Part 1

PAHOLAISEN SILMÄ

Kirj.

Øvre Richter-Frich

Suoment. W. F. I.

Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1924.

I.

SHAKINPELAAJAT.

Tapahtuipa kerran -- ja samoin on tapahtunut usein -- että kolme pohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli kolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he kaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He häiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat vaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan saakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset matkailijat aina -- elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden vuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.

Kolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café de la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta jäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan. Katsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen shakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat, järjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.

Totiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan hyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti Bonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai kerrassaan itse Lasker?

Joukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä katseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan uusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin historiassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan. Molemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä oli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat, ja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.

Katselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi viimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa majesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella. Innostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!...

Mutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan lopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat siirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella. Maailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden siirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko shakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään...

Siiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis tehtiin pilkkaa?...

Sen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de la Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta eräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de la Régenceä seuraava tapaus.

Kaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä, tunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia, juoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat shakkia erinomaisesti -- se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen joukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille. He pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet molempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he joivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni nopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli oli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi tuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa varpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat päätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.

Siirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat jäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes, kului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä kärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja väittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he takaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan hiljaista.

Eräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja tietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin pelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan täytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla leveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja vastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat ikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin ihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.

_Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!_

Vanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla? Viimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän nousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.

Hän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen epäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei myöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He molemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin silmin.

Katselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?

Noudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen jälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet toisistaan "matin".

He olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.

II.

SALAISUUS.

Nuo kaksi kuollutta shakinpelaajaa vietiin ensiksi poliisilääkärin vartiohuoneeseen. Sieltä lähetettiin ruumiit korkeammalle tieteelle Pasteur-laitokseen, missä vanha professori Le Rousc vielä hallitsi basilleja ja basillinviljelijöitä.

Poliisi oli tällä välin vaikeudetta todennut molempien vainajien henkilöllisyyden niiden paperien avulla, jotka löydettiin heidän taskuistaan. Molemmat olivat englantilaisia. Toisen nimi oli Simpson ja toisen Greyburn. Heidän toimialastaan ilmaisivat paperit vähän tai ei mitään. Mutta näytti siltä, kuin olisivat he elättäneet itseään tilapäisellä keinottelulla. Ainakin viime aikoina näytti keinottelu menestyneen hyvin, sillä vainajien papereitten joukosta löydettiin kaksi viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta Crédit Lyonnaisiin.

Scotland Yardilta sai Parisin poliisi vainajista joukon varsin omituisia tietoja. Heidän poismenonsa ei ollut yhteiskunnalle mikään suurempi tappio. Kumpaakaan heistä ei ollut ennen rangaistu, mutta he olivat lukemattomia kertoja seisoneet vankilan kynnyksellä. He olivat olleet kantavieraita peliluolissa, yökahviloissa ja aamuhuoneustoissa. He elivät kädestä suuhun yhdessä Sohon henkevän rikollisylimystön kanssa ja olivat mestareja kaikenlaatuisissa peleissä. Simpson oli aikaisemmin ollut sekaantuneena suureen vääränrahan tekijäin juttuun, mutta oli luovaillut niin taitavasti, että oli päässyt vapaaksi kaikesta. Greyburnia epäiltiin ryöstömurhasta, mutta oli hänet todistusten puutteessa laskettu vapaalle jalalle.

Viime aikoina olivat he pysyneet rauhallisina. Mutta mieliala Sohossa ei ollut heitä kohtaan yhtä suopea kuin ennen, riippuipa se nyt sitten jostakin henkilökohtaisesta riidasta taikka yhteisen asian kavaltamisesta.

Lopuksi pyysi Scotland Yard ranskalaiselta poliisiprefektuurilta lupaa saada hieman lähemmin tarkastella tätä asiaa, joka kieltämättä oli sangen salaperäinen ja herätti aavistuksen rikoksesta. Englannin viranomaiset päättivät lähettää paikalle yhden miehistään Lontoosta. Hän ei tällä haavaa ollut virantoimituksessa, mutta hän tunsi Englannin rikollismaailman ja sitä lähellä olevat piirit paremmin kuin kukaan muu nyt elävä poliisimies tai rikosasiain tuntija. Hänen nimensä oli Ralph Burns.

