Part 6

Bård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka kerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun kirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle itselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; -- ja sulettaisiin mustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset hautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä kantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan kalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta ja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella multa-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! -- hän tunsi sydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.

Mutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä näytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle tuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä peloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään synkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä näkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä noissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?

Päivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla hirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä maahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen kasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki saattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut vastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta huolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan raskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin salaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein on hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: "lapsi raukka!" Onko hän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?

Sairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä seisoalleen ja kirkui: "Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!" ja kohta sen jälkeen hän voivotteli: "ei, ei, minä en voi! minä en voi!" Taikka taas pyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta seuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän tiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita tarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella; sitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja kyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat Gunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja puheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan... Anna rupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä ei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja neuvottomammaksi tunsi hän itsensä.

Oli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää viihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli häneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista pelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan sanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti kasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko ruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: "Vastaa minulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas, minä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle siten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva! että se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! -- sillä minä en voisi nyt kuolla." Gunhilda ei vastannut sanaakaan, mutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän makuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja puhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.

Sielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen olevan terveen kuin kalan "ja etkä sinä kuole -- jollei se nyt ole oikein niin määrätty." "Mutta minä en aiokkaan kuolla!" vakuutti Bård. "Vaiti, poika!" huomautti tohtori, "Jos se on Jumalan tahto, niin täytyyhän sinun kaikkiin taipua". -- Jumalan tahto! Miten voisi Jumala semmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia sitä...

Hän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka hän tunsi. "Voiko Jumalan tahto olla sellainen?" kysyi hän. "Me emme voi mitään tietää", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme verraten." Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; hän _tahtoo_ elää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen elämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti tuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut; hän ei ai'o kuolla!

Mutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi hänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä itkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. "Minulle on tämä kovin haikeaa", sanoi Anna, "sillä olen niin levoton kun en edes saa mitään tietääkkään". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. "Äitisi on kipeä", puheli hän, "eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat". Mutta oikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He likistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. "Et saa kuolla", pyysi Anna; "minä en aiokkaan kuolla"! virkkoi Bård valittavaisesti; "rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan, joka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!"

* * * * *

Pelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista ikä-vuotensa.

Gunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä huoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta toiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän pyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin turvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä kuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen perästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin. Salaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä kuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen ... ja mikä vielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset vaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta he kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän Annalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti päätänsä. "Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin". "Mitä hän sitte puhuu?" kysyi Bård.

"Sitä en minä tajua", virkkoi Anna, "puheensa ovat niin kamalia. Se on mielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan outoja uneksimisia ja luulotelmia." Samassa kuului sairaan-huoneesta kirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. "Bård! Bård!" kuului äidin valittavainen ääni; -- kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa töröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin että korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes hengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän saamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen ... voivotus... Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi niin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se taukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä kärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli todella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein hiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului peloittava kirkuminen: "Ei! Ei! Sano se! Sano se!" virkkoi Bård, "vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen tietää!" "Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!" huusi äiti. "Minä en lähde ennen, kuin saan sen tietää", vastasi Bård niin jylheällä äänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus hetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista kestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä oli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi tärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja täällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana ja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä ylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen niin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli saadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja nykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: "Mitä on tuo?" Silloin heräsi Bård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:

"Minä olen paholaiselle luvattu".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen hulluksi. "Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella ajattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt, että semmoista olisi tapahtuva?" -- Ikäänkuin alituisella itkumielellä ollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan: "Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään."

Anna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot välähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti Gunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: "Se on valetta! Semmoista ei tapahdu! Se on valetta!" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat niin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja sanoi sitten Annalle: "Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan enkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin sinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä."

* * * * *

"Mene papin puheille, tuon nuoren papin puheille," oli äiti sanonut. Ja mitään muuta neuvoa ei tässä nyt ollutkaan. Bård ei tuntenut enää omaa itseäänkään; sillä hän oli muuttunut toisellaiseksi kuin ennen oli. Onpa tosiaankin tämä oikein tukalista tukalin kohtalo olla luovutettuna, ei omistaa omaa itseään, olla oikeudettomana ja voimaton tahdossaan kuin eloton kappale niin, että kun omistaja tulee, niin täytyy vaan seurata samoin kuin vehriäisellä laitumella iloisena röhkivän ja syöskentelevän sian täytyy seurata teurastajaansa! Mutta tuo teurastaja, se onkin paholainen, se henki, joka kaikesta tuomitusta sielustaan vihaa sekä Jumalaa että ihmisiä, ja jonka elämä on paljasta pahan-tekoa ja ilonsa ja lohduksensa nähdä ihmisiä piinattavan. Vähäisen hetken perästä on maa halkeava ja pitkät, terävät kynnet pistäytyvät esille...

