankin käsitätte. -- Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, -- se ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"

"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.

"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", -- lausui tirehtori silmää iskien, -- "oikea lapsi julkisessa elämässä, hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee... Tuo diligenssilaitos oli minulle arveluttavana esteenä, -- mutta vihdoin onnistui minun yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu --.

"Ja samalla, -- olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin minäkin, -- olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina... En luule varsin suuresti erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani arvostelemaan; -- kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä pitänyt, -- minä en pyydä mahdottomia...

"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla... Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä pitäkö, -- luottakaa huoleti minuun... Ja vähitellen, niin arvelen, olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia -- se on niitä toisen luokan, näettekös!... Hän saa jäädä hätävaraksi, kun täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! -- Poikani Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; -- nuorille ihmisille näettekös vaatii viihdykästä."

"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori", pilaili rouva, -- "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet vieraanani."

"Hm -- mm"... Tirehtori nousi lähteäkseen.

"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.

Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan -- kovasti hänen mielensä kuohui. -- "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma... Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä vuotena takapajulle joutunut... Mutta nythän on kaikki taas parhain päin kääntynyt!"

-- -- "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, -- "kun tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, -- mutta perästäpäin sittenkin kirventelee!"

XV.

Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti päästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, -- unohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja vanhoista kaluista...

"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat, Johnston!" pilaili rouva.

"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko siitä mitään Bratille!" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti. -- "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä, niinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista"... pakisi Johnston puoleksi hämillään --. "Mutta miehenne kello on todella sangen merkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle, Köpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti suuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi Islannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- -- joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" -- kysäsi hän tavattoman varovaisesti... "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, -- Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"...

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... "Tuommoisessa kellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta... siinä voi olla kokonainen tuomio...

"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", -- lausui hän äkkiä itseänsä kooten, -- "paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä onko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt vai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...

"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin", -- mutisi hän.

"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.

"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."

"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta"... hän näytti kerrassaan pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...

"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän äkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- "Nyt muistan, -- noihin pieniin kultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! -- Niin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin... Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."

"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili rouva, -- "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana loukkauskivenä nuoresta pitäen."

"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät minua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne päälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? -- Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"...

Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte minuun?"

"Vähänkö?"

"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.

"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, -- naurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt."

"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo vanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin paljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se teille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja kadehditte häneltä tuota kelloa?"

"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko", -- huudahti hän melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä; -- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee, saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei aavistaisikaan --"

"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain"...

"Mitä niin?"

"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en teitä ymmärrä" -- --

"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä kätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani, -- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa, jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä avomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä alan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni korjautua"...

Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman etunojassa lehtokujaa kulkemaan...

-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan sadannetta kertaa...

Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää, hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, -- juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä, ja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista...

Oliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, -- esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata, vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä vailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli yhdentoista -- olisiko sillä välin -- --

... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, -- eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan, -- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä haaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...

Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli kullasta -- --

Jos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.

Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari jätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!... Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen jatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...

Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä neula... jätätti -- -- edisti...

Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut, aikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt, kun sanat jo olivat huulilla.

Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, -- ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...

XVI.

Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista, -- etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi kaaria... Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut. Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa kaupunkikonttorille -- ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja neljänneksessä!

Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä istuivat iltapäiväkahvin ääressä.

"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, -- "tunti on jo siitä kun söimme päivällistä. -- Oletko syönyt ulkona jossain?"

"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti, -- -- "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? -- vaeltakoon rauhassa omia teitään."

"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi -- sattumalta", sanoi Klaus ja laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. -- "Entä nyt! -- lueppa mitä seisoo tuossa... Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu... Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti... Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."

"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan. "Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."

"Niin isä!"...

"No niin kyllä, Jette", -- lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli; olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; -- "vähäsen ansiota uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni...

"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, -- "vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut -- --. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet... Se oli minun ehdotukseni, -- ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään pudistivat; -- se muka oli niin mahdotonta. -- Ja kerrallaan kävi se sitten niin mahdolliseksi!"...

"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, -- että nimittäin kaupungilla jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä että olet -- paitsi kolmen lapsesi isä, -- myöskin tänne tulevan rautatien isä... Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä; samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus, aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, -- ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, -- ja kun kerran olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, -- tuomaan isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."

