Part 5

"Voi, rakas hyvä herra Drosselmeier, mitä voin minä, köyhä ja onneton tyttö, tehdä hyväksenne? Vaikkapa nyt antaisinkin inhottavalle Hiirikuninkaalle revittäviksi kaikki kuvakirjani, niin, vieläpä uuden kauniin pukunikin, jonka sain joululahjaksi, niin vaatii hän minulta sittenkin ikuisesti lisää, niin että lopulta en omista yhtään mitään, ja viimeiseksi hän varmaan puraisee minut itseni kappaleiksi teidän asemastanne, herra Drosselmeier. Voi, minua lapsi-parkaa, mitä minä nyt teen -- mitä minä nyt teen?"

Sillä aikaa kun Maria tällä tavoin valitteli, huomasi hän että suuri veritahra oli jäänyt Pähkinänrusentajan kaulaan taisteluyön jäljiltä. Siitä alkaen kun Maria sai tietää, että hänen Pähkinänrusentajansa oli oikeastaan nuori Drosselmeier, hovioikeudenneuvoksen veljenpoika, ei hän enää kantanut häntä käsivarrellaan eikä suudellut eikä hyväillyt häntä, niin, hän uskalsi ujoudessaan tuskin koskettaakaan häntä. Mutta nyt otti hän hänet varovaisesti hyllyltä ja alkoi nenäliinallaan hangata veritahraa hänen kaulastaan.

Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun hän yhtäkkiä tunsi, että pikku Pähkinänrusentaja alkoi lämmetä hänen kädessään ja rupesi liikkumaan. Nopeasti hän pani hänet hyllylle takaisin. Silloin liikkui pieni suu edestakaisin, ja Pähkinänrusentaja sammalsi vaivalloisesti:

"Ah, arvoisa neiti Stahlbaum -- kunnon ystävättäreni, mistä kaikesta saankaan teitä kiittää! Ei, teidän ei pidä uhrata kuvakirjoja eikä joululahjapukua minun tähteni -- hankkikaa minulle vain miekka -- miekka --, muusta minä kyllä huolehdin, olkoon hän sitten...."

Tässä petti Pähkinänrusentajan puhekyky, ja hänen äsken niin surumieliset silmänsä muuttuivat jäykiksi ja elottomiksi.

Maria ei pelännyt ollenkaan, vaan päinvastoin hyppeli hän ilosta, koska hän nyt tiesi keinon Pähkinänrusentajan pelastamiseksi ilman uusia vaikeita uhrauksia. Mutta mistä hän saisi miekan pienelle urholle?

Maria päätti neuvotella Fritzin kanssa. Ja illalla, kun he vanhempien lähdettyä ulos istuivat kahden arkihuoneessa lasikaapin vieressä, kertoi Maria hänelle kaikki Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta ja mistä Pähkinänrusentajan pelastus riippuisi. Kaikkein enimmin ihmetteli Fritz sitä, että hänen husaarinsa Marian tiedonannon mukaan olisivat olleet niin noloja taistelussa. Fritz kysyi vielä kerran oikein vakavasti, oliko asianlaita todellakin siten, ja kun Maria oli vakuuttanut sen kunniasanallaan, meni Fritz nopeasti lasikaapille, piti korkealentoisen puheen husaareilleen ja riuhtaisi sitten heidän raukkamaisuutensa ja itsekkyytensä rangaistukseksi arvomerkit lakeista toiselta toisensa perästä ja kielsi heitä vuoden ja päivän aikaan puhaltamasta kaartinhusaarimarssia. Kun hän oli antanut kaikille rangaistuksensa, kääntyi hän uudelleen Marian puoleen ja lausui:

"Mitä miekkaan tulee, niin voin auttaa Pähkinänrusentajaa, koska eilen annoin eron ja eläkkeen vanhalle kyrassierieverstille, joka siis ei enää tarvitse kaunista terävää miekkaansa."