Bård riensi läpi myrskyn kuin pelkäävä lintu. Ja hän ryntäsi papin konttoriin tuijottavin silmin ja suu ammollaan, kokien ilmaa läähöttäen saada ääneensä: "pelasta minut, pappi!" Pappi nousi paikalla: tuo mies on varmaankin hullu. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että se onkin Bård, tuon vaalean rouvan poika. Ja pappi nyökäytti keveästi päätänsä ikäänkuin omille mietteilleen ajatellen: vihdoin tuli hän.

Hän sai Bård'in siksi tyyneytymään, että tämä voi puhua. Ja niin rupesikin hän kertomaan. "Mutta sitä mitä minä nyt puhun", sanoi Bård, "ei saa kenenkään tietää!" "Sitä mitä sinä sala-ripillisesti ilmaiset minulle", virkkoi pappi, "ei saa kutkaan muut tietää kuin yksin Jumala." "Vaikkako ilmaistavan laatu olisikin kaikista pahinta?" -- "Niin se on, vaikka se olisi pahimmasta pahempaa."

Ja Bård kertoi. Mutta koht'ikään kavahti hän seisoalleen. "Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin; sano vaan minulle, pappi, voitko lumota paholaisen?"

"Sinä et tiedä mitä sanotkaan," huomautti pappi. "Niinpä, paha kyllä", vastasi Bård. "Tänä päivänä, tänä iltana tulee paholainen minua perimään; sillä se omii minun, se on kauppa-sopimuksella saanut minun omakseen." ... "Oletko _sinä_, joka olet noin nuori --?" "En minä, mutta toinen, _toinen_ on luovuttanut minun!" -- "Toinen? Kuka toinen on voinut luvata sinun paholaiselle?" kysyi pappi kummastuen. Bård ei ollut kuulevinaankaan.

"Nyt ai'on vaan kysyä sinulta", jatkoi Bård, "pitääkö sellainen kauppa paikkansa? Onko muilla oikeus tehdä minun kanssani sillä tavoin?" "Oikeudesta emme tässä rupea puhumaan", virkkoi pappi. "Mutta josko kauppa seisoo, se riippuu taas siitä, kuka toinen ihminen sinun on luvannut." "Se oli ... mutta onko varmaa, ett'ei vaan kukaan saa sitä tietää?" -- "Epäiletkö sitä?" -- "Oh, ei, se on tosi... Niin aivan, se oli ... se oli oma äitini."

Pappi oikein säikähti. Onko moinen mahdollista? Voiko nainen mennä niin pitkälle? Saattaako äiti luvata oman lapsensa paholaiselle? eikö ole kirjoitettuna, että se on mahdotonta, jotta äiti voisi unhoittaa lapsensa? Toden totta on ihmissydän hirmuinen, kamala kapine, täynnä ilkeitä metkuja ja salaisia pahoja juonia, jumalattomia ajatuksia ja perkeleellisiä haluja uhkuva sopukka; mutta sittenkään ei hän olisi tuommoista arvannut ajatella. "Kerro", sanoi hän Bård'ille. "Jos tuo on totta, niin on se tosiaankin surullinen tapahtuma. Kerro kaikki ja joudu hyvissä ajoissa; jos paholainen tulee, niin ei hän ainakaan tule ennen kuin puoliyön aikana."

Bård rauhoittui vähän ja rupesi kertomaan. Hän puhui kaikki mitä hän oli äidiltänsä kuullut, ja sitten kertoi hän itsestään. Ja siinä kertoellessaan juolahteli hänen mieleensä monia itse kokemiansa asioita, mitä milloinkin, ja hän oivalsi nyt, että nämä olivatkin olleet viittauksia ja enteellisiä varoituksia siitä, mikä häntä kohtaa; ne olivat olleet enimmiten unia ja muita semmoisia aaveita. Ennen ei hän vielä ollut ottanut noita huomioonsa; mutta nyt puheli hän näitä asioita oikein kovassa tuskassa, ja tällä uudella tavalla otaksuen selvisivätkin nuo enteet perustaviksi ja aivan kummallisiksi. Ja pappi uskoi yhä totisemmin sitä mitä Bård kertoi ja yhä synkemmiksi siis kävivät hänen ennestäänkin kovan-näköiset silmänsä. Mokomaa ilkeysjuttua ei hän ollut koskaan kuullut!

