Part 2

Silmänräpäyksen oli hän aikonut sähköttää Jonas Fjeldille, mutta oli luopunut siitä. Täytyi olla suuria tapahtumia tuon norjalaisen jättiläisen herättämiseksi, joka nyt hiljaisuudessa ja rauhassa harjoitti perhe-elämää ja tiedettä Norjan pääkaupungissa.

Kolmatta whiskyä juodessaan päätti Burns palata pikajunalla Lontooseen, mutta siinä tapauksessa hänen täytyi kiirehtää. Hän maksoi nauttimansa ja ajoi täyttä vauhtia poliisivirastoon.

Täällä keskusteli hän kauan salapoliisipäällikön kanssa. Molemmat herrat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että salaisuuden täytyi jäädä salaisuudeksi. Eikä kumpikaan heistä valittanut noiden kahden vaarallisen seikkailijan kuolemaa.

Burns mainitsi jotain Parmentieristä. Salapoliisipäällikkö selitti, että hän oli poliisille täysin tuntematon, ja että kaikki todisti hänen olevan rehellinen koroillaaneläjä, kuten niin monet muut Rue Bonaparten varrella. Sitten näytti skotlantilainen amatöörivalokuvaa. Ranskalainen kyllä ymmärsi antaa naisen uljaalle, kylmähkölle kauneudelle täyden arvon. Mutta kasvot olivat hänelle aivan oudot.

Kaikki tämä vahvisti Burnsin aikomusta matkustaa kotiin. Hän lausui virkaveljelleen sydämelliset jäähyväiset ja ajoi nopeasti ylöspäin Rue Rivolia, jolla liikenne ja tungos olivat kauheat. Tällä suurella liikekadulla oli suunnaton sekasotku. Autot törähtelivät ja sanomalehtien myyskentelijät kirkuivat sekä duurissa että mollissa.

Burns heristi korviaan. Mitä huomiotaherättäviä asioita kertoivat sanomalehdet tänään? Hän ymmärsi, että jotain erinomaista oli tekeillä, sillä kaupustelijani huudot olivat nyt kasvaneet yhteiseksi ulvonnaksi.

Burns pysähtyi silmänräpäykseksi ja osti pari sanomalehteä, sitten ajoi hän hiljaiselle syrjäkadulle ja pysäytti autonsa kaasulyhdyn kohdalle. Tässä levitti hän sanomalehden ja löysi heti sen, mitä etsikin.

Otsakkeen "Viime uutiset" alapuolella oli suurin kirjaimin: "Salaperäinen kuolemantapaus. Kolme englantilaista kuolee yht'aikaa Biljaardipalatsissa."

Burns pudotti sanomalehden. Mitä herran nimessä tämä merkitsi?

Sitten pani hän autonsa täyteen vauhtiin ja ajoi Grand Hôtelliin. Hän riensi huoneeseensa niin pian kuin mahdollista asettuakseen yhteyteen salapoliisipäällikön kanssa.

Ovea avatessaan hän näki hämärässä miehen istuvan nojatuolissa. Burns sytytti valon ja jäi seisomaan suu avoinna.

Sillä tuolissa istui Jonas Fjeld jalat ristissä ja sikaari suussa.

VI.

YSTÄVYKSET.

-- Mitä ihmettä -- sinäkö täällä? huusi Burns, niin että se kajahti läpi puolen hotellin, samalla kun hänen puujalkansa natisi ilosta.

-- Niin, kuten näet, sanoi Fjeld ja nousi seisoalleen. Tulin Lontooseen eilen tehdäkseni sinulle yllätyksen ja niinpä yllätän sinut täällä. Olen varmaan tavalla tai toisella haistanut, että jotain on tekeillä.

Molemmat ystävykset syleilivät toisiaan.

-- Niin, voitpa uskoa, että jotain on tekeillä, aloitti Burns huohottaen. Olin melkein aikonut luopua koko jutusta. Mutta sitten -- --

-- Minä tunnen jo suurimman osan, keskeytti hänet Fjeld hymyillen. Scotland Yardissa sain tietää matkasi syyn, ja nyt näen iltalehdistä, että asia on täydessä käynnissä. Käväisin pikipäinsä Biljaardipalatsissa tervehtimässä vanhoja ystäviäni Curea ja Maquetia. He kertoivat minulle koko jutun. Kolme englantilaista oli tullut sisälle suuren ottelun aikana. He löivät vetoa ja joivat ison kultamitalin kunniaksi. Mutta äkkiä kävi heidän paikkansa hyvin hiljaiseksi. Näytti siltä kuin olisivat he muuttuneet kuvapatsaiksi, ja kun heitä lähemmin tarkastettiin, havaittiin heidät kuolleiksi. Ryhdyttiin henkiinherättämisyrityksiin, mutta turhaan. Sen jälkeen vietiin heidät suoraapäätä Pasteur-laitokseen, jossa tiedettiin Le Rouscin toimittaneen noiden kahden shakkipelaajan ruumiinavauksen.