Mainittu eversti nautti Fritzin myöntämää eläkettä kolmannen hyllyn kaukaisimmassa nurkassa. Hänet tuotiin sieltä esiin, hänen todellakin kaunis hopeamiekkansa riisuttiin ja ripustettiin sen sijaan Pähkinänrusentajan kupeelle.

Maria ei saanut peloltaan ja levottomuudeltaan unta seuraavana yönä. Keskiyön aikaan tuntui hänestä kuin hän olisi kuullut omituista melua, kilinää ja surinaa arkihuoneesta.

Yhtäkkiä kuului: Kvik-ik!

"Hiirikuningas! Hiirikuningas!" huudahti Maria ja hypähti kauhuissaan seisoalleen. Kaikki oli taas hiljaista; mutta hetken kuluttua kuului ovelta hiljaista, hiljaista nakutusta, ja hieno pieni ääni lausui:

"Kaikkein rakkahin neiti Stahlbaum, avatkaa ovi vain rauhassa --, hyvä ja iloinen uutinen."

Maria tunsi nuoren Drosselmeierin äänen, heitti hameen yllensä ja avasi heti oven.

Pähkinänrusentaja seisoi oven takana, oikeassa kädessään verinen miekka ja pieni vahakynttilä vasemmassa. Kun hän näki Marian, polvistui hän heti ja puhui näin:

"Vain te, korkea neito, olette terästänyt minua ja antanut minulle rohkeutta ja käsivarsiini voimaa, jotta voisin taistella ylimielistä Hiirikuningasta vastaan, joka on uskaltanut pilkata teitä. Petollinen Hiirikuningas makaa nyt verissään. Älkää, kunnioitettu neito, kieltäytykö ottamasta voitonmerkkiä teille kuolemaansa asti uskollisen ritarin kädestä!"

Näin sanoen otti Pähkinänrusentaja Hiirikuninkaan seitsemän kultakruunua, jotka hän oli pannut vasemmalle käsivarrelleen, ja ojensi ne Marialle, joka otti ne ihastuneena vastaan. Pähkinänrusentaja nousi seisoalleen ja jatkoi:

"Ah, kaikkein kunnioitettavin neiti Stahlbaum, mitä ihanuuksia näyttäisinkään teille tänä hetkenä, jolloin olen voittanut viholliseni, jos vain seuraisitte minua pari askelta! Oi tehkää se -- tehkää se, kunnioitettava neito!"

12. luku.

NUKKEVALTAKUNTA.

Ikänä ei kukaan teistä, pienokaiseni, olisi ollenkaan epäröinyt seurata rehellistä ja hyväluontoista Pähkinänrusentajaa, jolla koskaan ei ollut mitään pahaa mielessä. Maria seurasikin häntä mielellään, etenkin koska hän tiesi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa Pähkinänrusentaja oli hänelle, ja hän oli vakuutettu siitä, että tämä pitäisi sanansa ja näyttäisi hänelle paljon ihastuttavia asioita. Sentähden hän sanoi:

"Minä lähden kanssanne, herra Drosselmeier, mutta en kovin pitkälle enkä kauaksi aikaa, sillä minun täytyy mennä sänkyyn nukkumaan."

"Minä valitsen sentähden", vastasi Pähkinänrusentaja, "lyhimmän tien, vaikka se onkin hiukan vaivalloinen".

Hän kulki edellä, Maria jäljessä, kunnes hän pysähtyi eteiseen vanhan vaatekaapin eteen. Maria huomasi hämmästyksekseen, että tuon muutoin niin visusti suljetun kaapin ovet olivat auki, ja hän näki selvästi isän ketunnahkaturkit, jotka olivat päällimmäisinä. Pähkinänrusentaja kapusi taitavasti ylös kaapin reunoja ja listoja, kunnes hän saattoi tarttua suureen tupsuun, joka riippui paksusta nauhasta turkkien selkäpuolella. Samassa kun Pähkinänrusentaja vetäisi voimakkaasti tupsusta, ilmestyivät yhtäkkiä sirot seetripuiset portaat turkinhihaan.

