Part 3

-- Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne ketään meidän piirimme ulkopuolelta -- köyhä fyysikko ja valokuvaaja Kensingtonissa.

Brookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.

-- Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?

Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä, mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.

Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.

-- Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?

Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.

-- En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.

Sitten hän hiukan rauhoittui.

-- En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain _yhtä_ puolisoa.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.

-- Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset, mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet -- aikoja sitten... Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa... Koska olemme näin hyvät toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

Brookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön silmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan näyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.

-- Ei, vastasi hän puoliääneen.

-- Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti antanut minulta erinomaisia tuloksia.

X.

PAHOLAISEN SILMÄ.

Brookton katsahti kelloon.

-- Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.

Isabella näytti pettyneeltä.

-- Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.

Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi synkästi hänen jälkeensä.

-- Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä kohtaloansa.

Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun. Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.

Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.

Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.

Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi lapsen pään kokoinen lasipallo.

Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.

Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä, valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti myrkynvihreä, kuten vanha vaski.

Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa, mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.

Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä, ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja uhkaava koko helottavassa loistossaan.

On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa, joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.

Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen ilme vaihtui -- käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin salatuissa komeroissa. Niin -- sellainen varmaankin on langenneen valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.

Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana, hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.

Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.

Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli tapana asettaa asiakkaansa.

Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan vaikutuksen.

Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman, olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet ijankaikkisuuteen -- ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän kuolemansa syytä.

Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä. Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka mielipuolen kammiosta.

Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.

Kului sekä tunti että kaksi tuntia.

Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se pelasti hänen henkensä.

XI.

PIKKU HERRA.

Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.

Niin -- sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja hänellä oli hurmaavat silmät.

Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan tiennyt.

Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.

Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta, mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.

Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.

Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta vaipuneet proletariatiksi.

Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään ja erinomaisesta kasvatuksestaan.

Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.

Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa nenäänsä ja varmaa vainuansa.

Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty "varjoamaan" Ralph Burnsia.

Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten upseerien ääntä ennen sotaa.

Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi. Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.

Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen nikotiininkeltaisilla sormillaan.

-- Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä matkalla kanaalin yli?

-- En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,

-- Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi. No, puhukaa suunne puhtaaksi!

Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi hän uneliaasti:

-- Se oli tohtori Jonas Fjeld.

Brookton säpsähti.

-- Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.

Max nyökkäsi.

Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.

-- Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää. Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta. Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua -- hahhahaa!

Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja onttoa.

-- Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen anarkistiensyöjä.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja. Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi, että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat siihen.

Nuori mies nyökkäsi.

-- En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.

-- Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi kelloansa... Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa, Isabella Duncan istuu odottamassa.

Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.

-- Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi. Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni. Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!

Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.

-- No, anna kuulua! sanoi hän.

Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui savuksi, ennenkuin hän lopetti.

XII.

HÄMÄRÄ JUTTU.

Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo -- ikäänkuin verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.

Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.

-- Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.

Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.

-- En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en ole rakastunut Isabella Duncaniin.

-- Tuhmuuksia, mutisi Brookton.

-- Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen säälimättömästi. Niin -- luulenpa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.

Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.

-- Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.

-- Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti. Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.

Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja alistuvaisuutta.

-- Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi. Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.

Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.

-- Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?

-- Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua varpaillemme... Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.

-- Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.

-- Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen -- kenties hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle... Siinä tapauksessa ei olisi ihme, jos...

Max oli äkkiä noussut ylös.

-- Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista, mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä -- aivan kuten Isaac Lewin.

Brookton tuijotti synkästi eteensä.

-- Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?

Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa kaakeliuunin kylkeä vastaan.

-- Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten. Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä, ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi olemasta urkkija?

-- Sellainen hän ei ole.

-- Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.

-- Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.

Max nyökkäsi.

-- Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.

-- Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?

-- En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö, kuka oli heidän etunenässään?... Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä, kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.

-- Ja nainen?

-- Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.

XIII.

VALOKUVA.

Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.

Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa. Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään toisessa maailmassa -- suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli hänen isänsä.

Voi -- miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä, hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon. Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.

Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena, jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö -- se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.

Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!

Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?

Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?

Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään -- kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.

Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa lävitse -- elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien ympäröimänä ja palvomana -- suurissa, loistavissa saleissa tai puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.

Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin ahnaat koirat kintereillänsä.

Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella. Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.

Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli ateljeesta.

Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.