Vanha professori oli aivan suunniltaan näiden salaperäisten kuolemantapausten vuoksi, mutta ei voinut tälläkään kertaa saada selville mitään. Todettiin samat ilmiöt, kuin ennenkin, samat veritulpat. -- --

Burns löi kätensä yhteen.

-- Mutta ymmärrätkö tästä kaikesta mitään? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitänsä.

-- Se on tavattoman mielenkiintoinen tapaus. Luulen, että lähimpinä neljänätoista päivänä saamme sangen paljon tekemistä. Onhan meillä joka tapauksessa johtolanka.

-- Mikä sitten?

-- Se, että asia koskee miehiä, jotka kuuluvat aivan samaan piiriin. Ystäviäsi Sohosta -- kansainvälisen liittouman jäännöksiä. Nuo kolme englantilaista tunnettiin helposti. Minä en heitä tunne, mutta heidän nimensä olivat Leighton, Musgrave ja Carr.

Burns loi kätensä yhteen.

-- Sopii hyvin, sanoi hän. Vain kahdeksan päivää takaperin join absinttia yhdessä Musgraven kanssa. Hän oli vaarallinen roisto. Eikä noiden kahden toisenkaan kanssa ollut leikkimistä. Carr oli ollut hyvin lähellä hirsipuuta, mutta suoriutunut muutaman vuoden vankeudella. Hän pääsi vapaaksi muutamia kuukausia sitten.

Burns kertoi nyt, mitä hän oli löytänyt molemmilta shakkipelaajilta ja näytti lopuksi pientä amatöörivalokuvaa.

Fjeld katseli sitä tarkoin suurennuslasin lävitse.

-- Tämä on harvinaisen kaunis nainen, sanoi hän miettiväisesti. Hän ei näytä olevan sitä lajia, joka seurustelee pahantekijäin kanssa. Sellaiset ihmiset kiintyvät mieluimmin puolimaailman naisiin ja statisteihin. Otapa huomioon hänen yksinkertainen vaatetuksensa. Hänen kasvonsa ilmaisevat hänen askartelevan henkisessä työssä. Kun asiaa lähemmin tutkitaan, niin ehkäpä hänellä ei ole asian kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Mutta siitä me pian voinemme päästä selville. Onko matka-laukkusi täytetty? -- Meidän täytyy tänä iltana matkustaa Kanaalin yli. Juna lähtee kolmen neljänneksen kuluttua.

Burns katsoi hämmästyksissään ystäväänsä.

-- Niin, sanoi hän vitkastellen, mutta en oikein ymmärrä... etkö usko, että meidän on etsittävä näiden kuolemantapausten syytä täältä?

-- En, luonnollisesti en. Viimeiset kolme englantilaista olivat juuri saapuneet tähän kaupunkiin. Minä sanon sinulle, Burns, he saapuivat kuolema suonissansa. Ellei professori Le Rousc niin suurella varmuudella olisi väittänyt päinvastoin, niin tahtoisin sanoa, että heidät kaikki tyynni on ennen lähtöänsä myrkytetty hitaasti tappavalla myrkyllä, joka on vaikuttanut vasta yhtä tai kahta vuorokautta myöhemmin. Se voi mahdollisesti olla jotakin ainetta, jota emme tunne, ja joka automaattisesti katoaa elimistöön. Vanhat Rooman paavit tunsivat varsin hyvin senlaatuista myrkkyä.

Burns ei enään kuunnellut häntä. Hän täytti jo käsilaukkuansa.

-- Minun täytyy antaa auton tulla jälestäpäin, sanoi hän. Sinullahan on aina niin kirotun kiire. -- Mielisinpä tietää, mitä ystävämme Brookton sanoo tästä mieshukasta.

-- Brookton?

-- Niinpä juuri. Hänhän on joukon johtaja. Arvelen, että hän antaisi paljon saadakseen tietää, kuka noin pirullisella tavalla raivaa pois hänen parhaita miehiään.

