Part 10

Fjeld irroitti otteensa pojan kädestä.

-- Siltä varalta että olet valehdellut, meillä on kellarissa tynnyrillinen vihreää suopaa, johon pistämme sinut. Jos puhut totta, saat punnan ja tappamasi kanin. Toistaiseksi on sinun jäätävä tänne. Saat pitää hyvänäsi kellarin. Neiti antaa sinulle patjan maataksesi sekä vähän ruokaakin. Mutta älä koetakaan karata, sillä silloin sinun on pestävä musta sielusi valkeaksi vihreällä suovalla.

Juutalaispoika vietiin jälleen kellariin ja hän vakuutti innokkaasti tekevänsä itsensä ansioituneeksi saamaan sekä punnan rahan että kuolleen kanin.

-- Kas niin, nyt saimme tietää senkin. Ystävänne Charles Brookton aikoo saada huomenna koko kaupungin kapinaan. On vaadittava uhreja, ja minkä tähden?

-- Niin, minkätähden?

-- Sentähden että hän on rakastanut teitä.

Nuori nainen naurahti pilkallisesti.

-- Hän saa tuntea rakkauteni, lausui hän miltei raa'asti... Minä menen tuohon kokoukseen, lisäsi hän. Meidän on hankittava itsellemme pääsy sinne keinolla millä hyvänsä.

-- Se käy kyllä vaikeaksi. Luulenpa melkein, ettei siitä kokouksesta tule yhtään mitään. Ystäväni Ralph Burns pitää varmaankin siitä asiasta huolen.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrellensa.

-- Rakas tohtori Fjeld, lausui hän, olisin teille ijäti kiitollinen, jos olette poliisille puhumatta missä tuo kokous pidetään. Minä tunnen tuon n.s. nyrkkeilyklubin Hampsteadissa. Se on pieni sali, mutta voitte olla varma siitä, että siellä huomisiltana on koossa Europan pahin kuona. Spartakismin ja bolshevismin kaikkein vastenmielisin roskajoukko on näinä päivinä saapunut Lontooseen. Siinä on joukossa ihmisiä nimeltä Peters, Abram Kornitzky, Verloff ja Zimmerman. Oo -- saada kaikki nämä miehet yhdellä kertaa käsiinsä -- kootuiksi kuin yhdeksi ainoaksi niskaksi, jolle saa antaa telottajakirveen pudota!... Kuulkaahan, tohtori Fjeld, minulla on jo suunnitelma. Te ette saa minua estää... Ettekö käsitä, että kuollut isä-raukkani huutaa kostoa... Kostoa ja jälleen kostoa...

-- Se voi maksaa teille itsellenne henkenne, väitteli Fjeld vastaan.

-- Henkeni ei ole minulle minkään arvoinen, vastasi hän torjuvasti.

-- Viimeisten 24 tunnin kuluessa olen oppinut tuntemaan teidät. Minusta olisi tuskallista kadottaa ystävyytenne.

Heikko puna nousi Isabellan kasvoille.

-- Kuulkaa minua, tohtori Fjeld, sanoi hän lempeästi. Jos olisin tavannut teidät aikaisemmin, olisin ehkä uskonut että elämällä on toinenkin tarkoitus kuin vain kosto.

Norjalainen lääkäri nousi liikutettuna.

-- Elämä pettää meitä kaikkia, mutisi hän. Se antaa meille enemmän vihaa kuin rakkautta.

Syntyi parin minutin äänettömyys.

-- Minä teen kuten tahdotte, sanoi vihdoin tohtori Fjeld. Mutta yhdellä ehdolla. Jos luotatte minuun, niin kertokaa minulle, kuinka murhasitte Greyburnin ja ne muut.

Isabella nousi säikähtyneenä.

-- Te siis tiedätte sen.

-- Tiedän.

XXXVI.

MYRKYTETTY VALO

Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin vähän iloa.

-- En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän, enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni salaisuudet -- muukalaiselle... Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi... Te olette ainoa tuntemani mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.

Fjeld teki torjuvan liikkeen.

-- Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä. Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä kuin nykyaikainen neekerisävelmä... Ja minkätähden?... Sentähden että useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua, tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti ja ennakkoluulottomasti... Sentähden minä luotan teihin -- jopa enemmänkin...

Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini oli mallikoti... Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla huojumaan... Sen mukana vallankumous... Me muutimme yhteen suurista linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan, ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia nimityksiä... ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat, ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille ruokaa ja viiniä... He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin. Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta ja lähtivät matkaansa.

Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten...

Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan... Veimme hänet kanssamme talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.

Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin "kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen tyttö -- siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut, mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!

Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta... En usko heitä. Kun Jumala itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme...

Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi. Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa. Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski zodiak-valoa.

Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.

Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas, että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana. Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.

Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin -- leukocytheihin -- nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat biologisen tehtävänsä -- niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta, elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.

Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan nimen taakse -- ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin heidät kuoliaaksi.

-- Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.

Isabella nousi.

-- Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua... Olisin säästänyt myös pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle... Nyt en säästä enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.

-- Mitä tarkoitatte?

Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.

-- Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan, tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen minusta?

Fjeld tarttui hänen käteensä.

-- En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata teitä huomenna.

-- Ette saa tavata minua enää koskaan.

Hän erehtyi.

XXXVII.

SELLOTAITEILIJA.

Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään kaikesta kuulemastansa.

Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan, missä valo tuotti kuolemaa -- missä aurinko, tuo suuri elonantaja, paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja irvistäviä pääkalloja.

Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.

Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun" läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.

Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.

-- Kuka siellä? kysyi karhea ääni.

-- Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin mielelläni puhutella Charles Brooktonia...

-- Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa koettaa; luulen että hän on kotosalla.

Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista. Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui kaikissa raoissa ja saumoissa.

Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä -- ne kuuluivat ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta ihmissielusta.

Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.

Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se alkaa, mikä on olemattomuutta.

Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun, joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa -- mitä merkitsevät ilo, rikos, politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä, kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän soinnun -- sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän vastenmielisen höyryvasaran meluun.

Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.

Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet edelleen kuin itkevät lapset.

Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi

_Charles Brookton_.

Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut, minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.

Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden nyyhkytysten vallassa.

Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa. Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.

Sitten kohottausi Brookton seisomaan.

-- Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!

-- Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.

Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.

-- On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen säestää sanojaan raa'alla naurulla.

-- En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia, Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä Brooktonin menetetyksi onneksi?...

-- Ivaatteko minua?

Fjeld astui hänen luoksensa.

-- Miksikä murhasitte hänet?

Brookton säpsähti.

-- En kaipaa rippi-isää!

-- Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen kertoi minulle sellonne.

-- Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?

-- Varoittamaan teitä.

Brookton puhkesi ivanauruun.

-- Ketä vastaan?

-- Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne soitollanne.

Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.

-- Näen kyllä tieni, huusi hän.

-- Se on kuoleman tie... Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.

Tohtori Fjeld läksi pois.

Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.

XXXVIII.

KOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.

Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.

Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin. Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti -- sillä ensi luokan kansanpuhuja osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen, verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille kokonaan vierasta.

Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja limonaadia vastaan?

Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään, ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.

Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa, tahdomme nähdä verta...

Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.

He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin, tulen ja kirveen evankeliumista.

Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.

-- Toverit, aloitti Brookton...

Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.

Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta... Hän ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen heikosti valaisevaa silmää.

-- Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.

Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi? Näkikö hän näkyjä?

Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.

-- Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.

Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään ja astui nyt esille kulisseista.

Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.

-- Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua enää vältä...

Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo odottamatta muutti sävyä -- oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä tunkihe joka soppeen.

Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.

Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä ympärillä.

-- Tehän tunnette minut, huusi hän... minähän olen vain "toveri" Duncan, valokuvaaja.

Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo -- te ette tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni -- suuriruhtinaan... Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä -- se on minun puukkoni, toverit...

Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki -- kaikki. Te jähmetytte synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun käärmesäteet verissänne -- Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne jo sykähtelevät? Kosto on yllänne -- ryömikää nyt rotanloukkoihinne kuolemaan...

Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä, mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa -- oliko heidän tosiaankin kuoltava.

Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.

Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. -- Koira, lausui hän tyynesti, ryömi loukkoosi!...

Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren naisen korkeaan poveen.

XXXIX.

TAISTELU.

Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa, kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.

Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden komean ruumiin lihasvoimalla.

Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells, Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä ainoasta knock outista -- heikomman kuolemasta.