Part 5

Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan. Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli, tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun. Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului hillitty kirous -- ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas isku pani hänet vaipumaan maahan.

Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului raskaiden, nopeiden askelten ääntä -- se oli poliisi, joka laukauksen kutsumana riensi areenalle.

Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan tyytyväisinä poistuivat.

Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.

-- Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.

-- Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota -- --

-- Mitä sitten?

-- En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.

Fjeld nauroi ääneensä.

-- Mieluummin haluan saada suudella -- kättänne, sanoi hän. Ammattinani ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?

-- Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.

-- Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko, että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette turvaan.

-- En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara, jonka olen välttänyt... Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä nimeänne?

-- Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä. Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.

Nainen mietti kotvasen.

-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?

-- Tiedän.

-- Entä mikä on hänen nimensä?

-- Charles Brookton.

Nainen säpsähti.

-- Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.

-- Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?

-- Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.

-- Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.

-- Olen varmasti nähnyt teidät ennen.

-- Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.

-- Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.

XVIII.

RUUMISARKKU.

Sohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen asetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa kymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin vika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen siinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.

On mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja anarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että se muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli leikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa, joka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä silmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa "ruumisarkussa" ollut tapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä sekaantua.

Muuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli aina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka läpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään. Pikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä ei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan nuorukaisen akkunaverhojen taakse.

Katu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään epäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli hän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena kenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä kadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi asian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut aavistamatonta apua.

Muutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi kiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen talon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös. Ja jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä nurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset virtasivat miehen suusta.

Charles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen rakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli vähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat olivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt rohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.

Hän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon. Huone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa varten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla ja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen vastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen tuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu illallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.

Brookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin luodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä kävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka masentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua vaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa oli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet lyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt alkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä raivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan, missä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.

Näytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä. Hän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän äkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.

Hän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää käytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt. Ei kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä tuskin saattoi kulkea rinnatusten.

Brookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän odotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut, kolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.

-- Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.

Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin poissuljettuna.

Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.

Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.

Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi...

Mitä se oli?...

Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.

Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle. Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.

Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään, mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat rauhalliset -- liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.

Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.

XIX.

VAARALLINEN NAINEN.

-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni -- joko ystävänä tai vihollisena.

Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä, puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty, ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu -- erityisesti silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.

-- Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen pääsette?

Fjeld nyökkäsi vakavasti.

-- En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas nainen -- kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä, mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä tulkitsemaan sielunne arvoituksia.

-- Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?

-- Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana, niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.

-- Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman jännittynein äänin.

-- Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?

Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.

-- Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen... Tunnenko hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa pyysi minua vaimokseen... Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle, kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut...

Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto puhui hyvin selvää kieltä.

Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin, jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, _murha_ oli luettavissa nuoren naisen silmistä.

Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.

Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.

-- Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani. On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te olette. Te olette vaarallinen meille miehille -- sekä yhdessä että toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät takaisin... Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin vaatteissa.

Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. -- Te olette ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti, mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää ja vaatii oikeutensa.

-- Te tarkoitatte...?

Isabella katsoi häneen tiukasti.

-- En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa, sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia...

Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

-- Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin, seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja -- rajaton kostonhimoni.

Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.

Fjeld nyökkäsi.

-- Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän puoliksi itsekseen... Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt teille jotakin pahaa?

-- Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.

-- Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.

-- Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan oikeassa.

XX.

MIES JA NAINEN.

Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla, että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli hänen sukuansa -- ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.

Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille kasvoilleen.

-- Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka, sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni. Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua... Mutta minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä avunannostanne.

Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella amatsoonia. Niin -- tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.

He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi avautuivat...

-- Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää...

Jonas Fjeld otti hattunsa.

-- Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.

Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.

-- Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.

-- Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan madame Curien.

-- Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.

-- Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.

Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa, tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen huokosistaan.

Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui nopeasti ulos ovesta.

Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen. Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa. Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.

Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.

Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän halveksia itseänsä. Voi -- hän oli siis ainoastaan mieletön nainen, kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän oli melkein joutunut seikkailuun...

Isabella nousi kylvystä ja nauroi.

Se oli kovaa ja kylmää naurua.

Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.

Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen hipiänsä...

Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.