Part 4

Drosselmeier kertoi edelleen seikkailuistaan matkan varrella, kuinka hän oli viettänyt kaksi vuotta taatelikuninkaan luona, kuinka manteliruhtinas oli halpamaisesti osoittanut hänet ovelle, kuinka hän turhaan oli kuulustanut Oravamaan luonnontutkijaseuralta, lyhyesti sanoen, kuinka täydellisesti hän oli epäonnistunut, löytämättä edes jälkiäkään Krakatuk pähkinästä.

Kertomuksen aikana naksahutti Christoph Zacharias useampia kertoja sormiaan --, pyörähti sitten ympäri kantapäillään --, maiskahutti suutaan -- ja huudahti sitten:

"Hm -- haa -- hoo -- tuhat tulimmaista!"

Viimein singahutti hän hattunsa ja irtotukkansa ilmaan, tarttui serkkuaan kiivaasti kaulaan ja huudahti:

"Serkku, serkku, te olette pelastetut, pelastetut olette, sen minä sanon, sillä elleivät kaikki merkit ole väärät, niin minä itse omistan Krakatuk pähkinän."

Hän toi heti paikalla rasian, josta hän otti esiin keskikokoisen kullatun pähkinän.

"Katsos", sanoi hän näyttäen pähkinää serkulleen, "katsos, tämän pähkinän laita on seuraava: Monta vuotta sitten tuli tänne joulunaikaan muukalainen, joka tarjosi ostettavaksi säkillistä pähkinöitä. Juuri minun nukkekauppani edustalla joutui hän riitaan ja asetti säkkinsä maahan voidakseen paremmin puolustautua kaupungin omaa pähkinänmyyjää vastaan, joka ei tahtonut sallia, että muukalainen möisi pähkinöitä. Samassa ajoivat raskaat työrattaat säkin yli, kaikki pähkinät särkyivät, paitsi yhtä, ja muukalainen tarjosi sitä minulle, omituisesti hymyillen, kirkasta 1720 vuoden kaksikymmentäviisipennistä vastaan. Se tuntui minusta sangen omituiselta, minä löysin taskustani juuri sellaisen rahan, jota mies pyysi, ostin pähkinän ja kultasin sen, itsekään tietämättä minkätähden maksoin pähkinästä niin paljon ja sittemmin panin siihen niin suurta arvoa."

Kaikki epäilykset siitä, että serkun pähkinä ei olisikaan tuo kauan kaivattu Krakatuk pähkinä, katosivat heti, kun saapuville kutsuttu hovitähtitieteilijä raaputti pois kultauksen ja löysi kuoresta kiinalaisin kirjaimin kaiverrettuna sanan Krakatuk. Matkailijain ilo oli suuri, ja serkku oli autuain ihminen auringon alla, kun Drosselmeier vakuutti hänelle, että hänen onnensa oli taattu, sillä hän saisi siitä alkaen, paitsi kohtalaista eläkettä, kaiken kultauskullan ilmaiseksi.

Molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä, olivat jo asettaneet yömyssyt päähänsä ja aikoivat mennä nukkumaan, kun viimeksi mainittu, nimittäin tähtitieteilijä, avasi suunsa ja puhui täten:

"Parahin herra virkaveikko, onni tulee harvoin yksinään -- usko minua, emme ole löytäneet vain Krakatuk pähkinää, vaan myöskin sen nuorukaisen, joka särkee sen ja ojentaa kauneuspähkinän prinsessalle! Tarkoitan herra serkkusi poikaa! Ei, nukkua en voi", jatkoi hän haltioituneena, "vaan jo tänä yönä asetan nuorukaisen horoskoopin".

Näin sanoen kiskoi hän yömyssyn päästään ja ryhtyi työhön.