"Nouskaa ylös, olkaa hyvä, kallis neito!" huudahti Pähkinänrusentaja.

Maria teki niin. Mutta tuskin hän ehti nousta ylös hihaa pitkin ja katsahtaa ulos turkinkauluksesta, kun häikäisevä valo loisti häntä vastaan, ja hän yhtäkkiä seisoi ihanalta tuoksuvalla niityllä, josta tuhannet kipinät säihkyivät kuin säteilevät jalokivet.

"Me olemme Sokerihedelmäniityllä" lausui Pähkinänrusentaja, "mutta kuljemme kohta tuon portin läpi".

Nyt vasta huomasi Maria kauniin portin, joka oli vain muutaman askeleen päässä niityllä. Näytti siltä kuin se olisi ollut rakennettu valkeasta, ruskeasta ja rusinanvärisestä kirjavasta marmorista, mutta kun Maria tuli lähemmäksi, huomasi hän, että rakennusaine oli yhteenleivottuja rusinoita ja sokurimanteleita, ja siksipä myöskin, kuten Pähkinänrusentaja vakuutti, oli portin nimi Rusina- ja Manteliportti. Ihmiset nimittivät sitä väärin kyllä Ylioppilasmuonaportiksi. Portin päällä olevalla ulokkeella, joka nähtävästi oli kristallisokerista, soitti kuusi pientä punatakkista apinaa ihanaa janitshaarimusiikkia, ja Maria tuskin huomasikaan, että hän kulki koko ajan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kirjavilla marmorikappaleilla, jotka kuitenkaan eivät olleet muuta kuin kauniisti tehtyjä morselleja.

Hänen ympärillään lemusi ihana tuoksu, joka virtasi omituisesta pienestä metsästä, mikä avautui molemmin puolin hänen eteensä. Hämärä lehtoholvi loisti ja kiilui niin kirkkaasti, että selvästi saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeahedelmät riippuivat kirjavissa varsissa ja rungoissa, ja miten oksat olivat koristetut nauhoilla ja kukkavihoilla kuin iloinen morsiuspari ja riemuitseva hääväki. Ja kun appelsiinituoksu liehui kuin keinuva länsituuli, silloin lehahtivat hiljaa oksat ja lehdet, ja kissankulta ritisi ja rätisi, ja kuului ikäänkuin riemusoittoa, jonka tahdissa pienet tuikkivat tulet tanssivat.

"Oi kuinka kaunista täällä on", huudahti Maria ihastuneena ja onnellisena.

"Me olemme Joulumetsässä, parahin neito", vastasi Pähkinänrusentaja.

"Ah", jatkoi Maria, "jospa vain voisin jäädä tänne pieneksi hetkeksi, täällä on niin hirveän kaunista".

Pähkinänrusentaja taputti käsiään, ja heti tuli esiin pieniä paimenpoikia ja -tyttöjä, metsästäjiä ja metsästäjätyttöjä, jotka olivat niin kauniita ja valkeita, että saattoi luulla niiden olevan puhdasta sokeria, ja joita Maria ei ennen ollut huomannut, vaikka ne koko ajan olivat kävelleet edestakaisin metsässä. Ne toivat ihastuttavan pienen kullatun nojatuolin, asettivat siihen valkean lakritsipatjan ja kehoittivat Mariaa kohteliaasti istahtamaan siihen. Tuskin oli hän tehnyt sen, ennenkuin paimenpojat ja -tytöt alkoivat tanssia sangen lystikästä balettia, jota metsästäjät säestivät torvillaan. Sitten katosivat he kaikki pensaikkoon.