"Nyt tiedät kaikki pappi", virkkoi Bård, "sano Jumalan tähden nyt minulle, josko moinen kauppa voipi pitää paikkansa." Pappi oli hetken aikaa ääneti, mutta sitten lausui hän: "Kyllä."

Bård oli kyllä itsekin niin ajatellut; mutta kuitenkin oli kovaa kuulla sitä vahvistavan sellaisen miehen, joka ainakin sen tiesi. "Ei, ei," pyysi hän, "se ei _ole_ totta! semmoista ei _voi_ meidän Herramme sallia."

"Ethän toki tahtone mestaroida Jumalan säädöksiä?" kysyi pappi. "Aiotko _sinä_ sanoa Jumalalle: se ja se on oikein, ja sen olet Sinä luvannut, mutta sitä tai sitä et Sinä saa tehdä? Tahtooko savi opettaa savenvalajaa? aikooko luotu määritellä lakia Luojalle?" Bård tunsi häpeävänsä; "ei, ei, ei niin," sanoi hän, "mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä! ymmärrä!" matki häntä pappi pyhässä harmissaan. "Vai niin, sinä tahdotkin ymmärtää Jumalan ajatuksia? aikonet ruveta neuvojaksi Jumalan säädöksille? Sinä, maan matoinen, sinä poloinen, joka et ole edes senkään arvoinen, että Herra tallaisi sinun jalkainsa alle, sinä huono astia, täynnä syntiä ja viheliäisyyttä, sinä, joka jok'ikinen hetki elämässäsi olet ilkeillä synneilläsi ansainnut tuhannen kertaa helvetin, sinä tahdot ylvästellä Pyhästä Taivaasta, sinä tahdot ymmärtää hänen tahtonsa? Totisesti, jos perkele tällä hetkellä astuisi esiin ja ottaisi sinun elävänä, olisit sen kyllä ansainnut."

Bård pelkäsi. Tälläistä ei hän ollut ajatellutkaan. Noin mahdikasta puhetta ei hän ollut ikänä ennen kuullut. "En sitä tarkoittanutkaan", virkkoi hän sävyisästi, "mutta yritin vaan päästä selville siitä, josko äidillä voi olla oikeutta..."

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" muistutti pappi, "sinulle ei ole luvallista tuomita heidän tekemisiänsä, vaikka ne näyttäisivät kuinkakin kummallisilta. Oikeastaan et sinä tosin ole pahempi kuin muutkaan. Perisynnin kautta olemme me kaikki paholaiselle luovutettuja! Sinä kieltäydyt hyväksymästä sen, mitä äitisi on tehnyt. Yhtä hyvin voisit olla hyväksymättä että äitisi on sinun siittänyt ja synnyttänyt; sillä sen teki hän myöskin kysymättä sinulta. Huomaa, poika, ja ajattele perään! Kaiken sen mitä perintönä vanhemmiltasi saat, on sinun ottaminen vastaan, juuri kuin ne tulisivat Jumalalta, pitää ne Jumalan lahjana taikka Jumalan rangaistuksena; synnin, sairauden, kuoleman ja kaikki täytyy sinun vastaan ottaa, ja jos napiset, niin napiset sinä silloin Jumalaa vastaan, joka sinun on luonut! Jokainen lapsi, joka syntyy maailmaan, on syntynyt synnissä, ja Jumalan epäsuosiossa, perkeleen lapsena ja omaisuutena, eikä kenenkään käy valittaminen sitä, että hän tuomitaan, mutta Jumalan viisautta tulee ylistää itse helvetissäkin; sillä helvetti on meidän oikea perintömme; sinne me luontoperäisyytemme mukaan kaikki kuulumme. Mutta se joka tulee pelastetuksi, hän pelastuu Jumalan ansaitsemattomasta armosta ja sen ihmeen kautta, joka on kaikkea ymmärrystä ylevämpi, jonka tähden ei itse ijäisyyskään ole oleva liian pitkä aika siihen, että oikein kiitettäisiin Jumalaa tälläisestä ansaitsemattomasta hyväntekeväisyydestänsä; mutta se joka joutuu helvettiin, sanokoon: tosiaankin nautin minä nyt oikeaa osaani ja sitä kuin olen ansainnut; mutta Jumalan oikeudella ja pyhyydellä ei ole ollenkaan määrää."