Serkun poika oli toden teolla kaunis ja sopusuhtainen poika, joka ei koskaan ollut käynyt parturilla eikä käyttänyt saappaita. Vihreimmässä nuoruudessaan oli hän tosin parin joulun aikana ollut hyppynukke, mutta sitä ei ollenkaan voinut huomata hänestä, niin hyvin oli hän kehittynyt isän omien vaivojen iloksi. Joulupäivinä oli hänellä kaunis kullallakirjailtu punainen takki, sapeli, hattu kainalossa ja ihana tukka niskapalmikkoineen. Sellaisena seisoi hän loistaen isänsä puodissa ja särki synnynnäisellä nokkeluudella pähkinöitä nuorille tytöille, jotka siksi nimittivätkin häntä Kauniiksi Pähkinänrusentajaksi.

Seuraavana aamuna heittäytyi tähtitieteilijä ystävänsä kellosepän kaulaan ja huudahti:

"Se on hän, hän on käsissämme, hän on löytynyt! Vain kahta asiaa, rakkahin virkaveikko, emme saa laiminlyödä. Ensiksi täytyy teidän palmikoida oivalliselle veljenpojallenne vahva puinen palmikko, joka on yhteydessä alaleuan kanssa siten, että sen voi tämän avulla voimakkaasti työntää ylös. Sitten täytyy meidän myöskin, saavuttuamme palatsiin, visusti salata, että olemme tuoneet mukanamme nuorukaisen, joka osaa särkeä Krakatuk pähkinän. Hänen täytyy päinvastoin olla saapuvinaan paljon myöhemmin. Minä luin horoskoopista, että kuningas, kun vain muutamat ensin ovat purreet hampaansa mäsäksi, lupaa prinsessan käden ja valtakunnan kuolemansa jälkeen sille, joka särkee pähkinän ja lahjoittaa prinsessalle hänen kadotetun kauneutensa."

Nukensorvaaja serkku oli suuresti tyytyväinen siitä, että hänen pikku poikansa menisi naimisiin prinsessa Pirlipatin kanssa ja tulisi prinssiksi ja kuninkaaksi, ja hän luovutti hänet kokonaan lähettiläille. Palmikko, jonka Drosselmeier asetti nuorelle toivorikkaalle veljenpojalleen, onnistui erinomaisesti, ja kaikki kokeet piikivenkovien persikansiementen kanssa onnistuivat loistavasti.

Heti kun Drosselmeier ja tähtitieteilijä ilmoittivat hoviin Krakatuk pähkinän löytymisestä, pantiin siellä toimeen asianmukaiset kuulutukset, ja kun matkamiehet saapuivat kauneuspähkinöineen, oli jo koko joukko kauniita nuoria miehiä saapunut, ja heidän joukossaan oli prinssejäkin, jotka terveiden hammasriviensä uhalla aikoivat yrittää pelastaa prinsessan lumouksesta.

Matkamiehet kauhistuivat suuresti, kun he näkivät prinsessan. Pieni ruumis laihoine pikku käsineen ja jalkoineen saattoi tuskin kantaa muodotonta päätä. Kasvojen rumuutta lisäsi valkea pumpulinkeltainen parta suun ja leuan ympärillä.

Kaikki kävi kuten hovitähtitieteilijä oli lukenut horoskoopista. Toinen kenkäjalka kukonpoika toisensa perästä puraisi hampaansa ja leukansa rikki Krakatuk pähkinään, auttamatta prinsessaa vähääkään, ja kun paikalle saapuneet hammaslääkärit kantoivat pois puoleksi pyörtyneenä sankarin, huoahti tämä:

"Olipa se kova pähkinä purtavaksi!"

Kun kuningas sitten tuskissaan oli luvannut tyttären ja valtakunnan sille, joka voisi vapauttaa prinsessan, ilmoittautui kohtelias ja hiljainen nuorukainen Drosselmeier ja pyysi saada yrittää.

Kukaan ei ollut miellyttänyt prinsessaa niin paljon kuin nuori Drosselmeier. Pirlipat pani pienet kätösensä sydämelleen ja huokasi sydämensä pohjasta:

"Ah, jospa hän särkeekin pähkinän ja tulee miehekseni!"