"Anteeksi", lausui Pähkinänrusentaja, "anteeksi, kunnioitettava neiti Stahlbaum, että tanssi sujui niin kurjasti, mutta kaikki esittäjät kuuluvat nukkebalettiin. Ne eivät osaa mitään muuta kuin tanssia ja tanssia. Siihenkin on omat syynsä, miksi metsästäjät puhalsivat torviinsa niin unisesti ja veltosti. Sokerikori riippui tosin joulukuusesta juuri heidän nenänsä edessä, mutta hieman liian korkealla! -- Emmekö kuitenkin jatkaisi kävelyämme vielä hiukan?"

"Oi, se oli kaikessa tapauksessa hyvin kaunista, ja minä pidin siitä", sanoi Maria nousten seisomaan ja alkoi astella Pähkinänrusentajan perässä.

He kulkivat pehmeästi porisevan ja kuiskivan virran äyrästä pitkin, ja siitä nyt tuntuivatkin tulvehtivan kaikki nuo ihanat tuoksut, jotka täyttivät koko metsän.

"Tämä on Appelsiinipuro", lausui Pähkinänrusentaja vastaukseksi Marian kysymykseen; "lukuunottamatta sen ihanaa tuoksua ei se vedä vertoja kauneudessa ja suuruudessa Sitruunavirralle, joka, kuten tämäkin, laskee Mantelimaitojärveen."

Ja Maria kuuli todellakin hetken kuluttua kovempaa loiskinaa ja hyrskyntää ja huomasi leveän Sitruunavirran, kun se ylpein kellertävin lainein syöksyi pensaikon läpi, joka loisti viheriäisenä kuin hehkuvat jalokivet. Raikkaasta vedestä kohosi rintaa ja sydäntä vahvistava viileys.

Aivan lähellä virtasi tummankeltainen joki hitaasti eteenpäin, mutta siitä levisi suloinen tuoksu, ja sen rannalla istui parvi somia lapsukaisia, jotka onkivat pieniä paksuja kaloja, jotka he heti söivät suuhunsa. Lähemmäksi tultuaan huomasi Maria, että kalat näyttivät aivan pähkinöiltä. Kaukana joen rannalla oli pieni soma kylä: asuinrakennuksia, kirkko, pappila, latoja; kaikki ne olivat tummanruskeita, kultaisin katoin, ja jotkut seinät olivat niin kirjaviksi maalatut kuin olisi sitruunankuoria ja manteleita liimattu niihin.

"Tämä on Piparkakkukylä", sanoi Pähkinänrusentaja, "ja se on Hunajajoen rannalla. Kylässä asuu kaunista väkeä, mutta he ovat usein ärtyisiä, sillä heillä on alinomaa paha hammassärky. Emme viitsi sentähden käväistä kylässä."

Samassa huomasi Maria pienen kaupungin, jonka kaikki talot olivat monivärisiä ja läpinäkyviä, ja joka näytti peräti somalta. Pähkinänrusentaja ohjasi kulkunsa suoraapäätä sitä kohti, ja nyt Maria kuuli iloista puheen sorinaa, ja hän näki miten suuri joukko pieniä ihmisolentoja tutki ja tyhjensi täyteen lastattuja vaunuja, jotka olivat torilla. Mutta heidän kantamuksensa näyttivät kirjavilta papereilta ja suklaatauluilta.

"Me olemme Karamellilässä", selitti Pähkinänrusentaja, "juuri nyt on saapunut lähetys Paperimaasta ja suklaakuninkaalta. Muurahaisamiraalin sotajoukko uhkasi hiljattain Karamellilän asukas-parkoja, sentähden sisustavat karamelliläiset nyt rakennuksensa Paperimaan tuotteilla ja rakentavat linnoituksia suklaakuninkaan lähettämästä vankasta rakennusaineesta. Mutta, rakas neiti Stahlbaum, älkäämme käykö kaikissa pikkukaupungeissa ja kylissä --, pääkaupunkiin -- pääkaupunkiin!"