-- Tämä näyttää kostolta, sanoi Fjeld ja veti päällystakin yllensä. Se on otaksuttavasti mies, jolla on tuolle joukkueelle vanhaa kalavelkaa, ja joka on ottanut asian omiin käsiinsä. Epäilen, että tämän kylmäverisen joukkoteurastuksen takana on omituiset kiukusta kipinöivät kasvot -- valtava hallitsijatahto ja rajaton viha. -- --

Ei maksa vaivaa sekoittaa poliisia tähän asiaan. Se ei missään tapauksessa tule saamaan mitään selville. Ja tilanne on sangen omituinen. On jokseenkin harvinaista ajaa takaa pahantekijää, jonka erikoisalana on ottaa hengiltä pahantekijöitä. -- Kas niin, maksa nyt laskusi. Minä halajan saada tervehtiä vaimoasi, suudella kummitytärtäni ja syödä aamiaista Scottin ravintolassa. On kulunut kauan aikaa siitä, kun sen tein.

Niinpä siis lähtekäämme liikkeelle!

VII.

"THE SPORTSMAN".

Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman" (Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan lempeästi ja hienotunteisesti.

Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.

"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus, tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.

Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien orjia.

Lait ovat todellisuudessa sekava asia.

Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan -- tai omia tunteitaan, omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?

Voi -- nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten oraakkelivastausten edessä.

Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille, niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.

Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli "The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon enempääkin.

Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa hän menetti vasemman kätensä etusormen.

Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta, myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen oli tuhonnut.

Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä oli hyvätkin puolensa.

Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät useimmat soittotaiteilijat... Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita. Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa -- hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti useamman tonnin painoinen rikostaakka -- murhasta, sisäänmurrosta, merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja väärennyksiin saakka -- antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa itseään talutusnuorassansa.

Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri ja lauhkea kuin trubaduuri -- suuri vaara Englannille kätketyssä, salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.

Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: _Burns löytänyt Isabellan muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä tutkimuksiin?_

Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun sirkustiikerin syvää murinaa.

-- Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.

Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun herraan.

-- Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? -- Täältä matkustaa toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!

-- En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa. Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen olevan?

-- En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja helpottaa logiikkaa.

Isäntä meni.

Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.

Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.

-- Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta, kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun Isabellalle asiasta.

Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.

VIII.

VALON PAPITAR.

Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.

Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.

Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen, vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:

_Isabella Duncan_ Valokuvaaja.

Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun läpitse.

Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi iloisesti hämmästynyt.

Ei siksi, että nainen oli kaunis -- voihan olla montakin kaunista naisvalokuvaajaa -- mutta se nuori nainen, joka juuri riisui päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.

Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten olkapäiden välillä.

Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.

Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin hänen mielensäkään.

Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa, mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta huonosta seurasta.

Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.

Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen maailman suuri valo.

Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut, mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi yksinäisyys hänet saartanut.

Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla luoksepäästämättömyydellä.

Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa vastaan.

Ja valosta tuli hänen elämänsä -- hänen kaikkensa.

Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta nimittää rikokseksi.

Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä -- eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.

Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle uskottu heidän suunnitelmiansa.

Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.

Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa. Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.

Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana. Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä -- vailla suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.

Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.

Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen puhtaalla, valkoisella otsallaan.

Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti päätti avata oven.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua kanssasi.

-- Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!

Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.

-- Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut. Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.

Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin painamaan puuta.

-- Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi

Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.

Sitten hän nyökkäsi.

-- Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä tulee meidän omakin vuoromme.

IX.

"TOVERUSTEN" KESKEN.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

Brooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.

Sitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä kädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät hänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.

-- Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.

Isabella katsoi häneen hajamielisesti.

-- Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi täällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen juuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.

Hän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri kabinettikuva kädessään.

-- Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa silmissään.

Brookton katseli valokuvaa tarkoin,

-- Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on kuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä. Tuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on jotakin kammottavaa.

-- Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi kysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä tuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?

-- Tunnen.

-- Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun valokuvasi.

Isabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.

-- Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa? En kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on varmaan jokin väärinkäsitys.

Brooktonin mieli näytti keventyvän.

-- Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva. Greyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä, sillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo helvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko maan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.

-- Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä kuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla sen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin kuolemaan. -- Vai mitä sinä asiasta arvelet?

Brookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä. Hänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat, lukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.

-- Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä vihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme yhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna. Mutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään. Viisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi, huutavat kostoa ja taasen kostoa. -- Kuulehan, Isabella, meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä kyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto puhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla aseillamme -- murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä sitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on minun vuoroni...

-- Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin katselemaan häntä ihmeissään.

-- Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot sen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin aavistuksia...?