Bård masentui yhä enemmän ja enemmän. Tätä ei hän ollut milloinkaan tietänyt.

"Ja sinun", jatkoi pappi, "sinun täytyy enemmän kuin muiden kerjätä armoa ja nöyrtyä Jumalan vanhurskaudelle, sinä joka kaikkena elin-aisanasi olet elänyt synnissä ja pahuudessa ja kaikin tavoin vastustellut Jumalan tahtoa! Ole varma siitä: koska Jumala antoi äidillesi vallan tehdä moisen kauhu-teon sinulle, niin näki Hän jo edeltäkäsin, että sinusta oli tuleva semmoinen jumalaton mies, joka on ansaitseva enemmän pahaa, kuin moni muu, ja niin siis teki hän ainoastaan oikein sinulle, kun hän salli sinun annettaman paholaisen valtaan."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitäs pahaa hän on sellaista tehnyt, että hänenkin täytyy joutua tälläiseen onnettomuuteen?"

"Sitä, olisiko hän tehnyt mitään erityistä pahaa, emme voi tietää; mutta sen me tiedämme, että jos Jumala on kerran lähettänyt hänelle tämän, niin on Hän katsonut hänen sen tarvitsevan sielunsa pelastukseksi."

Nyt ei Bård tietänyt enää mitään neuvoa. "_Pitääkö_ minun siis mennä helvettiin tänä yönä?" kysyi hän toivotonna.

Pappi katseli äänetönnä häneen, ja kun hän näki tuon nuoren miehen olevan nöyrtyneen, lausui hän:

"Jos sinä tuota päätä joudutkin helvettiin, niin ei sinulla ole siihen mitään sanomista. Mutta koska Jumalan tahto on, että niin moni kuin suinkin mahdollista irtautuu paholaisen kynsistä ja kavaltaa häntä sielunsa suhteen, niin varmaan siis on sinullakin oikeus koettaa pelastamistasi, vaikkapa kohta paholaisella olisikin suurempi oikeus sinuun kuin useimpiin muihin ihmisiin. Mutta jos toivot pelastua, niin on sinun ensi työksi sydämmesi vakaisuudella kumartuminen ja nöyrtyminen Jumalan edessä ja antautuminen tykkänään Hänen huostaansa..."

"Kyllä, kyllä! minä teen niin! minä teen niin!"

"Nöyrry Jumalan edessä tunnustaen, että mitä ikänä Hän tahtoo tehdä, niin on Hän aina oikea ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et ansaitse muuta kuin helvetin..."

"Kyllä, kyllä!"

"Hän on se, jolla on kaikki oikeus ja voima taivaassa ja maassa niin, että vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja Hän tahtoisi tuomita sinun, niin tekisi Hän siinä ainoastaan oikein eikä sinulla olisi vähääkään kerskuttavaa, vaan olisi sinun nöyrtyminen ja ylistäminen Hänen nimeänsä sekä häpeäminen omaa kurjuuttasi, että sinä olet Hänen edessään vähempi-arvoinen kuin viheliäisin on Leviitan rinnalla.

"Aivan niin..."

"Ja sinun täytyy rukoilla armoa kaikkien synteisi tähden ja erittäinkin siitä, mikä on kaikista pahin synti, nimittäin: että sinä olet ajatellut ylvästelevästi ja uppiniskaisesti Jumalaa vastaan sekä yrittänyt ymmärtää ja tuomita Hänen korkeita ajatuksiansa, neuvoansa ja Hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen..."

"Senkin synnin tähden, joka on sitä lähinnä suurin, nimittäin: että sinä olet ajatellut pahaa vanhempiasi ja varsinkin äitiäsi vastaan, jota tuomitsemaan sinulla ei ole ensinkään oikeutta, mutta olet velvollinen rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä vielä sittenkin, vaikka hän antaa sinun paholaisen haltuun."

