Part 4

Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8 vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla, hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä "pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat, niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid nähdessään tätä punehtui kuin rusko.

Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat: kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin "sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.

Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi, piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan: antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta. Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. -- Yksi ainoa asia veti kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana", kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14 vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan. "Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! -- Tästä päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän heihin yhtyi.

Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18 vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin 16:nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin. -- Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi voinut. Mutta, -- jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon, uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin "repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy. Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä "prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta asiasta erittäin iloinen.

Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt -- ja kuinka paljon voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan, ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.

* * * * *

Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut hänelle tietä sinne, sanoi hän -- ja antanut Judithalle rahaa pojan kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut kuullut Gunhildasta niin mitään.

Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin (komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan temppunsa hyvin, niin, -- hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu, varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa, voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.

* * * * *

Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut -- vaikka tämä olikin Gunhilda. Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.

Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha arveli itsekseen: hän on saanut jo _enemmän_ kuin kyllänsä maailmasta.

Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? -- Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on halunnut? -- Niin varmaankin... Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." -- "Kuka?" -- "Vanha Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.

Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla, jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset. Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla "katu-prinssi"-roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun -- ja monta satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä suuremmaksi kokonaiseksi -- tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta. Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas kotiin ajatellen poikaansa -- ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta virsikirjan lehdestä. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta oli hän kokenut niin paljon, kuin voi, tukahuttaa näitä karvaita muistoja ja unhoittaa poikaansa; pahatekonsa sekä itsensäkin. Kymmenenä edellisenä vuotena olikin hän tässä onnistunut: sillä hän kohtasi näinä vuosina niin paljon kaikellaista uutta ja hänellä oli luja tahto, koska hänen täytyi pakostakin tahtoa ... näin kului kymmenen vuotta ja kuluipa vielä kaksi; hän ei itsekkään oivaltanut, miten hän voi olla aivan ilman ajatusta; mutta kolmantenatoista vuotena rupesi tuo "uusi elämä" vanhentumaan hänelle ja neljäntenätoista oli hän jo ikävystynyt aikoihinsa; viidentenätoista ajast'aikana taisteli hän vanhoja muistojaan vastaan samoin kuin patriarkka muinoin enkelin kanssa -- sillä _turha vaiva_ oli mielestään näitä muistella --; mutta kuudennentoista vuoden kuluella pääsi muisto valtaan, ja tästä ajasta ruveten muuttui hänen syvä pelkonsa kivulloisuudeksi. Hän antautui yhä enemmän ja enemmän kammoittavien ajatustensa valtaan, ja se ajatus, minkä hän ennen oli jollakin tavalla unhoittanut -- että lapsi oli _Bård'in_ eikä hänen lapsensa -- ilmautui hänessä nyt yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, että hänellä itsellään on poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt oleman suuren ja kauniin, poikaa tulisi nyt rakastaa, häntä tulisi nyt neuvoa ja auttaa, hänen kanssaan olisi elettävä siveellistä elämää. Tätä ajatellessaan voi hän kyllä kaipauksesta itkeä. Rakkaus oli hänelle enimmän tarpeen -- äidillinen-rakkaus; kaikkeen muuhun hän väsyi, sillä hän huomasi nuo olevan petollisuutta ja tyhjää, hottoa valetta; mutta rakkaudesta, hyvästä ja viattomasta rakkaudesta lapseen -- siitä voisi hän antaa henkensä alttiiksi. Kummoinen on poikansa? miten hän elelee? mimmoisen kasvatuksen on hän saanut? Ja mitä ajatellee poika äidistään, joka kaikkina näinä vuosina...

Näin tällä tavalla hän uneksi, ja sitten taas juohtui hänen mieleensä tuo veristynyt hirveä muisto... Poika on paholaiselle luvattu. Äidillä ei ole enää mitään oikeutta häneen; hän oli luovuttanut oikeutensa lapseen _eräälle toiselle_. Poika on nyt pirun oma... Hän siis ei julkee tulla poikansa näkyviinkään.

Tämä seuloi hänen mieltänsä kauan aikaa. Mutta muuanna päivänä tuli hänen mieleensä tällainen, ikäänkuin huimaava ajatus: sinä voit kavaltaa paholaista tuossa kaupassa. Voit kyllä antaa itsesi sijaan, osaathan sinä keksiä joitakin kujeita ja mutkia... Peijata perkelettä ei voi olla edes syntikään. Kyllä kai paholainen tässä asiassa on ollut rehellinen sinua kohtaan; mutta ajatteleppas muutoin tuota viekoittelevaa henkeä --! Sinun sopii kyllä koettaa petkuttaa paholaista! --

Tämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin sairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on tyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen vuoksi -- helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman asunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa häjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin aikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika, tiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi poikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan viipyisi liian myöhään!

Gunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen "kotiin". Ja jos tuo hänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut purjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko ja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa...

Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä peloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa ennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.

* * * * *

Kaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa suuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko mies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla. Sanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä hirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän osoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin. Pappilassa oli kummitellut -- tuosta oli oikein pitkä kertomus: -- kopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä, romahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä --; mutta pappi oli saanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko perkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan tuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa osoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon voittoista.

Tuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän menikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. "Sinulla on varmaankin synnin vaivaa?" lausui hän sitten.

Gunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis säikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin säästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi kysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai. Niin, asia oli se, josko pappi luulee, että ... että käypi laatuun ... niin ... papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan ujostelematta ja kummallisesti ... mutta -- josko käy laatuun kavaltaa ... paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan saisi tehdyksi --? "Minä en kysy tätä itse tähteni"; lisäsi hän levottomasti liikahdellen; "mutta jos voisin saada säännöllisen vastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille."

Pappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä alas eikä voinut istua rauhassa.

"Onkohan se oikein?" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. "Epäilettekö Te sitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?"

"Kaikki meidän työmme", jatkoi pappi, "ja kaikki hyvät työt maailmassa tarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitä _sanomme_ hyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä kaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen omaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän omaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin kautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa äitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa omien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko elämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me tämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme tähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois perkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on hirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se on oikein?"

"Mutta jos joku on _antanut_ itsensä hänelle -- _luovuttanut_ itsensä..."

"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen joka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan, niin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta miten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voihan tapahtua --?"

"No, kyllähän se käy."

"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?"

"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että perkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen."

Gunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin hajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti pois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen päätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.

Kun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin milloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään vieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää näiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis jälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi olisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin 40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen, Ingrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla ja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä --! Nyt Gunhilda riemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni pois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen puhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat todellista pyytäväistä tiedustelemista -- missä on hän? koska hän tulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo mukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut? onko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä menettänyt? onko hän hädässä?... Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva ei ole oikealla järjellään.