Part 6

-- Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista, että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua... Nyt tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa... Juuri tuota Jonas Fjeldiä tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta, joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt. Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa -- olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.

Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan, vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut -- hänestä, tuosta suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren tahraamine käpälineen.

Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta liittyivät kauniisiin vyötäreihin.

Charles Brookton voihki.

Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.

Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.

XXI.

KUOLLEEN LUONA.

Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä. Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse, sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.

Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen tarkoituksensa?

Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin, Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin -- se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.

Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko keskus oli synkkä ja masentava -- ihmiset, musta ruumisarkkutalo, usvainen yö.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs poliisikonstaapeli ulos ovesta.

-- Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän. En voi talosta löytää puhelinta.

Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.

-- Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.

Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.

-- Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.

Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt hupaiselta.

Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon johtavalla pelolla.

Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä -- yhtä vihreänsinipunervana kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi kaikki salaperäisyys -- jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.

Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin, joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli tapahtunut.

-- Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut kuolleena pari tuntia.

Portinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä, astui Fjeldin luo.

-- Onko se -- murha? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään.

-- Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta merkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy lähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.

Portinvartija kääntyi mennäksensä.

-- Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä on puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku Maxin paras ystävä... Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi oli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin sisään.

Vanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt häneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua ovesta ulos.

Konstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin neuvottomalta.

-- Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi Fjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy kiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.

Taas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta hän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Hän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.

Hän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat lakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon ja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää ihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä -- pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti vaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat osoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula, taskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten reikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin olisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne sädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien pienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.

Fjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis vastatusten uuden ilmiön kanssa -- uuden kohdan kanssa valoilmiöitten maailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän vielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.

Sitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin yksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti ollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa pienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine oli paikoillaan.

Fjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli alotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä. Kynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten oli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.

Silmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä selki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin, sitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.

Sen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat lukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä oli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita maksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia savukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina ollut valmistautunut kotitarkastukseen.

Lähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä oli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään vaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se oli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa oli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen pois kamerasta ja pisti taskuunsa.

Sitten avasi hän alimman laatikon.

Siellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.

Fjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty paksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri "M", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.

XXII.

VIEKKAUDESSA VOITETTU.

Kiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla. Ovi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät kainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta, ollessaan alastomina.

Tilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta sisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän kopeloi kylpyviittaansa.

Sillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään tavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen englantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa että harkintaa.

Brooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli jo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului täsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta lentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.

Silmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan kiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä kun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.

Revolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin raivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta, jonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt? Tuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää ilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa oli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi, että vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi siirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.

Ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori, käytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion yhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden suorittamista.

Brookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän tiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta vaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti nuori nainen poliisia... Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän näytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran. Kiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen. Täällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli Isabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet, jotka ympäröivät naisen ruumista.

Brookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.

-- Isabella! huusi hän.

Toisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta osan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.

-- Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua muuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä revolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?

Brooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä ilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.

-- En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen. Tarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen -- niin, herra tietäköön mitä minä luulen... Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?

-- Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti. On parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti joutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles Brooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka makaa kylpyammeessa. Totta vie -- kylläpä miesten rakkaus ilmenee naurettavalla tavalla.

Brookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana olevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa -- sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse -- mutta hän malttoi mielensä.

Ja Brookton käveli hitaasti ovea kohden.

-- Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän valossa. Oletko telefoinnut poliisia?

-- En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua. Näyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.

Brookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.

-- Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.

-- Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan varuillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun laitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs sävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen rosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa kuin elämässä ja kuolemassa -- sen vuoksi pidin sinusta paljon ja -- sen vuoksi säästin sinut.

-- Säästit minut? Mitä tarkoitat?

Isabella ei vastannut heti.

-- Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista pettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva nainen...

-- Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton hänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on oleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun valkoinen ruumiisi...

-- Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda pois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.

-- Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani näyn, jota ei mikään voi häivyttää...

Sitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan petoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta antiloopista suuren keitaan äärellä.

Mutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin vuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut karkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta -- pelon, joka aiheutui siitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi yksinäisyyttä. Oh -- hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet toiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä ehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus, joka häntä riudutti?

Silloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet edelleen silmät avoimina.

XXIII.

KIRKAISU PUHELIMESSA.

Seitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä täysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.

Fjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka osoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli ympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien kopioimistyössä.

-- Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori rouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään -- -- Mutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?

Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.

-- Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.

-- Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.

-- Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset. Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä näköinen hän oli?

-- En.

-- Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut mitään katseltavaa. Näytti siltä -- sanoo Fjeld -- kuin olisi hän niellyt puoli tonnia fosforia.

Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.

Sitten riensi hän kahvia noutamaan.

Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä. Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.

Fjeld katsoi ylös.

-- No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.

-- En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!... Siinä ovat herra Fjeld ja herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.

Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.

-- Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.

Burns nyökkäsi.

-- Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa, sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä kukaan aavistikaan.

Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.

-- Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.

Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.

Rakas Charles!

Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu. Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin, niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät...

Tässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut kirjoittajan kädestä.

Burns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.

-- Isabella Duncan, mutisi hän... Mitä arvelet tästä?

-- Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi Fjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen, usko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on mielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi maksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.

Hän nousi nopeasti.

-- Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa telefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien joukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.

Burns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa kauniin valokuvaajattaren kanssa.

-- Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä yönä käyvän luonanne.

-- Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen äänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli... Mutta minun onnistui pelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.

-- Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä takaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että pikku Max on kuollut...

-- Missä hän kuoli?

-- Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin sisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.

-- Vai niin!

-- Hän loisti pimeässä.

-- Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?

-- Enpä luule.

-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan en unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?

-- En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien salaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat sattuneet pahantekijäin maailmassa.

-- Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta? Antakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.

-- Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne asiasta?

-- Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että...

Fjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin temmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.

XXIV.

NAISRYÖSTÖ.

-- Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon edustalle.

-- Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä, jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä...!

Burns napisi.

-- En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa rosvourheilua.

-- Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän on tehty merkillisestä metallista -- jostain platinan kaltaisesta. Ei mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.

-- Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.

Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei kuulunut niin ääntäkään.

-- Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.

Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa laajenivat.