"Minulle? -- minulleko, poikani?"...

"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin vaatimaton."

"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori hymyillen.

"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut kaikki, äiti -- enkä salannut rahtustakaan. -- Tätä olen nyt sisässäni kantanut sangen kauan -- helmikuusta alkain aina toukokuuhun, -- ilman että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! -- Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? -- tietysti. -- Olen varma, että hän sitä perästäpäin väittää, -- Gertrud on aina älyävänään kaikki, äiti... Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen; ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia odotimme... Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin perustanut."

"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.

"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin lattialla.

"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti -- -- hän vaan niin mielellään riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"

"Loruja", -- murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä tuulella.

"Yksimielisesti huudettiin -- taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä, -- kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat, että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi...

"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä päivällisiltä!"

"Soo, soo, -- jaha, -- vai perältäkin... minulla on kunnia... että hra Johnstonin poika"...

Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.

"Oliko Johnston kokouksessa?" -- kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen kääntyen.

"O-li, -- ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt tulevat rautatien varteen."

"Minä se olen, -- minä, -- joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen miehen taskuun..." mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi kuuluivat raskaalta huokaukselta... "Hra Johnstonin poika, -- nuoren perijän taideteos, -- he he, -- he he, -- kiitän kunniasta! -- sitä pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla nyt on parinsadan tuhannen omaisuus... Ei" -- hän kääntyi omaistensa puoleen rajussa mielenliikutuksessa, -- "kiitän nöyrimmästi, -- siitä kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"

Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.

"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti hämmästyneenä eteensä, -- "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta hän vaan potkii vastaan!... Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää -- -- -- Jaa-a, -- kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, -- saa tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" -- hän käänsi katkerana kulkunsa päivällisruokia kohti.

"Kokemusta maailmasta, -- sinäkö!" -- huudahti Gertrud hänen jälkeensä.

"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. -- Hän näytti nyt niin oudolta, -- kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain kauhistunutta... Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen --

"Gertrud, -- ei, tänne voi joku tulla! -- Gertrud, seuraa minua!"...

Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle...

"Gertrud", -- kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi...

"Minun _täytyy_ se sanoa, -- vaikka vaan kuiskaamalla, vaan kuiskaamalla... minä en uskalla, Gertrud!... Isä on muuttumaisillaan varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt vasta olen sen käsittänyt, -- tänä päivänä vasta!... Me emme voi häntä auttaa, -- emme voi häntä auttaa... hän on, -- niin, miten sanoisin, -- vaan minun täytyy se lausua!" -- huudahti hän -- "joutunut kehnon ja ruman kateuden saaliiksi... Johnstonia vastaan"...

"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan... Ei tämä koske vaan Johnstonia."

"Ei, ei, -- häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin nimi mainitaan! -- Se polttaa ja kirveltää... Tilapäinen pieni sana voi saada hänet aivan suunniltaan, -- kasvaa mitä pahimmaksi loukkaukseksi!... Hän salaa sitä, -- puree sormiaan -- oletko huomannut?... Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään... Ja pahinta kaikesta! -- hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa teeskentelemään, -- kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä on sielulle helvetti, ellei tämä! --

"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän valheellisiksi. -- Oih, -- se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva...

"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia... Siinä on jotain hullua, hurjaa... ja jotain -- jotain", -- kuiskasi hän salaperäisesti, -- "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on -- jotain käsittämätöntä, -- johon isä on syypää...

"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, -- vaikk'ei maailma niitä näe --. Isä on sairas, -- suunniltaan -- riivattuna" -- rouva nyyhki ääneensä -- "sairas kalvavasta kateudesta!"...

Hän painoi päänsä tyttären helmaan.

"Aivan kuin minun ja Abrah --" -- -- huudahti äkkiä Gertrud; -- hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään... Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, umpimieliseksi, jäykäksi -- poissa olevaksi...

Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta... Mustasukkaisuus, -- kateus... samat mielettömät intohimot!... Etkö ole kuristanut omaa rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni... Hän istui ja silitti äitinsä päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli -- --

Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!...

Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.