Part 5

"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin", sanoi mies, "niin kerron tuossa." Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla vaiti. "Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?" Nyt joutui Hans Mikkelsen nauramaan. "On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset minun kertoa asian laidan", huomautti hän. "Kyllä, mutta kiireesti, kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.

"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti -- hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin kalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! -- niinpä, sanalla sanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren tyttö-hempukan ... no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä miellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana, aivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta niin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta, ei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa ilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta muuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä hän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen ... kun hän ei vaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui hänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea tyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin -- hm! Hän arveli, että tämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä tuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo merkitsee saada 'ei' -- oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on tämä poika peijannut -- hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa haeskelemisessa ... hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa kuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt Espanjan kuningattarenkaan edessä! ... sillä hän on pirun hilpeä poika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina ... pitkä ja karski, vehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot ja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! -- hm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi pahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo ... jopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! -- mutta varmaa on ja kaikki sanovat, että _hänestä_ tulee jotakin, hän pitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt; mutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On muutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi; mutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen voittanut ... mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en ole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle kuin Bård ... kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät, mitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo kummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä! niin se oli aina ... eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä koki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan kuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan, niin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea nuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta, kuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. -- Niinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin raivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran meni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että hänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen kanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän kirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis muuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta tulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä aina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään, ett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se on laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä ... pahemmin kuin kaikki muut ... tyynessä lahdessa kalat kutee. -- Mutta muuten oli hän hyvä tyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan raivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että joutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta kaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että nämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen mieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät itseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää. Minä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta. Ka noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli tuommoinen yreä nainen ... muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen isänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto... Mutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään. Sitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin muassamme ... sai luvan laivurilta, ymmärrättehän ... ja minulle sanoi hän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva naineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille, niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä kotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä minkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo purjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi."

Hans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja nauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta sanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin kaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet -- ja tuo poika nyt turmeltuu, turmeltuu, -- juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta kukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen tulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä...

Hän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan näköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois. Moisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän itsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo enemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.

Sitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on pelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon paimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista semmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin moista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista voipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän maailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla olisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin lupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun miehen kanssa, _josko_ löytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä, josko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän kenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin joutua paholaisen kynsiin.

* * * * *

Tästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei ollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin saattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida pelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa paholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen toverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten hän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan synteinsä vuoksi voipi armoa saada.

Gunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja kun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä oli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan vähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.

Se vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin kuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli omaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa, joutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut monta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet; hänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta raskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä; kuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan pettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut. Gunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja pelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi aikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili omaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa. Kerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin tähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen auttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut siellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat poikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin huolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen. Mutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård Neset, hän on Gunhildan pillanut, _hän_ on synnintekiä, _hänen_ päällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi saaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja pojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden sekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa pahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko ilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård Neset!

Mutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan tulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet päiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä rukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi sunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa. Pappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin kirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan uskon tähän pappiin. _Hän_ täytyy olla oikea mies taistelemaan paholaisen kanssa.

* * * * *

Gunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli Juditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti nyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti oivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana. Kävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: "hän on tullut?" -- kuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään vastaamaan. -- Voihan sitä kaikkea tapahtua.

Gunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen niin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin iloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. "Kuinka niin? onko jotakin tiellä?" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua, että kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen luokseen. "Onko hän jo täällä? -- kiireesti!" Oli semmoinen kuume nyt Gunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. "Oi, noin kaunis pari!"

Gunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen. Useoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha rupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. "Antaa heidän tulla!" kuiskasi Gunhilda. "Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä", arveli Juditha. "Antaa heidän tulla!" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi. Äiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden kävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä vastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse haamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja tuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen takanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda kiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme seisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa ympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta Bård sitten sanoi: "Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin sinun nyt." Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan tervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata poikaansa aviomiehenä?

Sitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän silmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän silmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän huomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden nuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja vilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja Anna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä nähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten raskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan enkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä rintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä. Bård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän mielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä maa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän, onnea uhkuvan henkäyksen. "Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!" sanoi hän.

Ja sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna juuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. -- "Ennen en minä ollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia oli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin susi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt! nyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun pelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on minulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että me kukin saamme mukavuutta." Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä hymyili ilomielin silmäillen äitiään.

Kahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika, kaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä kukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin ikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut, hyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen pitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla helkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä sallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin kuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä temmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään helvetin syvyyteen.

Nuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa. Gunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan ja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?

"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi", sanoi Bård. "Eihän anoppi mahtane kuolla?" kysyi Anna. "Ei", arveli Bård. He olivat asettaneet hänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa, ja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta itkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. "Armahin anoppini, mikä sinua niin kovin painaa?" tutkaisi hän, ja kumartui sitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen kankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän huokauksen tavoin sanoihin: "Kurja lapseni, kurja lapseni!" Mitään muuta vastausta ei ollut saatavissa.

Bård rupesi ihmettelemään. "Miten on laitasi äiti", kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis pitäisi täst'edes olla mukavuutta!" Gunhilda suojeli itseään kädellänsä. "Ei nyt, ei nyt", pyysi hän, "ei mitään siitä! Sitten! oi, Herra Jumala, sitten!"

Bård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä pahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin saattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä sängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten sanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan makaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.

Yöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja levoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan. Kumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta sen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin kummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja lemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta tuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän korviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden vähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä nuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen kuiskasi Anna Bård'ille: "sinusta hän puhuukin." Ja tämä nuori vaimo valkeni kuin liina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! älä kysy! älä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei ... semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Voivotus ja levottomuus. "Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla," virkkoi Bård. Anna tirkisti levotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä sanat:

"Mene papin tykö, sanon minä! -- tuon nuoren papin luokse, hän on voimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu ... silloin -- silloin --." Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: "mene papin tykö, kuuletkos!" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. "Bård! tajuatko sinä --?" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen polvelleen ja likistihe aivan häneen. "Minä olen kovin peloissani," kuiskasi Anna hiljaa. "Lörpötystä", vastasi Bård hymyillen.

Sitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat kuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen. Anna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi äitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin kukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. "Mene papin tykö ... kymmenen päivän perästä on loppu" --? Kuolleeko hän? Tietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi sen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä poikansa? -- Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on taikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei tuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; -- lörpötystä.

Sairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis tästä hyviä toiveita.

* * * * *

Mutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo kiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan huumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä sekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin pysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.

Noin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt häneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat paljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan. Ne vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. "Oletko sinä siellä", ähkyi hän. "Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua", virkkoi Bård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään, pudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti itkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen päätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. "Nukkuos, nukkuos; kyllä me valvomme", pyyteli hän. "Te tarvitsette nukkua." Gunhilda itki vielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta rakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja nukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli hän pelastettu.

Tuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän suvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei saanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että Gunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli hänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda taputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä itseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.

-- Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan tuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin noita-akkaa...

Mutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi tehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä löytänyt! -- Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren tätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko tuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? -- Ei; sekään ei paljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi ja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän peloittaisi pojan ihan taidottomaksi.

Valehtelisiko --? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota osaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? -- Niin! sen hän tekeekin. Hän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse on kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia. Niin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille? Pappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut hänelle siitä liiankin paljon. -- Mutta jos Bård ei olekaan saanut totuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan poistamiseksi mitään.

Ei; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei löydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai vasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä; eihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se sitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa tuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin heittäytyi Gunhilda huolettomaksi.

Hän käski Annan mennä maata. "Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa tyttö valvoa." Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo melkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.

Tulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen liian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään poikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin päästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo muutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.