Sillä aikaa asetettiin nuo kaksi ruumista leikkauspöydälle. Le Rousc itse johti oikeuslääketieteellistä tutkimusta, vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan hänen alaansa.

Lääkärien suureksi kummastukseksi ei löydetty mitään suoranaisen myrkytyksen merkkejä. Molemmat vainajat olivat olleet voimakkaita ja terveitä ihmisiä, eikä heidän hurjisteleva elintapansa ollut suurestikaan vahingoittanut heidän ruumiinrakennettaan. Ei voinut puhua äkillisestä aivotulehduksesta tai muusta sellaisesta.

Kumpaisessakin tapauksessa oli suoranaisena kuolemansyynä sydänhalvaus tai lähemmin määritellen veritulppa. Mikä sen oli aiheuttanut, sitä taas oli erinomaisen vaikea ratkaista. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi tapahtunut veren ankara maksoittuminen, mutta oliko se tapahtunut ennen vai jälkeen kuoleman, oli asian luonteeseen katsoen vaikea määrätä.

Otettiin useita verinäytteitä ja tehtiin useita viljelemiskokeita, jotta saataisiin tutkituksi, oliko vereen jollakin tapaa joutunut myrkyllisiä mikroobeja, mutta tulos oli kielteinen.

"Minä luulen", kirjoitti Le Rousc lausunnossaan ruumiinavauksesta, "että nämä molemmat omituiset kuolemantapaukset on katsottava yhteisen syyn aiheuttamiksi. Molemmat miehet ovat kuolleet samassa silmänräpäyksessä ja samalla tavalla, ja se otaksuma on sangen lähellä, että joku yhteinen ulkonainen tai sisäinen vaikutin on aiheuttanut heidän kuolemansa. Jos he olisivat yht'aikaa juoneet myrkkyä tai heidän vereensä olisi ruiskutettu jotakin myrkkyainetta, niin olisi asia ollut selvä. Mutta emme ole voineet löytää jälkeäkään mistään sellaisesta."

"Toistaiseksi", lopetti kuuluisa professori, "täytyy tieteen tyytyä toteamaan se seikka, että molemmat englantilaiset ovat kuolleet sydänhalvaukseen. Tämän syy on kuitenkin kumpaisessakin tapauksessa tätä nykyä selittämätön ja täytyy se toistaiseksi merkitä tieteelliseksi mysteerioksi."

Tämän lausunnon jälkeen luopui Parisin poliisi asiasta, jonka sen jälkeen otti tutkittavaksensa kuuluisa Ralph Burns. Greyburnin ja Simpsonin ruumiit vietiin paarihuoneeseen, heidän harvat jälkeensä jättämät tavarat jätettiin säilytettäviksi Hotel des Etrangersiin Malesherbesin puistokadun varrelle ja -- sitten ei asiasta enään puhuttu Parisissa.

Ainoastaan tuon omituisen shakkipelin katselijat keskustelivat merkillisestä tapahtumasta vielä jonkun aikaa, jotkut heistä järjestivät uudelleen sen sisilialaisen pelierän, minkä molemmat englantilaiset olivat aloittaneet, ja pelasivat sen loppuun menettämättä henkeään.

Sitten koko juttu häipyi menneisyyteen. Mutta vain näennäisesti. Todellisuudessa se avasi portin itseensä helvettiin, jossa Paholainen istui ja levitti vaarallista valoansa yli maiden ja kansojen.

Mutta vielä ei kukaan sitä aavistanut -- ei edes Ralph Burns, joka muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen saapui vaunuissa ajaen Gare du Nordista Café de la Régenceen. Hän oli kovin innoissaan nilkuttaessaan poliisiprefektuuriin, ja syvästi mietteissään, kun palasi sieltä takaisin.

III.

MITÄ RALPH BURNS LÖYSI.

Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään. Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.

Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset, joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein, lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.

Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.

Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri. Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa. Arkielämää ja arkiruokaa.

Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella, pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.

Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista päistä.

Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.

Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.

Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli. Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta täsmälleen samaan aikaan.

Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.

Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.

Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.

Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.

Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja tukkalaitteessaan.

Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.

Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi katsella vainajien paitoja?... Hienosti ja koreasti ne oli asetettu toistensa viereen.

Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan yksinkertaisesti:

_Parmentier, Rue Bonaparte 105_.

IV.

PANKKIIRI RUE BONAPARTEN VARRELLA.

Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu, vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin hyvin voimallisesti.

Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.

Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät raosta.

-- Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.

-- Haluan puhutella erästä Parmentieria.

-- Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.

-- Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää herra Parmentierilta muutamia tietoja.

Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven -- seuraavassa silmänräpäyksessä se avattiin selko selälleen.

Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen, hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania. Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa riittänyt.

-- Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Millä voin teitä palvella?

Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden liikehuoneustojen kaltainen.

-- Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa. Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä... Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt, mitä te haluatte.

Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen. Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran kumeita iskuja.

Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.

-- Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan silmiin.

Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.

-- Minä _tunsin_ heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun asian vanhoille asiakkaille...

-- Simpson ja Greyburn olivat siis...

Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.

-- Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin. Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat herrat olivat täydellisiä huijareita -- elleivät jotain vieläkin pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän asioihinsa... Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!...

-- Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns hieman kärsimättömästi.

-- En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin 50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa. Minun oli vain luovutettava paperit.

Burns ei voinut salata pettymystään.

-- Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?

-- En, en ollenkaan.

Burns nousi.

-- Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?

Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.

-- Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen arvoluokkaan kuuluvia.

-- Teillä on terävä havaintokyky.

-- Sen olen saanut harjoituksen kautta.

Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten vaipui hän jälleen istualleen.

Burns katseli häntä innokkaasti.

-- Te siis tunnette hänet?

-- En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä naisesta, jota olen rakastanut.

-- Oletteko varma, ettei se ole...

-- Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.

Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä tiehensä.

Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.

-- Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että he ovat kuolleet.

V.

UUSI MIES.

-- Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place de la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs Elyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa olevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.

Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään varhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon norjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.

-- Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.

-- Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon ihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén ravintolassa.

Burns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että Greyburnin -- vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen. Hän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.

Aivan vaistomaisesti käänsi hän Champs-Elyséelle. Oli vihreä tunti, mutta ihmiset eivät enään juoneet absinttia iloisessa Ranskassa. Nyt menivät kauniit naiset suurten hotellien teehuoneustoihin, kun taas miehet vanhan hyvän perintötavan mukaan pohjustivat heräävää nälkäänsä whiskyllä ja soodalla.

Niin teki Burnskin. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle, antoi auton hoitaa itse itsensä ja istui kotvan kuluttua syventyneenä tuttavalliseen keskusteluun synnyinmaansa lempijuoman kanssa.

Se selvitti hänen ajatuksiaan erinomaisella tavalla ja terotti hänen aloitekykyään. Hän laski yhteen mitä oli toimittanut ja tuli ripeästi siihen käsitykseen, ettei se ollut juuri mitään. Parmentierin luona käynnistä ei ollut koitunut mitään tulosta, ja kuitenkin ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että tuo vanha pankkiiri ehkä tiesi vähän enemmän kuin mitä hän oli tietävinään. Olihan muuten varsin luonnollista, ettei vanhus tahtonut tulla sekoitetuksi tähän asiaan. Ilmeistä oli, että nuoren naisen muotokuva oli tehnyt häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Mutta vaikkapa Parmentierin kylmäverinen lausunto, että se oli kolmikymmenvuotinen rakkaus, ei olisi pitänyt paikkaansa, niin eihän mikään todistanut yhteydestä tuon nuoren naisen ja molempien englantilaisten kuoleman välillä.

Burns maiskutteli ja pyysi uuden whiskyn. Asia alkoi jo ikävystyttää häntä. Aluksi oli vaisto sanonut hänelle, että jokin merkillinen kostotoimenpide oli Café de la Régencessä sattuneen huomiotaherättävän tapahtuman takana. Mutta professori Le Rouscin oikeuslääketieteellisen selityksen ja omien tutkimustensa jälkeen vainajien ystävien keskuudessa Sohossa oli kuin olisi asia valunut pois hänen käsiensä lomitse.