"Kyllä, kyllä, kaikkien --"

"Vilpittömästi ja vapaaehtoisesti tulee sinun nöyryyttää sydämmesi Jumalan ja vanhempiesi edessä, tunnustaen: minä yksinäni olen syntinen ja olen siis ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja ijankaikkisuudessa; oikein he tekevät tuomitessaan minun tähän kaikkeen, ja kaikesta sielustani kunnioitan minä Sinua; mutta jos Sinä, suuri, ijankaikkinen Herra Jumala! ansaitsemattomasta armostasi tahdot pelastaa minun, niin ai'on minä koko elinaikanani olla uskollinen palveliasi ja kiittää Sinua ijankaikkisuudessa siitä, että Sinä olit niin äärettömän hyvä."

Myrskyn viima vingutti seiniä ja ikkunalasia, rasketta ja outoa huminaa kuului ulkoa, portti-pielet ja aidan seipäät ulvoivat kummallisesti; tuo kaikki siis oli ennettä siihen, että oikea rajuilma uhkaili nousta ja tämä oli Bård'in mielestä paha merkki ja aavistus. Tälläisellä ilmallahan paholainenkin on varmaan liikkeellä... Hän kuunteli kyllä papin sanoja, mutta enemmän kuitenkin humajavaa myrskyä ja mitä vinhemmäksi myrsky yltyi sitä ymmärtämättömämmäksi kävi Bård. "Polvillesi!" huusi pappi nyt, koska tuulen kammoittava vihma rupesi jo läpi huoneen ulvomaan, "laske polvillesi! nöyryyttäen itsesi Jumalan edessä." Bård laskihe polvilleen, vaikka tuo tuntuikin hänestä vaikealta ja hän huusi hätäilevänä: "Sydämmestäni nöyrryn ja kumarrun minä Jumalan edessä; Hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempaisi edessä;" oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempaini edessä; heillä on oikeus ja voima tehdä minulle, mitä he tahtovat; mutta minä olen syntinen ja olen siis ansainnut sen, ja vaikka he työntäisivät minun helvettiin, niin tahdon kuitenkin ylistää heitä suuresta armostaan ja yhäti olla heidän uskollinen palveliansa"... Hän katseli pelkäävänä ylös. "Onko se niin?" kysyi hän.

"Luullakseni tarkoitat sinä: oikein. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun rukoillen armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", oihkui Bård suuressa hädässään. Ja sitten kysyi hän papilta: "onko se oikein?" "Nouse seisoallesi, poikaseni", vastasi tämä. "Ja nyt täytyy sinun pelastaa minut!" pyysi Bård. "Nyt koetamme tehdä mitä voimme," vastasi pappi. "Jumala vapahtakoon sinun totisesti kaikista synneistäsi!"

"Mutta," lisäsi pappi, "saadakseni varmuuden siitä, että sinulla on oikea totisuus ja vilpitön aikomus, niin on sinun lupaaminen minulle täällä kahden kesken suusta suuhun, että jos sinä pelastut, niin annat kolmannen-osan kaikesta mitä perintönä äidiltä tulet saamaan, sille kirkolle, missä sinä pelastetaan, -- Jumalan kunniaksi ja kurjan sielusi lunastukseksi."

"Sen lupaan minä ... niin totta kuin pelastun ... niin totta kuin odotan Jumalan armoa," vakuutti Bård.

Pappi istuutui kirjoittamaan. Hetken perästä pisti hän paperin esille, sanoen: "tähän olen kyhännyt lahjakirjeen; kirjoita sen alle!" Bård tarttui pännään ja piirsi ristin; pappi kirjoitti sitten siihen Bård'in nimen. "Aivan niin Jumalan nimessä", virkkoi hän vielä ja nousi seisoalleen.

Ilta kului hitaasti. Pappi veti takin yllensä ja otti vanhan kirjan, jota nähdessään Bård hyvin ilostui; sillä hän luuli, että tuo nyt on se mustakirja; sitten otti pappi kirkonavaimen ja lyhdyn sekä käski Bård'in seurata mukanaan. "Alttarin vieressä olemme me paremmassa turvassa kuin täällä", sanoi pappi; Bård huomasi hänen olevan vaalean. Ja he lähtivät.

Mutta poistuttuaan vähän matkaa pappilan rakennuksesta, ilmautui metsän synkeästä siimeksestä kaksi naista, jotka rupesivat äänettöminä heitä seuraamaan. Toinen naisista nojausi toiseen ja heidän kulkemisensa kävi kovin vaikeasti. Mutta kirkkoon sitä nyt vaan suunnitettiin.