Pähkinänrusentaja kiiruhti rivakasti eteenpäin, ja Maria seurasi uteliaana hänen kintereillään. Hetken kuluttua jumalallinen ruusuntuoksu täytti ilman, ja kaikki näytti kietoutuvan utuiseen ruusuhohteeseen. Maria huomasi, että se kajastui ruusunpunaisena väreilevästä vedestä, joka heidän edessään loiskui ja poreili miellyttävien sävelten tahdissa. Tässä ihastuttavassa vedessä, joka laajeni suureksi järveksi, uiskenteli lumivalkeita joutsenia, joilla oli keltaiset kaulavanteet, ja ne lauloivat kilpaa kauniita lauluja, ja pienet timanttikalat hypähtelivät aalloissa iloisesti tanssien.

"Ah", huudahti Maria aivan haltioissaan, "ah, tämähän on juuri se järvi, jonka setä Drosselmeier kerran aikoi laittaa minulle, ja minä itse olen tyttö, joka hyväilee pieniä rakkaita joutsenia".

Pähkinänrusentaja hymyili pilkallisemmin kuin koskaan ennen ja lausui sitten: "Sellaista ei setä kuitenkaan koskaan voi aikaansaada. Ennemmin te itse, rakas neiti Stahlbaum. Mutta älkäämme tuumiko sitä, vaan purjehtikaamme mieluummin Ruusujärven poikki pääkaupunkiin."

13. luku.

PÄÄKAUPUNKI.

Näin sanoen Pähkinänrusentaja taputti uudelleen pieniä kätösiään.

Silloin alkoi Ruusujärvi kohista voimakkaammin, laineet loiskuivat yhä korkeammalle, ja Maria huomasi, miten kaukaa kirjavista, kirkkaasti säteilevistä jalokivistä tehdyt näkinkenkävaunut lähestyivät, kahden kultasuomuisen delfiinin vetäminä. Kaksitoista somaa murjaania, joiden päälaki ja rinta olivat kudotut kolibrinhöyhenistä, hyppäsi rannalle ja kantoi ensin Marian ja sitten Pähkinänrusentajan näkinkenkävaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja liukuivat pehmeästi laineita pitkin.

Kuinka ihanaa olikaan olla merellä, ruusuntuoksussa, ruusulaineiden keskellä! Molemmat kultasuomuiset delfiinit nostivat sieramensa vedestä ja lähettivät kristallisuihkuja korkealle ilmaan, ja samassa kun ne kaarina laskeutuivat veteen, kuului aivan siltä kuin kaksi hopeanheleää ääntä olisi laulanut:

"Ken ruusulaineilla verraton? -- Se haltia on, hyttynen hai hui, kala pieno ui, ui -- Joutsen, hahaa, kultalintu traraa! -- Pikku aallot loiskukaa, heliskää ja hyrskykää -- haltiatar se purjehtii. Ruusuaallot loiskukaa, huuhtokaa ja roiskukaa -- roiskukaa!"

Mutta kaksitoista murjaania, jotka olivat hypähtäneet näkinkenkävaunujen taakse, näyttivät olevan hyvin pahoillaan vesisuihkujen laulusta, sillä ne ravistivat päivävarjojaan niin kiivaasti, että palmunoksat, joista ne olivat tehdyt, rapisivat ja ritisivät, ja he polkivat jalkojaan omituisessa tahdissa ja lauloivat:

"Klap ja klip ja ristin rastin -- Ylös alas reippahasti -- murjaanit nyt liikkukaa -- joutsenvaunut vaviskaa -- klap ja klip ja ristin rastin -- ylös alas reippahasti!"

"Murjaanit ovat omituista väkeä", lausui Pähkinänrusentaja hiukan huolissaan, "he tekevät koko järven sotaisaksi".

Ja hetken päästä kuului todellakin omituisia, huumaavia ääniä, jotka ikäänkuin väreilivät järvessä ja ilmassa. Mutta Maria ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan katseli tuoksuvia ruusuaaltoja, joista jokaisesta ihastuttava tytönpää hymyili hänelle.

