Part 3

Ilta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli kevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli pitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka kiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda oli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana; hänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut selvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä sydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän uskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa, nimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä, tuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin lohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan saisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja lempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen ... niin kyllä... Jospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään katuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset hullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun kunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten, antaisivat hänelle anteeksi.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset olivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset koko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin karkoitus-retkelläkin... Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä sääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä ovat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen toivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän rahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään vaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta, niin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka jo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden, ja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi unen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo ... oi, hän tunsi pojan, hän takasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.

Mutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja hän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä tupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä pelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse; kätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän säpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon loppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan eräs talon renki.

Hänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein vastapäätä häntä ja sanoi: "hyvää iltaa." -- "Hyvää iltaa", vastata venytteli renki ja tirkisti lumeen, "onko näin myöhällä vielä vieraitakin liikkeellä?" -- "Onpa kyllä ... onko Bård kotona?" -- "Eiköhän se ole." -- Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän läheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. "Kuinka jaksatte ... ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?" -- Gunhilda huomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. "Olen kyllä", vastasi hän, "mutta ... oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy puhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin, niin olet kiltti!" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä. "No niin, sehän kohtuullista", virkkoi renki, "mutta ... täällä on vieraita tänä iltana." "Vai niin." -- "Lid'in pojat ovat nyt Bård'in luona." Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. "Lid'in pojatko?" -- "Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni." -- Gunhilda oli mielestään vähältä maahan masentua. "Pyydä Bård'in tulemaan ulos!" sanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja hän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi viivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin jäi Gunhilda oven taakse.

* * * * *

Bård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä. Häntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli hänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa: Signe sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä suhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että Gunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään "kuumat" konstit. Mistä huhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän, näet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä Signe oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä sunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille. Ja kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään. Nyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen lumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa kietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan puoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo silmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli hehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja helvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen Signe'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse puoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla huumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus Gunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi siitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä oli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime aikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli Bård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä hyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana tuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään tylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja sorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten hän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli Bård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi, että hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät pidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana iltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in pojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja iloiten sekä jutustellen tulevista häistä.

Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti, hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä ajatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti humisemaan ... ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen. Hän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias ja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku tulee ... Bård! se täytyy olla Bård -- ja -- noin raskain, kolkkivin askelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. -- Sitten aukeni ovi ja raaka, karkea ääni huusi.

"Onko täällä ketään?"

Herra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka nuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.

Nyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin, ajaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse näkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten petturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo päästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki tuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja kohisemaan harjulla. "Minä tahtoisin puhutella Bård'ia", sanoi hän.

"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että minuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, -- jos mitä aikonetkin!"

Gunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia! Vihdoin sai hän sanotuksi: "Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä -- viimeisen kerran."

"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse. Sopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on niin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa juoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä."

Nyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja läksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän sen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, -- ainoastaan paeta, paeta...

Hän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli umpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta ei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin kävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi pauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista häneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä nyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta kauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja utuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi kuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä; kaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja viittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri -- humisi, kohisi ... vaan hän ei pelännyt. -- Tuolla loitolla hämärtää kirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan ja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.

Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan. Ajatukset -- harmilliset ja kolkot ajatukset -- juohtuivat hänen mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja auttamattomana, kaikista eroitettuna -- hän, joka ei ollut niin nuori ja iloinen?

Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi, mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia, ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä, toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee, on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta, raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle. Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän, pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä... Hän aikoo nauttia rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo ajattelemallansa suunnalla -- niin tekee hän sen vielä jollakin pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on, saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein -- vielä kerran palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.

Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut; hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! -- paholainen! Ja Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka -- Bård olkoon syypää; vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! -- Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia ihmisiä ... niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär...

Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä. _Hänen_ lapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin! _Bård'in_ lapsi on luovutettava helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan... Hän tempasi neulan povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän syntiseen maailmaan ... hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on 18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.

Gunhilda Niilontytär."

Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta -- oma sikiönsä --! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen...

II.

Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.

Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta _oikea_ äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle, josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös. Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa ihanampi -- niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös; kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" -- Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja miehistyikin.

Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet, harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta, mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden "tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.

Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois. Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika, joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta. Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.

Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja joi -- "se lievittää rintaa", sanoi mummu -- ja aina silloin tulikin hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, -- mutta tämäpä oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.

* * * * *