Part 2

Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas, mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan; varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua, vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa, joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina "kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa. Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa, sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa. Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?" sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.

Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti häntä.

* * * * *

Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli, näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.

Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.

Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan. "Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään. Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin", vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei ole rikas, mutta hän on aatelinen ... no niin, minulla on omat mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!" Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.

Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.

Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun oli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja Gunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo tämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen hyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän kuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa keskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni ja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin, että miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli Gunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.

Mutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos Gunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko ei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt entistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata järkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle antoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on sekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut itseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut koskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä; ne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että ryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: "Älkää olko noin kova! Minä rakastan toista..." Vouti tömisteli ja telmi lattialla. "Aiotko sinä luulotella minua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa sinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun moukan kanssa -- kukaties?"

Samassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan ennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen. Mutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen, kuin muut moukat -- hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden säätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa tapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti tyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen! Moukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt... Hän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut nyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että tyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.

* * * * *

Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein kuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen! Aatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi parta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä pystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan... Hän puri hammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa tytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, -- hän ei ole edes niinkään miehekäs, että pitäisi sanansa ... siinä ei hän ole ainakaan torpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän tänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä lemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion voittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.

Ja vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt tahtoessaan naittaa häntä. "Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta", tuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä maailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen isänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut mielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! -- "Moukkako"? hän ei ole mikään "moukka". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen luokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti. Sittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa muljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan eikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.

Muuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja kynttilän. "Missä hra Jörgen on?" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu siunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse rouva Margareetaa, -- niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda. Tyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu oikein vapisi: "Missä herra Jörgen on?" "Lähtenyt, mennyt hyvä neiti", änkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. "Mennyt!" huusi Gunhilda ja kalpeni kummallisesti; "mutta sittenhän minä olenkin vapaa!" Mummu oli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: "herra Jörgen aikoo varmaankin tulla vielä tänne", sanoi hän.

"Ohoh, onkohan vielä niinkin," ajatteli Gunhilda. "Mutta sittenpä yritetään!" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei ollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän oli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti julmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan paeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan mennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä vastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi heidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin lähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi Gunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän kirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta ovikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna! Hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja eroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle hupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä haavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille; sydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo niin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta...

Hän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas kovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno hymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta nuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä. Herra Jumala, kun se kuitenkin on niin... Hän tosin oli sitä toisinaan miettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista ei hän tahtonut uskoa... Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan alas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin ajatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin onnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! -- hymyili hän ihastuneena. Miten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa. Niin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä, _nyt_ on Gunhilda Bård'in oma. Tyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat hänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että koroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi olevansa äiti.

Mutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen. Mietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen äidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi äidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden tunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän oli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena neitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä käypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille; hän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää julkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan pitämään... Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään. Tämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja kyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän enää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko seudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan; ja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton. Mihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän menisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran hänen kimppuunsa, ja Signe! -- Gunhilda hypähti kiukkuisena seisoalleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.

Ei maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta Signe ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä paras olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei kuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin takana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa; mutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun Gunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa kaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten lähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus saattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki isälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli Gunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos vanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana jollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja siellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha on unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan rupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä tehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua ... kun hän vaan ajattelee Signeä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän ei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla ylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.

* * * * *

Gunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä tiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta selvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei saanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki selville ja ratkaistuksi. "Pyytäkää isän tulemaan sisälle," satoi hän. Tyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei hän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän sitten.

Gunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin nojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän peloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti rintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi mielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat ikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä yhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä ja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä ja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä enemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa kovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja vouti oli paikalla.

Ukko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään kummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. "No niin,", sanoi hän, "sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä tiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät tuommoisia mutkia, nuo nuoret... Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot: 'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle. Tahdotko?" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut sanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. "Noh", esitteli vouti, "etkö vastaa mitään?" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa suustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa maa katalan nielisi! -- "Gunhilda!" ärjyi vanhus niin julmasti, että tytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.

"Vai niin", yrähteli vouti. "Tätäkö varten sinä pyydätytit minun tulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen itkevän? -- No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä tiedät." Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa alkoi haikea kirkuminen: "Isä!" mikä ääni kuului itkun voittamalta porinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää tuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. "Oletko sinä taidolta pois?" kysyi hän, "eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet noudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se; kun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt helpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?"

Näin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi! Gunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle voimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa luottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän kumminkaan enempää mene kuin henki. "Minulla ei ole ... ei ketään muita kuin hän, joka..." hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.

Vanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä pystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin peloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. "Mitä sinä oikein sanot", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä kamalasti. "Oletko sinä raskaana?" -- "Olen," kuiskasi Gunhilda. Nyt kohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. "Kuka on tuon sikiösi isä?" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää valitustaan; nyt oli pula pahin. "Onko se vaan talonpoikainen?" tutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. "On"...

Gunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti vouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja kummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan, pidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili ... minne isänsä aikoi mennä. Mitä ajatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? ... kuolettava, ajua ahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä piiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin värisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään näki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja kuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että osoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut olla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana vaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja alkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että tämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista arkamaisuuttaan. "Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut," sanoi vouti, "mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään kanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi äläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti, Niilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse elantosi hankkia. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää jytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Näin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan; vihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin hapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa, rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi hiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo touhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen olisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin oli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka tahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio kädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin ei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama tyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja juoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha palveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin, vaan vastausta ei kuulunut.

Gunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan hiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään, istahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä äsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se talo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin hänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli hän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa herttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut kukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan, silmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia mielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi ja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän vilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.