"Oi", huudahti hän iloisesti ja löi kätensä yhteen, "katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier! Tuolla on prinsessa Pirlipat, hän hymyilee niin lempeästi minulle oi, katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier!"

Mutta Pähkinänrusentaja huoahti melkein surkeasti ja sanoi:

"Voi, parahin neiti Stahlbaum, ei se ole prinsessa Pirlipat, vaan te itse ja yhä te itse, yhä vain teidän suloiset kasvonne, jotka hymyilevät niin herttaisesti ruusuaalloista."

Silloin veti Maria nopeasti päänsä taaksepäin, sulki kovasti silmänsä, ja häntä hävetti äärettömästi. Samassa kuljettivatkin kaikki kaksitoista murjaania hänet maihin näkinkenkävaunuista.

Maria huomasi joutuneensa pieneen lehtoon, joka oli vieläkin kauniimpi kuin Joulumetsä. Se oli niin loistava ja säteilevä, ja erittäin ihastuttavia olivat harvinaiset hedelmät, jotka riippuivat puista ja olivat aivan erikoisen värisiä ja ihmeellisen tuoksuvia.

"Me olemme Hedelmähillo-lehdossa", selitti Pähkinänrusentaja, "mutta tuolla kaukana on pääkaupunki".

Mitä kaikkea Maria siellä saikaan nähdä! Kunpa minä osaisin kuvailla teille, pienokaiset, sen kaupungin loiston ja ihanuuden, joka kirjavalla kukkaiskentällä avautui hänen eteensä. Muurit ja tornit kohosivat väririkkaina, ja rakennusten muodot olivat aivan erikoisia. Sillä kattojen asemesta oli taloilla sirosti palmikoidut kruunut ja tornien ympärillä kiemurteli somia monivärisiä lehtikasveja.

Kun he kulkivat kaupunginportin läpi, joka näytti olevan rakennettu yksinomaan sokerileivoksista ja sokeroiduista hedelmistä, seisoi siinä hopeisia sotilaita kivääreineen, ja pieni mies kultaompeleisessa yönutussa heittäytyi Pähkinänrusentajan kaulaan ja huudahti:

"Tervetuloa, kallis prinssi, tervetuloa Konvehtilinnaan!"

Maria hämmästyi suuresti, kun hän huomasi, että niin ylhäinen henkilö tunnusti Pähkinänrusentajan prinssiksi. Mutta nyt kuuli hän hienojen äänien meluavan, sellaista kikatusta, naurua ja ilonhuutoja, sellaista leikkiä ja laulua, ettei hän voinut käsittää kaikkea mitä hän näki, vaan ainoastaan kysyi Pähkinänrusentajalta, mitä kaikki tuo melu merkitsi.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "ei se ole mitään merkillistä. Konvehtilinna on väkirikas ja iloinen kaupunki, sellaista hälyä on joka päivä. Mutta olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua edelleen."

Parin askeleen päästä saapuivat he suurelle torille, joka oli ihastuttavan kaunis. Kaikki talot olivat sokerista muovailtuja, toinen pylväskäytävä oli toistaan komeampi, keskellä oli suuri sokeroitu torttuobeliski, ja sen ympärillä ryöppysi neljä tyylikästä suihkulähdettä, joista pursui limonaadia ja muita ihania juomia; altaisiin keräytyi pelkkää hyytelöä, minkä heti saattoi syödä, jos halutti. Mutta kaikkein hauskimmat olivat somat pikku ihmiset, jotka tuhansittain pää pään vieressä huusivat ja nauroivat ja laskivat leikkiä ja lauloivat, lyhyesti sanoen, aiheuttivat sen melun ja ääntensorinan, jonka Maria jo oli kuullut jonkun matkan päähän. Siellä oli sirosti puettuja herroja ja naisia, armeenialaisia ja kreikkalaisia, juutalaisia ja tyroolilaisia, upseereja ja sotilaita, pappeja, paimenia ja ilveilijöitä, sanalla sanoen, kaikenlaista kansaa mitä on täällä maailmassa.

