Part 9

-- Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän kynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on eräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun jonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?

Fjeld ojensi hänelle lompakkonsa.

-- Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne mukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa ilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia minulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!

Muutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.

Sitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.

-- Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee nälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden -- matkustakaamme heti Lontooseen.

-- Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.

Mutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan tuomitun henkiolennon suusta.

Sen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.

XXXII.

YHTEISKUNNAN IHMISSUDET.

Syndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa pieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa. Se oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla pienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää tuoleina.

Isäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti muutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti turhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten tynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla ravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.

-- Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä nykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö Isabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä nuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi. Luulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.

Isäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri tynnöreille.

-- Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua itsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain toimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä täytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani murhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt kävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi määräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri miehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen, että me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.

Isäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä miestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.

He näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta mulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään kursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen pohjaa myöten.

-- Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä saakka?

-- Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on käynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi sinua.

Brookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.

Syntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.

-- Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden kahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki parhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei ole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään omilla aseillamme... Ei edes poliisi voi meitä suojella.

Hän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä sähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.

-- Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän nyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän täytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa ainoastaan suurelle terrorille...

-- Hyvä, mutisi isäntä.

-- Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram Kornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua. Te tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit mukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta verilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta niin julmaa palvelijaa... Jos muistan oikein, niin sinä se olit, Kornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua, suuriruhtinasta...

Kookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja hoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.

-- Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän. Isaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.

-- Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram, varoitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä -- Lontoossa.

Ryssä nousi kiivaasti.

-- Mahdotonta, mutisi hän.

-- Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei säälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena Londonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?

-- En.

-- Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän _oli_ meidän toverimme. Sinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet aikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien suhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen. Ymmärrätkö?

-- Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.

-- Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä. Jim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi maasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?

Mulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen käsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut kostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.

-- Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.

-- Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän ei voi enään haukkua.

Mies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten kaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä sangen korkeassa arvossa.

-- Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton kiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo. Ystävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina. Nyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen illaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin. Mutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja mieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa tarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori päästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten joukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle... Sosialististen porvarisikojen täytyy määrätä kantansa -- tasavalta julistetaan viikon kuluessa... Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan ovat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa parlamentissa... Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani...

Charles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä ikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää suunnitelmaansa.

Toiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen, niinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran talven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.

XXXIII.

BROOKLANDIN KILPARADALLA.

Myöhään eräänä iltapäivänä tuli yksitaso lentäen Brooklandin kilparadalle.

Suuren kilpa-ajoradan ja lentokentän tarkastaja seisoi juuri vakavasti puhumassa Scotland Yardista tulleen herran kanssa, joka tahtoi saada kuulla, oliko kukaan kentän monista lentäjistä päivän kuluessa nähnyt erästä armeijan lentokonetta, joka sangen omituisella tavalla oli kadonnut sotilaiden lentokonevajasta Edinburghin lähellä.

Salapoliisi kertoi juuri lähempiä yksityiskohtia tästä tilaisuudesta, joka paljon muistutti varkautta, mutta jota myös saattoi ajatella mielipuolen teoksi.

-- Se lensi itäänpäin, sanoi hän, mutta se tapahtui kai ainoastaan silmienlumeeksi. Sillä ei suinkaan mies Norjaan aikonut. Onpa siinä tavaton kovanonnen kolaus: ilmapallon ja lentokoneen menetys samana päivänä.

Tarkastaja ei vastannut. Hän seisoi kiikari silmiensä edessä ja tarkasteli innokkaasti yksitasoa, joka ilmeisesti valmistautui laskeutumaan maahan.

-- Oliko se Handley Pageracer? kysyi hän.

-- Oli oikein. Uutta hävittäjätyyppiä.

-- Tuolla se on tulossa, sanoi tarkastaja tyynesti. Senlaatuisia ei ole monta tässä maassa.

Salapoliisi oli lentää selälleen ihmetyksestä ja ilosta.

-- Sepä vasta on onnenpotkaus, sanoi hän. Toivon teitä auttavan minua vangitsemaan pakolaisen ja varkaan.

-- Ilomielin, vastasi tarkastaja. Sallitteko, että käyn sisältä noutamassa revolverin?

Pienellä yksitasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan paha omatunto, kun se rohkealla liukulennolla suuntasi matkansa maata kohden, juuri sen paikan lähelle, missä molemmat hyvin asestetut miehet seisoivat sitä odottamassa.

-- Hän osaa taitonsa, mutisi tarkastaja, käsi karkeakaliberisella revolverillaan. Se on varmaan vaarallinen mies.

Heille ei kuitenkaan jäänyt aikaa mielipiteiden vaihtamiseen, sillä kone tanssi jo suuren linnun tavoin yli ruohopeitteisen maan tuskin 50 metrin päässä paikasta, missä salapoliisi ja tarkastaja odottivat uhriaan.

