Part 8

Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan, että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta. Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä ilmassa.

Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä hiljaisessa yössä.

Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta, nousisiko myrsky.

Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan. Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa, mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää. Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.

Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä aina tielle saakka.

Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei katosi sumuun?

Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen länsituulen sylissä.

Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta. Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla olevalle pihalle.

-- Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan puoleen.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.

Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.

-- Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.

Sitten hän nousi.

-- Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.

-- Armeijan lentokentälle.

-- Kuulutteko te sinne?

-- Kuulun.

-- Tulitteko tänne tätä tietä?

-- En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.

-- Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?

-- Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.

-- Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta. Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa -- he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt verijälkiä.

Sanderson tuijotti ihmeissään.

-- He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko siellä vartioita?

Skotlantilainen kalpeni.

-- Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin...

Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas Sanderson luuli... Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin ihra jääpalasen päällä.

-- Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan... ilmapallo...

Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin kaltainen esine avaruuden halki.

Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.

-- Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki. Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.

Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.

-- Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?

-- Minä annan palttua säkille!... Se ei ole ohjesäännön mukaista.

Silloin löi kookas mies otsaansa.

-- Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa, niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!

-- Mitä nyt teemme?

Tohtori Fjeld suoristihe.

-- Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.

-- Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli käsiään.

XXIX.

ILMARETKI.

Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään. Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää...

Hän oli tietysti vastustanut -- mutta varsin heikosti. Ei ollut viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja jonka silmissä oli vaarallinen loiste.

Ja sitten tuo ilmapallo juttu!... Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.

Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.

-- Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan. Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse ollut ilmapalloa vartioimassa?... Sanderson ei pitänyt viimeisestä todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley Page-raceria.

-- Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.

-- Mutta kuka oli ampuja...?

-- Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt ovat he anastaneet valtion omaisuutta.

Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.

Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.

-- Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen... Mutta tuolta tulee kapteeni!

Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani itsetoimivan starttaajan käyntiin...

-- Odottakaa, huusi Sanderson.

-- Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen ilmapallonsa takaisin.

-- Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!

-- Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone syöksyi eteenpäin kumipyörällään.

Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo oli kadonnut taivaanrannalle.

Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi kuulua aina Leithiin saakka.

Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin, että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.

Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.

Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.

* * * * *

Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen. Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.

Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.

Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin, kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään rukousta, ei valitusta!... Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi kuolla.

-- Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli rakastanut -- kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.

XXX.

LENTO POHJANMEREN YLI.

Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.

Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi pallolle uskomattoman kestävyyden.

Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä olento oli se -- titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden -- niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki omia teitään, hei, kuinka se lensikään!

Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen. Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.

Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys. Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.

Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi jotakin kallionkylkeä vastaan.

Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.

Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun laineilla -- se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan katsottuna.

Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.

Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.

Nyt oli toimittava.

Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!...

Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle, veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.

Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.

Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa. Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon haavoittuneen hirviön luota.

Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin ennen.

Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden -- ei nopeasti, vaan tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi... Fjeld saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!...

Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti, putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.

Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä. Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!

Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.

Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.

Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.

-- Onko siinä tullinalaista tavaraa?

-- En tiedä.

-- Mitä siinä sitten on?

-- Ihminen!

Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja, joilla säkin suu oli sidottu.

XXXI.

TULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.

Norjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen. Hän ei odottanut enempi "Ormen Langea" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä vastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä nesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen manna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi koettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta Sitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa. Sitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi häränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan matkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa kanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki tuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui kokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin lahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät whiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.

Ilmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan kansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he tunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Tämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että tässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat pimeyden töitä.

Hän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.

Elävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita kuolleiden ihmisten?

Hän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.

Mutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi kumartuneena säkin yli -- ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua selälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot. Ne olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni... Kalman väri oli levinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori tullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen ympäristöissä.

-- Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Mutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin kiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis tuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.

-- Huopapeite, komensi mies.

Tullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli mielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää hänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.

-- Konjakkia, huusi vieras.

Tullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.

-- Ei ole -- virallisesti.

-- No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.

Lain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan luukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan erilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.

-- Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.

Mies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän pullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun, jonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella nesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.

-- Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen joutuneen tullivirkamiehen kättä.

Sen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.

-- Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi hän.

Tullivirkamies hymyili hämillään.

-- Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä -- lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.

-- Ymmärrän... Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin naisen puvustosta?

-- En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota -- nainen avaa silmänsä!

Fjeld nyökkäsi.

-- Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää pari tuntia.

Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.

Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.

-- Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.

Nuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän pudisti epätoivoisena päätään.

-- On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto, pelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken kanssa.

-- Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi Isabellalle jälleen konjakkia... Tiedättehän, että nyt olette turvassa, ja että voitte luottaa minuun.

Nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva voihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin sanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.

Tullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.