Torinnurkkauksessa tuli melu yhä suuremmaksi, kansanjoukot hajaantuivat, sillä juuri nyt kannettiin Suur-Mogulia kantotuolissa, ja häntä seurasi yhdeksänkymmentäkolme maan rikkainta suurmiestä ja seitsemänsataa orjaa. Mutta sattui niin, että kalastusseura, viiden sadan miehen voimalla, järjesti juhlakulkueen toiseen torinkulmaan, ja myöskin oli paha, että Turkin sulttaani oli samalla saanut päähänsä kulkea torin yli kolmentuhannen janitsaarin kanssa, ja tähän liittyi vielä lisäksi suuri "Keskeytynyt uhrijuhla"-kulkue, joka johti askeleensa suoraan torttuobeliskia kohti soittaen ja laulaen: "Ylös, kiittäkää mahtavaa aurinkoa." Siinäpä oli ahdasta ja tungosta, hirveä sekasorto!

Mutta yhtäkkiä kuului hätähuuto, sillä kalastaja oli tungoksessa työntänyt bramiinilta pään poikki, ja ilveilijä oli vähällä juosta Suur-Mogulin yli. Melu tuli yhä hirveämmäksi, ja kaikki alkoivat jo työntää ja tyrkkiä toisiaan, kun kullalla kirjailtuun yönuttuun puettu mies, joka kaupunginportilla oli tervehtänyt Pähkinänrusentajaa ja sanonut häntä prinssiksi, kapusi torttuobeliskille ja vedettyään kolme kertaa kirkkaasti sointuvasta kellosta, päästi kolminkertaisen kimakan huudahduksen:

"Konditoria! Konditoria! Konditoria!"

Melu hiljeni samassa, kaikki koettivat järjestyä uudelleen, ja kun monimutkaiset juhlakulkueet oli taas soviteltu, tahrautunut Suur-Mogul harjattu ja bramiini saanut päänsä jälleen paikoilleen, alkoi sama iloinen temmellys uudelleen.

"Mitä merkitsee tuo Konditoria, parahin herra Drosselmeier?" kysyi Maria.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "Konditoriaksi sanotaan täällä outoa, kauhistuttavaa voimaa, jonka luullaan voivan tehdä ihmisistä aivan mitä hyvänsä. Se kohtalo hallitsee tätä omituista, pientä kansaa, ja kaikki pelkäävät sitä niin suuresti, että pahinkin meteli rauhoittuu, kun vain mainitsee tuon nimen, niinkuin pormestari juuri on todistanut. Kukaan ei silloin enää ajattele maallisia, kukaan ei peuhaa eikä melua, vaan jokainen ajattelee itsekseen: Mitä onkaan ihminen ja mitä hänestä voi tulla?"

Maria päästi äänekkään ihastuksen ja hämmästyksen huudahduksen, kun hän yhtäkkiä seisoi ruusunpunaisessa hohteessa loistavan satatornisen linnan edessä. Siellä täällä muureilla oli komeita orvokki-, narsissi-, tulpaani- ja leukoijavihkoja, joiden tummanhohtavat värit kohottivat ruusunpunaiselle vivahtavan valkean muurin loistoa. Suuri kupooli ja tornien pyramiidikatot olivat täynnä pieniä tähtiä, jotka kimaltelivat kuin kulta ja hopea.

"Nyt olemme Mantelisokurilinnan edustalla", selitti Pähkinänrusentaja.

Maria unohtui kokonaan katsomaan taikalinnaa. Kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, että eräs suuri torni oli ilman kattoa, ja muutamat pienet miesolennot, jotka seisoivat kaneelista valmistetuilla rakennustelineillä, korjasivat sitä parastaikaa. Ennenkuin hän ehti kysyä Pähkinänrusentajalta miten sen asian laita oli, jatkoi tämä:

"Joku aika sitten uhkasi linnaa suuri hävitys, niin, ehkäpä täydellinen häviö. Jättiläismakeiskäärme tuli tietä pitkin, puraisi nopeasti tornin katon ja alkoi jo maistella suurta kupoolia. Mutta Konvehtilinnan asukkaat antoivat hänelle kokonaisen kaupunginkorttelin ja suuren osan Sokerihedelmälehtoa, ja hän tyytyi siihen ja meni tiehensä."