Molemmat herrat toimivat ripeästi ja rohkeasti. Samassa silmänräpäyksessä, kun yksitaso pysähtyi, lepäsi tarkastajan käsi sen siivellä, salapoliisin seisoessa ohjausluukun luona.

Lentokoneessa oleva mies ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän heihin mitään mainittavampaa huomiota. Hän hyppäsi maahan ja auttoi koneesta pois nuoren kalpean naisen, jonka suuret silmät loistivat omituisesti.

-- Miten jaksatte? kysyi hän.

-- Paljon paremmin, vastasi nainen, jonka liikkeissä oli jotakin kuumeentapaista kiirettä, minkä salapoliisi käsitti aivan väärin. Tässä oli toimittava nopeasti. Hän laski kätensä rotevakasvuisen miehen olalle.

-- Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän tärkeän painokkaasti.

Lentäjä kääntyi häneen päin.

-- Joutavia, sanoi hän lyhyesti... Voitteko hankkia minulle auton?

Salapoliisi katsoi hölmistyneenä ensin häntä ja sitten naista. Hän totesi, että nainen oli suorastaan hiton kaunis, mutta palasi heti, joskin hieman epävarmana, velvollisuuksiensa täyttämiseen.

-- Tämä on valtion yksitaso, lausui hän ankarasti. Se on varastettu. Kuinka voitte asian selittää?

Rotevakasvuinen mies vilkasi salapoliisia ensi kerran. Hänen silmiinsä ilmestyi terävä välähdys, joka sai salapoliisin hämmentymään. Onpa tosiaan vaarallinen mies, ja salapoliisi tavoitteli revolveriansa. Tarkastaja, joka oli tehnyt saman päätelmän, teki samoin.

-- Kuka te olette, kysyi Scotland Yardin mies, äänessä tällä kertaa kahden revolverin voima, ja kuinka kykenette tyydyttävästi selittämään valtion omaisuuden varkauden?

-- Minulla ei ole aikaa selittää yhtään mitään, lausui mies. Ja minä neuvon teitä panemaan pois revolverit -- vaikka sanottekin olevanne Scotland Yardista. Mr Redpath on ystäväni eikä hän pidä siitä, että henkilökunta tekee tyhmyyksiä... Tahdotteko olla ystävällinen ja kutsua tänne auto? Voitte päästä siinä mukana takaisin Lontooseen. Tarkastaja on kyllä ystävällinen ja ottaa haltuunsa lentokoneen sekä toteaa että kaikki on kunnossa... Nimeni on tohtori Jonas Fjeld.

Hämmästyksissään irroitti salapoliisi heti kätensä revolverista. Hän oli ammatissansa nuori, mutta Jonas Fjeldin nimellä oli hyvä kaiku Scotland Yardissa. Siitä miehestä kerrottiin monta juttua... Ja hän tiesi hänen olevan päällikön, mr Redpathin, henkilökohtainen ystävä.

-- Pyydän anteeksi, sanoi salapoliisi nopeasti ja työnsi syrjään hämmästyneen tarkastajan revolverin. Ymmärrättehän, tohtori Fjeld, että tilanne oli jonkun verran epäilyttävä, eikä minulla ollut kunniata... Auttaahan te käskitte?

Fjeld hymyili.

-- Kyllä. On muuan asia, joka on järjestettävä viipymättä, Se koskee tätä naista. Teen työtä yhdessä Scotland Yardin kanssa. Te tulette aivan kuin lähetetty, minä tarvitsenkin juuri nyt miestä...

Mutta salapoliisi o!i jo matkalla puhelimeen, tomu pölisi pilvenä hänen kiireisissä askeleissaan.

Tarkastaja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Riippui ilmeisesti jostakin väärinkäsityksestä, lausui hän ja naurahti.

-- Riippuu siitä, kuinka asian ottaa. Tosiasiallisestihan minä olenkin tämän koneen varastanut.

-- Mitä tarkoitatte, naurahti tarkastaja typerästi.

-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, jatkoi Fjeld. Lähettäkää sähkösanoma Burnt Islandin lentokentälle, että tohtori Jonas Fjeld on tavoittanut kiinni havaintoilmapallon Jäderenissä Norjassa ja että se lähetetään ensi laivalla Newcastleen, arvatenkin jo huomenna. Ja sanokaa myös että yksitaso on täyshyvässä kunnossa ja että se huomenna tuodaan lentoteitse Burnt Islandiin. Tahdotteko hankkia minulle jonkun siihen työhön? Tässä on 100 puntaa. Hyvästi.

Tohtori Fjeld ei odottanut hämmästyneen tarkastajan vastausta, vaan otti naisen -- tuon ihmeellisen kauniin, mutta kalpean naisen, -- käsipuoleensa ja riensi veräjälle. Salapoliisi oli toiminut ripeästi ja auto oli siinä jo odottamassa.

-- Minne? kysyi kuljettaja.

-- Ajakaa Hampsteadiin, niin saatte siellä myöhemmin tarkemman osoitteen. Mutta antaa kuljettajan ylittää Englannissa säädetyn suurimman nopeuden niin paljon kuin suinkin.

-- Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

XXXIV.

SAIRAS VANHUS.

Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.

Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen ajatustenvaihto -- siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.

Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin, sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja juhlallisiksi.

Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen vuokralainen näytti.

Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.

Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää viehätyksensä.

Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada mitään selvyyttä asiaan.

Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?... Hän oli puettu ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä irti ja miltei lensi portaita ylös.

-- On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet hänen puoleensa kääntyneet?

Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi portaita ylös.

Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään sydäntään.

-- Minä niin pelkään, valitti hän.

Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut yhtään ääntä.

-- Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei ollut mitään mukanani -- kirous Charles Brooktonille.

-- Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.

Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä, mikä häntä nyt kohtasi.

Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä, käpristyneitä ihopoimuja.

Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.

Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.

Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.

-- Kuollut, kuollut, mutisi hän.

Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.

-- Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti. Kaksi tahi kolme tuntia sitten... Hänen elämänsä on ollut kärsimystä, hänen kuolemansa oli helppo.

-- Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!

Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan. Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen Jekaterinenburgin vankilassa.

Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden arvoituksen ratkaisun.

Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän raidin ja verhosi sillä kuolleen.

-- Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti kuollutta.

Fjeld nyökäytti päätänsä.

-- Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata minua kotiin? Ja myöhemmin...?

-- Mitä te tarkoitatte?

Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt yhdenkään naisen katseissa.

XXXV.

JUUTALAISPOIKA.

Isabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni 15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä vartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles Brookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää aikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla joitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.

Pieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän oli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla pikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun ei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä välinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella Duncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä nuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.

Pojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas, kun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään huoneeseen.

-- Juutalaispojat ovat hyvin harvinaisia tässä kaupunginosassa, lausui hän, jotenka on parasta että hieman tarkemmin tutkimme häntä. Hän on arvattavasti vakoilija. Eipä olisi laisinkaan soveliasta, että Charles Brookton, asioiden tällä kannalla ollessa, saisi tietää, että hänen järjestämänsä omalaatuinen kuolinlento Pohjanmeren yli onkin epäonnistunut. Mutta nyt meillä ei ole aikaa hänen kanssansa. Onko teillä joku kellari, joka on sovelias säilytyspaikka tälle otukselle?

Minkä jälkeen juutalaispoika suljettiin erääseen puolipimeään kellariin, minkä paksut seinät vaimensivat hänen porunsa. Koska hän oli osoittanut suurta mielenkiintoa kaneja kohtaan, sai hän sinne yhden sellaisen leikkitoveriksensa.

Isabellan mennessä sisään pukeutumaan, keskusteli Fjeld puhelimessa. Hän tapasi Burnsin ja kertoi hänelle asiain tilan sekä pyysi häntä järjestämään kaiken, mikä koski Hampsteadissa kuolleen vanhuksen hautaamista. Burns oli kuin tulessa ja tappuroissa.

-- Brookton on tullut takaisin kaupunkiin, sanoi hän. Hän valmistaa suurta iskua. Huomenna pidetään suuri rosvojoukon kokous, mutta meidän on mahdoton saada selville missä se tapahtuu... Avustajani sanovat että Charles on aivan raivona ja aikoo 24 tunnin kuluessa Lontoossa päästää valloilleen kaikki helvetin voimat.

Fjeld kävi vakavaksi. Hän meni kellariin ja veti esille juutalaispojan. Nuori herra oli nyt koko joukon paremmalla tuulella, sillä hänen oli onnistunut saada henki kanista, mikä seikka täytti tuon pienen murhaajapennun salaisella ylpeydellä.

Kun hän tuli takaisin ateljeeriin, seisoi siellä Isabellakin. Hän oli nyt kokonaan mustiin puettu ja häneen oli tarttunut ihmeellinen levottomuus.

-- Kuulepa, poikaseni, sanoi Fjeld ankarasti, kuka sinun on pyytänyt pitämään silmällä tätä taloa?

Juutalaispoika koetti näyttää typerältä.

-- Ei kukaan.

Fjeldin luja koura kosketti hieman pojan käsivartta. Hän huudahti kimakasti.

-- Se on siis Brookton, jatkoi Fjeld ja hänen rautaiset sormensa tekivät jälleen pienen liikkeen.

-- Niin on, kirkasi poika.

-- Vai niin, se on hyvä. Kuulepa nyt, pikku babiani, missä Brooktonilla on tapana pitää kokouksiaan?

-- En tiedä... Ai, ai...

-- Tänä iltana pidetään suuri kokous. -- Missä? Kas niin, suu puhtaaksi vaan, taikka minä likistän sinut kenkävoiteeksi. Ymmärrätkö sitä, sinä lihava kaneelinkuori?... Isäsi kait aikoo myös sinne?

-- Aikoo, ulisi poika. Aiotaan pitää kokous nyrkkeilyklubin kellarissa Hampsteadissa...