Sitten kun nuori Drosselmeier oli kohteliaasti tervehtinyt kuningasta ja kuningatarta ja sitten prinsessa Pirlipatia, sai hän yliseremoniamestarilta Krakatuk pähkinän, asetti sen muitta mutkitta hampaittensa väliin, veti voimakkaasti palmikosta ja -- ritsis -- ratsis kuori särkyi palasiksi. Hän puhdisti pähkinänsydämen kätevästi ja ojensi sen prinsessalle, raapaisten kohteliaasti jalallaan, ja hän sulki sitten silmänsä ja alkoi astua taaksepäin.

Prinsessa ahmi heti pähkinän ja -- voi, ihmettä! rumuus katosi samassa, ja sen sijaan näkyi enkelinkaunis naisolento, jonka kasvot olivat ikäänkuin kudotut liljanvalkeista ja ruusunpunaisista silkkikuiduista, ja jonka silmät säkenöivät kuin lazurit ja kauniit suortuvat kähertyivät kuin kultalanka.

Torvien ja patarumpujen pärinä sekautui kansan äänekkäisiin riemuhuutoihin. Kuningas ja koko hänen hovinsa tanssi yhdellä jalalla samoin kuin Pirlipatin syntyessä, ja kuningattaren päälle täytyi pirskotella hajuvettä, sillä hän oli mennyt tainnoksiin ilosta ja ihastuksesta.

Suuri melu oli vähällä hämmentää nuoren Drosselmeierin, jonka vielä oli astuttava seitsemän askeltaan. Hän pysyi kuitenkin lujana ja ojensi juuri oikean jalkansa ottaakseen seitsemännen askeleensa -- silloin nousi rouva Hiireläinen lattiasta inhottavasti vikisten ja piipattaen, ja kun Drosselmeier pani jälleen jalkansa maahan, polkaisi hän sitä ja kompastui niin pahoin, että oli vähällä kaatua.

Voi onnetonta! -- siinä samassa oli nuorukainen yhtä muodoton kuin prinsessa Pirlipat ennen oli ollut. Ruumis oli yhtäkkiä kutistunut kokoon ja saattoi tuskin kantaa paksua, muodotonta päätä suurine ulkonevine silmineen ja inhottavan leveine suineen. Palmikon sijalla riippui selässä kapea puinen viitta, jolla hän johti alaleuan liikkeitä.

Kelloseppä ja tähtitieteilijä olivat aivan suunniltaan pelosta ja kauhusta. Kuitenkin näkivät he miten rouva Hiireläinen heittelehti verissään lattialla. Hänen pahuutensa ei siis ollut jäänyt kostamatta, sillä nuori Drosselmeier oli osannut terävällä kengänkorollaan niin pahoin hänen kaulaansa, että hänen kuolemansa oli varma. Mutta kun kuolemankauhu valtasi hänet, vikisi ja vaikeroi hän aivan surkeasti:

"Krakatuk, sä pähkinöistä kovin -- sun tähtes aukee mulle kuolon ovi -- Pähkinäherrankin jo kohta -- kohtalo kova kuoloon johtaa -- poikani seitsenkruunuinen -- antaapi palkkion viimeisen -- äitinsä kuolon kostaa kerran -- murskaten vielä Pähkinäherran -- ah, elämä reipas ja iloinen -- on ero sinusta suruinen --"

Näin huutaen kuoli rouva Hiireläinen, ja kuninkaallinen uuninsytyttäjä kantoi hänet pois.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota nuoreen Drosselmeieriin, mutta prinsessa muistutti kuningasta hänen lupauksestaan, ja kuningas käski heti, että nuori sankari oli tuotava esiin. Mutta kun onneton muodoton nuorukainen astui sisään, asetti prinsessa molemmat kätensä kasvojensa eteen ja huudahti:

"Pois, pois tuo inhottava pähkinänrusentaja!" Hoviherra tarttui heti nuorukaisen pieniin olkapäihin ja heitti hänet ulos ovesta.

Kuningas oli raivoissaan, koska hänelle oli tyrkytetty pähkinänrusentajaa vävyksi, syyti kellosepän ja tähtitieteilijän taitamattomuutta ja karkoitti molemmat ikuisiksi ajoiksi hovista.

Tätä ei juuri näkynyt horoskoopissa, jonka tähtitieteilijä oli asettanut Nürnbergissä. Mutta hän ei voinut olla ryhtymättä uusiin tutkimuksiin, ja hän oli lukevinaan tähdistä, että nuori Drosselmeier edistyisi niin suuresti uudessa asussaan, että hän, huolimatta rumuudestaan, tulisi sekä prinssiksi että kuninkaaksi. Hänen epämuodostuksensa katoaisi kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, että se poika, jonka rouva Hiireläinen oli saanut seitsemän poikansa kuoleman jälkeen, ja jolla oli seitsemän päätä ja joka nyt oli hiirikuninkaana, kaatuisi hänen kätensä kautta, ja että joku neito rakastuisi häneen huolimatta hänen surullisesta ulkomuodostaan. Nuori Drosselmeier kuuluu todellakin joulun aikaan olleen isänsä puodissa Nürnbergissä, tosin pähkinänsärkijänä, mutta puettuna kuin prinssi!

Tällainen, pienokaiseni, oli satu kovasta pähkinästä, ja nyt tiedätte, miksi ihmiset niin usein sanovat: olipa se kova pähkinä purtavaksi! ja mistä johtuu, että kaikki pähkinänsärkijät ovat rumia. --

Näin lopetti hovioikeudenneuvos kertomuksensa. Maria ajatteli, että prinsessa Pirlipat oli oikeastaan alhainen ja kiittämätön olento. Fritz vakuutti sensijaan, että Pähkinänrusentajan ei tarvitsisi, jos hän vain muutoin oli aika mies, panna montakaan korttia ristiin Hiirikuninkaan takia, vaan että hän pian saisi takaisin kauniin ulkomuotonsa.

10. luku.

SETÄ JA VELJENPOIKA.

Harvat kunnioitetuista lukijoistani tai kuulijoistani lienevät kokeneet, miltä tuntuu saada haava lasista; vain he tietävät, kuinka kipeä se on ja kuinka inhottava se on, koska se paranee niin hitaasti. Niin sai Maria viettää melkein kokonaisen viikon sängyssään, sillä häntä alkoi aina heti pyörryttää, kun hän nousi ylös. Mutta viimein tuli hän aivan terveeksi ja saattoi hyppiä ympäri huonetta yhtä iloisesti kuin ennen. Lasikaappi näytti kovin hienolta, sillä kaikki oli uutta ja siistiä, puut ja kukat ja talot ja komeasti puetut nuket. Ennen kaikkea tapasi Maria jälleen rakkaan Pähkinänrusentajansa, joka oli toisella hyllyllä ja hymyili hänelle aivan tervein hampain.

Kun Maria siinä istui ja sydämensä pohjasta iloitsi katsellessaan lemmikkiään, pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä -- ja hän tuli samalla hiukan huolestuneeksi --, että Drosselmeierhän oli ainoastaan kertonut sadun Pähkinänrusentajan ja rouva Hiireläisen ja hänen poikiensa riidasta. Nyt hän tiesi, että hänen Pähkinänrusentajansa ei voinut olla kukaan muu kuin juuri nuori Drosselmeier Nürnbergistä, setä Drosselmeierin miellyttävä, vaikkakin ikävä kyllä rouva Hiireläisen noituma veljenpoika. Sillä että neuvokas kelloseppä Pirlipatin isän hovista todellakin oli hovioikeudenneuvos Drosselmeier itse, sitä ei Maria kertomuksen aikana epäillyt hetkeäkään.

"Mutta miksi ei setä auttanut sinua, miksi ei hän auttanut sinua", näin valitti Maria, kun hän yhä elävämmin huomasi, että se taistelu, jonka silminnäkijänä hän oli ollut, koski Pähkinänrusentajan valtakuntaa ja kruunua; "eivätkö kaikki nuket olleetkin hänelle alamaiset ja eikö hovitähtitieteilijän ennustus ollut käynyt toteen ja nuori Drosselmeier tullut nukkien valtakunnan kuninkaaksi?"

Samassa kun miettiväinen Maria punnitsi kaikkea tätä mielessään, luuli hän myöskin, että Pähkinänrusentaja ja hänen vasallinsa, samassa kun hän kuvitteli niiden olevan elollisia ja liikuntakykyisiä, myöskin todellisuudessa elivät ja liikkuivat. Mutta niin ei ollut kuitenkaan asianlaita. Kaikki kaapissa oli päinvastoin jäykkää ja liikkumatonta. Mutta sensijaan että Maria olisi luopunut sisäisestä vakaumuksestaan, syytti hän yksinomaan rouva Hiireläisen ja hänen seitsenpäisen poikansa jatkuvaa loihdintaa.

"Mutta", lausui hän ääneen Pähkinänrusentajalle, "ellette vielä kykenekään liikkumaan tai puhumaan, niin tiedän kuitenkin, rakas herra Drosselmeier, että ymmärrätte minua ja huomaatte miten hyvää minä tarkoitan. Luottakaa minun apuuni, jos joudutte hätään. Ainakin pyydän sedältä, että hän, joka on ovela kaikessa, ojentaisi auttavan kätensä, kun sitä tarvitaan."

Pähkinänrusentaja oli yhä hiljaa ja ääneti. Mutta Mariasta tuntui kuin hiljainen huokaus olisi kuulunut lasikaapista, ja se pani ruudut miellyttävästi, tuskin kuuluvasti väräjämään, ja oli aivan kuin pieni hento kello olisi kilissyt:

"Maria pieno -- enkeli vieno -- mä olen sun -- Maria mun."

Mariasta tuntui, huolimatta jääkylmistä väreistä, jotka karmivat häntä, omituisen miellyttävältä. Hämärä laskeutui, lääkintäneuvos astui sisään setä Drosselmeierin kanssa, ja hetken kuluttua kattoi Louisa teepöydän, ja perhe istahti sen ääreen iloisesti jutellen. Maria toi aivan hiljaa pienen nojatuolinsa ja istuutui setä Drosselmeierin jalkojen juureen. Yhtäkkiä, kun kaikki sattuivat vaikenemaan, katsoi Maria hovioikeudenneuvosta suoraan silmiin suurine sinisilmineen ja sanoi:

"Nyt tiedän, rakas setä Drosselmeier, että minun Pähkinänrusentajani on sinun veljenpoikasi, nuori Drosselmeier Nürnbergistä. Hänestä on tullut prinssi eli oikeammin kuningas. Kaikki mitä toverisi tähtitieteilijä on ennustanut, on toteutunut. Mutta sinähän tiedät, että hän on avoimessa sodassa rouva Hiireläisen pojan, inhottavan Hiirikuninkaan kanssa. Miksi et sinä auta häntä?"

Maria kertoi vielä kerran koko taistelun kulun, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen; äidin ja Louisan helähtävä nauru keskeytti hänet tavan takaa. Ainoastaan Fritz ja Drosselmeier pysyivät vakavina.

"Mutta mistä tyttö on saanut kaikki nämä hullutukset?" kysyi lääkintäneuvos.

"No niin", vastasi äiti, "hänellähän on vilkas mielikuvitus. Oikeastaan ovat ne vain kovan haavakuumeen aiheuttamia unia."

"Ei siinä ole mitään totta", huudahti Fritz, "minun punaiset husaarini eivät ole sellaisia pelkureita, -- tuhat tulimmaista, kyllä minä ne muutoin peittoaisin!"

Mutta setä Drosselmeier otti Marian polvelleen omituisesti hymyillen ja sanoi lempeällä äänellä:

"Oi, sinulle, rakas Maria, on annettu paljon enemmän kuin meille kaikille muille. Sinä olet, samoinkuin Pirlipat, synnynnäinen prinsessa, sillä sinä vallitset kauniissa ja loistavassa valtakunnassa. Mutta sinä saat kärsiä paljon, jos tahdot puolustaa muodotonta Pähkinänrusentaja-parkaa, kun Hiirikuningas ajaa häntä takaa kaikilla teillä ja poluilla. Kuitenkaan en minä, vaan sinä, sinä yksin saatat pelastaa hänet. Ole vain kestävä ja uskollinen!"

Ei Maria eivätkä muutkaan tienneet, mitä Drosselmeier tarkoitti näillä sanoilla; ne tuntuivat lääkintäneuvoksesta päinvastoin niin omituisilta, että hän koetti hovioikeudenneuvoksen valtasuonta ja sanoi:

"Rakas ystäväni, teillä on voimakas verentungos päässä, minä kirjoitan teille lääkemääräyksen."

Ainoastaan lääkintäneuvoksetar pudisti miettiväisenä päätään ja sanoi hiljaa:

"Minä aavistan kyllä, mitä hovioikeudenneuvos tarkoittaa, mutta en todellakaan osaa sanoa sitä selvin sanoin."

11. luku.

VOITTO.

Nyt ei kestänyt kauan, kun Maria heräsi kuunkirkkaana yönä omituiseen meluun, joka kuului huoneen nurkasta. Kuului siltä kuin pikkukiviä olisi heitelty ja vieritetty sinne tänne, ja välillä kuului kovaa vikinää ja vinkunaa.

"Voi, hiiret, hiiret tulevat jälleen!" huudahti Maria ja aikoi herättää äidin. Mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa yhtäkkiä, eikä hän saattanut liikuttaa jäsentäkään, kun hän näki kuinka Hiirikuningas tunkeutui seinänraosta ja kuinka hän sitten silmien ja kruunun säkenöidessä kulki ympäri huonetta ja lopuksi otti vauhtia ja hyppäsi pienelle pöydälle, joka oli aivan Marian sängyn vieressä.

"Hi -- hi -- hii -- sokuriryynit mulle anna -- mantelisokuri myöskin kanna, -- Pähkinänsärkijää purasen muuten -- ystäväs hakkaan mä palahan kuuteen!"

Näin vikisi Hiirikuningas, nakerteli ja kitkutti inhottavasti hampaillaan ja hyppäsi sitten uudelleen seinänrakoon.

Maria tuli niin huolestuneeksi kauheasta näystä, että hän seuraavana aamuna oli vallan kalpea, ja niin poissa tasapainosta, että hän tuskin sai sanaakaan suustaan. Sata kertaa aikoi hän valittaa tapahtumasta äidille tai Louisalle tai ainakin Fritzille, mutta hän ajatteli:

"Tokkohan kukaan ymmärtäisi minua, ja ehkäpä he vain nauraisivat minulle päällepäätteeksi?"

Mutta yksi asia oli hänelle selvä: hänen täytyi luopua sokuriryyneistään ja mantelisokurista Pähkinänrusentajan pelastukseksi. Sentähden asetti hän seuraavana iltana kaikki makeisensa kaapinreunalle.

Aamulla sanoi lääkintäneuvoksetar:

"En ymmärrä kuinka arkihuoneeseen yhtäkkiä on ilmaantunut hiiriä. Katsos vain, Maria-rukka, ne ovat ahmineet kaikki makeisesi."

Ja niin oli todellakin käynyt. Ahne Hiirikuningas ei ollut oikein mieltynyt mantelisokuriin, mutta hän oli nakerrellut sitä terävillä hampaillaan, ja se oli heitettävä pois. Maria ei välittänyt vähääkään makeisistaan, vaan iloitsi sen sijaan sydämestään, sillä hän arveli, että Pähkinänrusentaja oli nyt pelastettu.

Mutta kylläpä hän pelästyi, kun seuraavana yönä kuului vikinää ja vinkunaa aivan hänen korvansa juuresta. Se oli taaskin Hiirikuningas, ja hänen silmänsä säkenöivät yhä inhottavampina kuin edellisenä yönä, yhä ilkeämmin sähisi hän hampaittensa välistä:

"Tänne makeisnukkesi sun -- makeises kaikki ovat nyt mun -- Pähkinänsärkijää purasen muuten -- hakkaan sun ystäväs palahan kuuteen", ja näin sanoen loikkasi Hiirikuningas jälleen tiehensä.

Maria oli kovin huolissaan. Hän meni seuraavana aamuna kaapille ja katseli kaihomielisesti pieniä sokurileivosnukkejaan. Mutta hänen suruaan ei saata ihmetelläkään, sillä tuskin voit uskoa, tarkkaavainen kuulijattareni, kuinka ihania pieniä sokerileivos-olentoja Maria Stahlbaum omisti. Lukuunottamatta somaa paimenpoikaa ja -tyttöä, jotka vartioivat valkeata lammaslaumaa, iloisen pienen koiran hyppiessä edestakaisin, kuljeskeli kaksi kirjeenkantajaa kirje kädessä. Ja neljä kaunista paria hyvin puettuja poikia ja somasti vaatetettuja tyttöjä keinui venäläisessä kiikussa. Muutamien tanssijoiden takana seisoi sitäpaitsi arentimies Feldkümmel Orleansin Neitsyen kanssa, joihin Maria ei pannut mitään erikoista arvoa, mutta kaukana nurkassa oli pieni punaposkinen lapsi, lemmikkinukke. Kyyneleet valuivat Marian silmistä:

"Voi", huudahti hän kääntyen Pähkinänrusentajan puoleen, "rakas herra Drosselmeier, kuinka paljon olisinkaan valmis uhraamaan teidän pelastukseksenne; mutta tämä on kuitenkin sangen vaikeata!"

Pähkinänrusentaja näytti kuitenkin niin surkealta, että Maria päätti uhrata kaikki, etenkin kun hän kuvitteli mielessään, miten Hiirikuningas seitsemine kitoineen nielaisisi onnettoman nuorukaisen. Illan tullen asetti hän siksi kaikki pienet sokerinukkensa kaapinreunalle, kuten ennen muut makeisensa. Hän suuteli paimenpoikaa ja -tyttöä ja lampaita ja toi viimeiseksi nurkasta lemmikkinsä, pienen punaposkisen sokerileivos-lapsosen, jonka hän kuitenkin asetti kauas hämärän varjoon. Arentimies Feldkümmel ja Orleansin Neitsyt saivat seistä eturivissä.

"Ei, tämähän on vallan hullua", huudahti lääkintäneuvoksetar seuraavana aamuna, "lasikaapissa asustaa varmastikin suuri ilkeä hiiri, sillä kaikki Marian kauniit sokurinuket ovat nakerretut ja rikkinäiset."

Maria ei voinut tosiaankaan pidättää kyyneleitään, mutta hän hymyili kuitenkin pian jälleen, sillä hän ajatteli:

"Mitä se tekee? Onhan Pähkinänrusentaja pelastettu!"

Illalla, kun äiti kertoi hovioikeudenneuvokselle mitä pahaa hiiri oli tehnyt lasten lasikaapissa, lausui lääkintäneuvos:

"On inhottavaa, että emme voi päästä noista elävistä, jotka temmeltävät lasikaapissa ja pureskelevat Marian sokeriukkoja."

"Pyh", sanoi Fritz iloisesti, "alakerran leipurilla on oivallinen harmaa lähetystöneuvos, haen sen tänne. Se herra ryhtyy kyllä asiaan ja purasee hiiren niskat nurin, olkoonpa se sitten itse rouva Hiireläinen tai hänen poikansa hiirikuningas."

"Voi", lisäsi lääkintäneuvoksetar nauraen, "se hyppii pitkin tuoleja ja pöytiä, vetää lattialle lasit ja kupit ja tekee kaikenlaista muuta pahaa".

"Eikö mitä", vastasi Fritz, "leipurin lähetystöneuvos on taitava herra, minä vain toivoisin, että osaisin kävellä terävällä katonharjalla yhtä sirosti kuin hän".

"Mutta ei vaan kissaa yöksi, jos saan luvan pyytää", rukoili Louisa, joka ei voinut sietää kissoja.

"Oikeastaan", lausui Iääkintäneuvos, "oikeastaan on Fritz oikeassa. Voimmehan kuitenkin sitäpaitsi asettaa loukun. Eikö meillä ole loukkuja?"

"Sellaisen osaa setä Drosselmeier tehdä paremmin kuin kukaan muu, hänhän on keksinyt loukut", huudahti Fritz.

Kaikki nauroivat, ja sitten kun lääkintäneuvoksetar oli vakuuttanut, että koko talossa ei ollut loukkua, ilmoitti hovioikeudenneuvos, että hänellä oli niitä useita, ja hän käski heti paikalla tuoda oikein komean loukun kotoaan.

Hovioikeudenneuvoksen satu kovasta pähkinästä muuttui nyt Fritzin ja Marian mielikuvituksessa aivan yhtäkkiä todelliseen elämään. Kun keittäjä paahtoi silavan, vapisi Maria ja lausui kunnon Doralle, ajatellen satua ja kaikkia merkillisiä tapahtumia:

"Voi, rouva kuningatar, varokaa vain rouva Hiireläistä ja hänen perhettään."

Mutta Fritz veti miekkansa esiin ja huudahti:

"Niin, jospa he vain tulevat, niin annan heille aimo läimäyksen!"

Mutta kaikki pysyi hiljaisena ja rauhallisena uunin ääressä.

Kun nyt hovioikeudenneuvos sitoi silavan hienoon lankaan ja asetti hiljaisesti loukun lasikaapin viereen, huudahti Fritz:

"Pidä varasi, setä kelloseppä, ettei Hiirikuningas tee sinulle mitään kepposia."

Mutta mitä tapahtui Maria-raukalle seuraavana yönä? Hänen käsivarrellaan tipsutteli jotakin jääkylmää, jokin silitteli inhottavasti hänen poskeaan ja korvanjuuresta kuului vikinää ja vinguntaa. Inhottava Hiirikuningas istui hänen olkapäällään. Veripunaista vaahtoa tippui hänen seitsemästä avoimesta kidastaan ja kitistäen hampaillaan sähisi hän kauhistuneen Marian korvaan:

"Käpälää loukkuun en minä pistä -- silavassa mulle ei kärkkymistä -- en mene ansaan hinnasta mistään, minulle tuo, minulle tuo -- kuvakirjasi nuo -- ja pienoinen puku -- muutoin suruhun, huoleen huku, -- sanonpa sulle siis viimeisen kerran -- muutoin vien sulta Pähkinäherran -- paloiksi hakkaan ja palaset lentävät toisenkin kerran -- hihii -- pipii -- kvik-kvik."

Taas oli Maria suruissaan ja tuskissaan. Hän näytti aivan kalpealta ja riutuneelta, kun äiti seuraavana aamuna sanoi:

"Ilkeää hiirtä ei ole vielä saatu kiinni", ja hän lisäsi arvellen Marian yhä olevan pahoillaan sokurinukkiensa tähden: "Mutta ole rauhassa, rakas lapseni, me kyllä opetamme sen ilkeän elukan. Jos loukut eivät auta, tuo Fritz tänne harmaan lähetystöneuvoksensa."

Tuskin oli Maria jäänyt yksin arkihuoneeseen, ennenkuin hän kiiruhti lasikaapille ja puhutteli Pähkinänrusentajaa itku kurkussa: