Part 7
-- Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille, annos naftaa, avara säkki -- siinähän ovat Savage, Burton Stevenson ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns. Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt...!
Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.
-- Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on taistellut urhoollisesti.
Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.
Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot, mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla -- muuten ei siellä ollut mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.
Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.
Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.
-- Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld. Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa. Vain yöpuku tai pyjamas... Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin -- luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen tämän rikoksen syystä.
He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa ollut ainoatakaan valokuvaa.
He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli sisälleastumistaan.
-- Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.
-- Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?
Fjeld hymyili.
-- Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene sinne aseistautumatta.
Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.
-- En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan, jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.
Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.
Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin mallikelpoiseen järjestykseen.
Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.
Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä. Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä, tukahuttaa ja musertaa.
Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti, muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.
-- Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava katse taivasta kohden.
Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat askeleet ulko-ovelta.
Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.
XXV.
KOEKANIINI.
-- Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin, jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista sisäänvirtaavalta valolta.
-- Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen. Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi puolitiuta kaalinlehtiä syömässä... Merkillinen nainen, tuo miss Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla... No -- oletko keksinyt jotakin?
Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.
-- Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan... Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista. Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota auto... minä tulen jälestä.
Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen huomionsa.
Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä. Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen sekä avasi kaapin.
Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään -- sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä hymyillyt.
Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.
Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.
Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse valokuvaustuolille.
Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan siitä, että koneessa oli levy.
Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen katosivat.
Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan julkeasti makuuhuoneeseen.
Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.
Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja ajoi Burnsin kotiin.
Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.
-- Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman valokuvaajan luo?
-- Kyllä, mutta missä on Burns -- --?
-- Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia pahantekijöitään.
Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille, jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.
-- Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?
Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin vuoteen ääressä, hymyili.
-- En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö kosto ole epäjalo tunne?
-- Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka tuhoavat ystäviämme... Mielestäni on miehen velvollisuus vastata korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset...
-- Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?
Fjeld kumartui hänen puoleensa.
-- Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en voi selittää -- yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä suureksi pahantekijättäreksi -- Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä, että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan -- verinen vääryys, joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta. Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin -- vihan ja koston tietä.
Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.
-- Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.
-- Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö vihollisensa maahan.
-- Kysy häneltä.
-- Se ei käy päinsä.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä aamuna -- puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän koston tuomioistuimen edessä.
Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä kaniinikopissa Kensingtonissa.
XXVI.
KELLO KAHDEKSAN.
Oli seuraava päivä.
Burns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles Brooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli erittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän jotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä epäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan ponnistuksensa etsinnässä.
Burns oli saanut selville vain yhden asian -- nimittäin että yksi Brooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut Sohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä, jonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin pahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack Johnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin huonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle vertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen keinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia juttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä, ettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä raiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla, ja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten aivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.
Fjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.
-- Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on samalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on rakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.
Fjeld pudisti päätään.
-- Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja Brooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.
-- Mitä Brookton oikeastaan tietää?
-- Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa ovat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne ja taiteilijat ovat yleensä julmia... Oletko tutkinut kaikki ilmailumahdollisuudet?
-- Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole onnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein mahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa tehokasta ilmailuvalvontaa.
-- Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin huvilan edustalla?
-- Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan siellä -- ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on asettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on vastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään. Hän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi... Kaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella, jossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja milloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.
Fjeld avasi suuren kirjekuoren.
-- Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan Burnsille.
Huoneessa oli puolipimeä.
Suuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi voinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.
-- Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin kaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa silmiään.
-- Eipä olekaan huono patentti.
-- Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista elävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää...
-- Taikka _kuolemaa_!
Burns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä. Puhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka kestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.
-- No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.
-- Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin espanjalainen kukko.
-- Kuinka ne kuuluvat?
-- No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi harmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.
-- Vangitaanko hänet?
-- Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään. Hän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa vangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen mielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin hänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa poliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja tarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen, ennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on hyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo yöpyä.
Fjeld nousi.
-- Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee matkustajalentokone pohjoiseen päin?
-- Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.
-- Tahdotko tilata paikan?
Burns tarttui jälleen puhelimeen.
Mutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja alkoi miettiä. Ei -- hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä, kirkkaasta, harmaista silmistä -- puhtaasta, ylväästä ja ankarasta naisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.
Ja kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan ja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että ehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous...
Sitten nousi hän nopeasti.
Kaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.
-- Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se näyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia? Se lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja menneen nukkumaan.
Se on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?
-- Kello on kahdeksan.
XXVII.
SÄKISSÄ.
Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla. Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.
Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun -- kuinka hänen silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.
Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi... Ah, tuo herkeämätön surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa... Niin, nyt ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin pohjalla.
Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan -- ja huomasi ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.
-- Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.
-- Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden tunnin.
Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.
-- Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin juttelemme uudelleen.
Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen Brooktonin äänen.
-- Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.
Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.
Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.
Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja läpitunkematonta.
-- Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni oikeinpäin suussani.
-- Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton kuivasti.
Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa -- hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja leikkinyt kuolettavilla säteillä... Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta, jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen silmiensä sisimmästä loisti seikkailu -- suurten elämyksien, uusien paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.
Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen -- hänen, joka oli elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa -- hän hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.
Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen ruumiistaan. Hänen isänsä -- kuinka hänen kävisi?... Hänen _täytyi_ päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään -- hiljaa ja kärsivällisesti -- tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden puuskassa säästänyt Charles Brooktonin -- koska uskoi häntä, kun hän puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen... Isabella väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa se mitä tahansa.
Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.
Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.
Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.
Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet ja turpeat huulet.
-- Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä maata?
-- Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.
Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö tahtomattaankin taivutti niskaansa.
Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.
Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.
-- Brookton, kirkaisi tyttö.
-- Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset käsivartensa häntä kohden.
Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.
XXVIII
SANDERSONIN ONNETTOMUUS.