Samassa kuului lempeätä, miellyttävää soittoa, linnan portit avautuivat, ja kaksitoista pientä hovipoikaa astui linnasta, palavat ryytineilikkaoksat kädessä ikäänkuin tulisoihdut. Heidän päänänsä oli helmi, ruumiit rubiineista ja smaragdeista, ja he käyskentelivät somasti taotuilla kultajaloilla. Heitä seurasi neitosia, jotka olivat melkein yhtä suuria kuin Marian Clara, mutta ne olivat niin äärettömän hienosti puetut, että Maria ei hetkeäkään epäillyt, etteivät he olisi olleet synnynnäisiä prinsessoja. He syleilivät Pähkinänrusentajaa hellästi ja huudahtivat puoleksi surumielisesti, puoleksi iloisesti:

"Oi, prinssini! Parahin prinssini! Oi, veljeni!"

Pähkinänrusentaja näytti hyvin liikutetulta, hän pyyhki runsaat kyyneleet silmistään, tarttui sitten Mariaa käteen ja lausui juhlallisesti:

"Tässä on neiti Maria Stahlbaum, sangen kunnioitettavan lääkintäneuvoksen tytär ja minun henkeni pelastaja! Ellei hän olisi heittänyt tohvelia oikeana hetkenä, ellei hän olisi hankkinut minulle eläkettä nauttivan everstin miekkaa, makaisin minä nyt haudassa, ja kirottu Hiirikuningas olisi purrut minut kappaleiksi. Oi, neiti Stahlbaum! Ei Pirlipat, vaikkakin hän on synnynnäinen prinsessa, ole hänen veroisensa kauneudessa, lempeydessä ja hyveissä! Ei, sanon minä, ei!"

Kaikki naiset huusivat: "Ei!" ja ottivat Mariaa kaulasta ja nyyhkyttivät:

"Ah, te, meidän rakkaan prinssimme pelastaja -- oivallinen neiti Stahlbaum!"

Nyt saattoivat neitoset Marian ja Pähkinänrusentajan linnan suureen saliin, jonka seinät olivat erivärisistä säteilevistä kristalleista. Mutta kaikkein enimmin Mariaa miellyttivät somat pienet tuolit, pöydät, kaapit, lipastot j.n.e., joita oli kaikkialla, ja kaikki ne olivat valmistetut seetristä ja brasilialaisesta puusta kultaisine kukkakoristeineen. Prinsessat pyysivät Mariaa ja Pähkinänrusentajaa istahtamaan ja lupasivat itse valmistaa tuossa tuokiossa aterian.

Sitten toivat he koko joukon pieniä maljoja ja vateja, jotka olivat japanilaista posliinia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita, riivirautoja ja kasareja ja muita kultaisia ja hopeisia taloustarpeita. Senjälkeen toivat he hedelmiä ja makeisia, jotka olivat ihanampia kuin Maria koskaan oli nähnyt, ja he alkoivat lumivalkeilla käsillään sirosti pusertaa hedelmiä, jauhaa ryytejä, hienontaa manteleita, sanalla sanoen hommata sellaisella taitavuudella, että Maria selvästi huomasi, kuinka hyvin prinsessat olivat perehtyneet keittiöaskareihin, ja mikä maukas ateria häntä odotti.

Varmasti arvellen itsekin osaavansa kaikkea sitä, toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa, että hänkin saisi ottaa osaa prinsessojen hommiin. Kaunein Pähkinänrusentajan sisarista ojensi Marialle -- aivan kuin arvaten salaisen toivomuksen -- pienen kultaisen huuhmaren ja lausui: