Part 4
Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta, että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta, melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu ateljeehen.
Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.
Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä. Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.
Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.
Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet, samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.
Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.
Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.
-- Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko, että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?... Olkaa hyvä ja istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita... Ja mitä saa tarjota?... Lasin portviiniä... Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?
XIV.
KAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.
Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin, jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää, että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa. Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.
Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi
-- Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.
Isabella nauroi iloisesti.
-- Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut pois?... Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.
Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa -- kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.
-- Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on: tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan selvitykseen.
Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi. Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.
-- Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän. Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa minut?
Max hymyili hyväntahtoisesti.
-- Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin hänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille, joka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi edes teidän laistanne naista ja toveria.
-- Te uhkaatte minua?
-- Minä ainoastaan varoitan teitä.
-- Ja mitä te minulta haluatte?
Max kumartui hänen puoleensa.
-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte Englannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin, te olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa minulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?
Isabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen kasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.
-- En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi. Madame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain valokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen sitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.
Pikku Max värisi.
-- Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään kaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on halua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa säikähtämään.
Isabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään keimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin ääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.
Max tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän välinpitämättömästi olkapäitänsä.
-- Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä teille väkivaltaa.
Isabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja silmät syöksivät tulta.
-- Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen rakki!
-- Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat tulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken -- huomenna kello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua uudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.
Max tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti harhaileva ilme.
-- Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä nyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on revolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi tulee esiteltäväksi Isaac Lewinille -- te vaiko minä. Asianlaita on niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te asutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle, eikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole kovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää, että Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että se kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän pieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan uudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin sanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän teidät, _suuriruhtinatar_, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien verta virtailee suonissanne.
Isabella nousi.
-- Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen. Syytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu karkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono rikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette erinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua teillä siitä on nyt?
Te seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse huomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy kuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman. Kentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille langenneille enkeleille.
Max ei vastannut.
Häneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.
-- Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos...
Ja hän pani revolverinsa pois.
XV.
KOHTALON PAULOISSA.
-- Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld itsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan tyhjentäessään toista absinttilasiansa.
Vihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen hämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja kuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen kuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului raivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet olivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä pahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat riistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.
Burns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin leveämahaisen portterilasin ylitse.
-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut jutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on viime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla hyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja vastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?
Fjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn häivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.
-- Kun "Jack Halkaisija" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten naisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi poliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta, että rikokset oli tehnyt joku murhatautinen -- puolihullu, sukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka näköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta yksi tekijä unohdettiin.
-- Mikä sitten?
-- Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen kaikista inhimillisistä vieteistä. "Jack Halkaisija" ei ollut ainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on tässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on verinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen katsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa ja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain rajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan vaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta sitten, kun meidän on otettava selville se _tapa_, jolla nuo miehet on murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla syntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin kostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät, ajatteleppa!
Burns pudisti päätään.
Samassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle. Se oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa istuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin poispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa likaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä, joka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana päivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.
Burns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin päin.
-- Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.
-- Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän vanavedessämme. Hän "varjosi" meitä luullakseni.
Burns nyökkäsi.
-- Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta, että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan uhreista -- ruhtinasproletaari. _Tuolla pojalla on paljon kostettavaa_.
Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet ja tylsät.
-- No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?
Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään huomannut sitä.
-- Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.
Brookton katsoi häneen ihmeissään.
-- Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli. En kärsi pilantekoa -- olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?...
Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti äänensä.
-- Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.
Oli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän tarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.
Brookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen, mutta sitten meni hän salapoliisin luo.
-- Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen. Mitenkä voitte?
Burns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.
-- Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi Brookton -- juo itsensä humalaan keskellä päivää...
-- Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana pitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni, kun nyt viimeksi olin Parisissa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
-- Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas Burnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.
-- En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns tyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne. Ei suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa kostaa isänsä äkillisen viraltapanon?
Brookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten hänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.
-- Kuka hän on? kysyi hän.
Norjalainen nousi.
-- Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.
Englantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.
-- Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin sanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein kuten leijonan kidassa?
-- Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä päivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka aikoo iskeä?
Brookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin nousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän riensi hänen jälkeensä.
XVI.
HAMPSTEADIN VANHUS.
Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea mies ja puheli koirallensa.
Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.
-- Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?
Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa kanssa.
Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta. Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä. Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi, silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.
Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.
Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.
Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.
Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.
Mies nyökkäsi itsekseen.
-- Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi -- ajat ovat huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla käsillänsä elämän hyviä antimia.
Koira katsahti herraansa ja vikisi.
-- Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen, kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme. Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme soraläjien alla.
Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen seisomaan pää kallellaan.
Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.
Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.
-- Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin. Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta ravintolasta.
Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.
-- Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt sinut. Onko joku ollut sinulle paha?
Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.
Isabella nauroi pilkallisesti.
-- Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita... Mutta koska kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta, että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii jäljillä kuin pieni käärme.
Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.
-- En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit, mutta inhoa heitä... ja tuo Brookton!...
-- Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi...
Hän keskeytti puheensa äkisti.
-- Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.
-- Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan vaimoksensa.
Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien takaisin.
-- Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. -- Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen ottaa valta -- se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella, sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman, minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella. Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea Brookton...
Isabella hymyili hiljaa.
-- Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä käyttää -- käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä kuin...
Ovelta kuului koputusta.
Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän edessä oli side.
-- Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.
Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän vastaanotti korin, vapisemaan.
-- Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.
-- Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.
Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.
Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.
-- Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt riippuu elämäni hiuskarvan varassa... Max on siis juorunnut tietonsa. Hyvä on -- nyt syttyy taistelu!...
Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.
XVII.
PÄÄLLEKARKAUS.
Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla, jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin välimuodolta.
Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä tuleman piti.
Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä ilman minkäänlaista erikoisleimaa.
Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän, että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen miehuutensa tunteet.
Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita -- nopeita, ikäänkuin sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.
Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan. Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.