Part 3

"Voi, setä Drosselmeier, sinä olet ollut oikein inhottava. Minä näin kyllä, miten sinä istuit seinäkellolla ja peitit sen siivilläsi, niin että se ei voinut lyödä, koska se muutoin olisi pelästyttänyt hiiret tiehensä. Minä kuulin kyllä, miten sinä kutsuit Hiirikuningasta! Miksi et sinä auttanut Pähkinänrusentajaa etkä minua, sinä inhottava setä Drosselmeier! Eikö olekin yksinomaan sinun syysi, että minun täytyy maata vuoteessa sairaana ja haavoittuneena?"

Äiti kysyi aivan kauhistuneena:

"Mikä sinua vaivaakaan, rakas Maria?"

Mutta setä Drosselmeier irvisti omituisesti ja korahutti yksitoikkoisella äänellä:

"Seinäkellon täytyi käydä -- hurista -- eipä ollut surista -- kello -- kello -- seinäkellon täytyi käydä -- hiljaa käydä -- kellot lyövät kling ja klang -- pling ja plong ja plung ja plang -- älä pelkää, nukke, hoi -- kello lyö ja lyö ja soi, hiiriherra ajetaan pois -- senhän pöllö kyllä vois -- hei ja hai ja hai ja hoi -- kello pum pum -- kello pim pim -- seinäkellon täytyi käydä -- hurista, eipä ollut surista -- sur ja hur ja pir ja pur!"

Maria tuijotti silmät suurina setä Drosselmeieriin, sillä tämä oli aivan muuttunut ja paljon rumempi kuin tavallisesti ja huitoi sinne tänne oikealla käsivarrellaan kuin mikäkin marionetti. Maria olisi oikein todenteolla saattanut pelätä setää, ellei äiti olisi ollut läsnä, ja ellei Fritz, joka sillä aikaa oli hiipinyt sisään, olisi viimeinkin keskeyttänyt häntä äänekkäällä naurulla.

"Ohhoh, setä Drosselmeier", huudahti Fritz, "tänään olet sinä taaskin hassunkurinen, sinä olet aivan kuin minun hyppyukkoni, jonka jo kauan sitten heitin uunin taakse".

Äiti oli hyvin vakava ja sanoi:

"Rakas herra hovioikeudenneuvos, tuo on kovin omituista pilaa, mitä te oikeastaan tarkoitatte?"

"Voi taivas!" vastasi Drosselmeier nauraen, "ettekö enää muista minun pientä kaunista kellosepänlauluani? Sitä on minun tapani aina laulaa sellaisille potilaille kuin Maria on."

Näin sanoen istahti hän aivan Marian sängyn viereen ja sanoi:

"Älä ole vihainen, vaikka en heti puhkaissutkaan Hiirikuninkaan neljäätoista silmää, mutta se ei olisi käynyt päinsä, ja sen sijaan aion tuottaa sinulle suuren ilon."

Hovioikeudenneuvos pisti samassa käden taskuunsa ja veti hiljaa, hiljaa esiin -- Pähkinänrusentajan, jonka hampaat hän oli taitavasti asettanut paikoilleen ja vetänyt leuan sijoilleen.

Maria riemuitsi, mutta äiti sanoi hymyillen:

"Näetkös nyt, että setä Drosselmeier tahtoo hyvää Pähkinänrusentajalle?"

"Mutta sinun täytyy toki myöntää, Maria", keskeytti hovioikeudenneuvos lääkintäneuvoksettaren, "sinun täytyy toki myöntää, ettei Pähkinänrusentaja ole oikein kaunisvartaloinen, ettei hänen kasvojaan voi sanoa juuri pulskiksi. Jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, miten hänen sukunsa on tullut sellaiseksi ja jättänyt sen perinnöksi jälkeläisilleen. Tai ehkäpä olet jo kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista, Hiireläis-noidasta ja taiteellisesta kellosepästä?"

"Kuules nyt", keskeytti Fritz hänen puheensa, "kuules nyt, setä Drosselmeier, sinä olet asettanut Pähkinänrusentajan hampaat paikoilleen, eivätkä leukaluutkaan tutise enää, mutta miksi et ole vyöttänyt hänelle miekkaa?"

"Äs", sanoi hovioikeudenneuvos loukkaantuneena, "sinun sitten pitää moittia ja haukkua kaikkea, poika! Mitäs minua Pähkinänrusentajan miekka liikuttaa, minä olen parantanut hänen ruumiinsa, hankkikoon hän itse itsellensä miekan niin hyvin kuin taitaa."

"Onhan totta", huudahti Fritz, "että jos hän on aika mies, niin kyllä hän osaa hankkia aseen itsellensä!"

"No niin, Maria", jatkoi hovioikeudenneuvos, "sanoppas minulle, oletko kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista?"

"Voi, en", vastasi Maria, "kerro, setä Drosselmeier, kerro".

"Minä toivon", sanoi lääkintäneuvoksetar, "minä toivon, rakas hovioikeudenneuvos Drosselmeier, että kertomuksenne ei ole yhtä julma kuin ne tavallisesti ovat".

"Eihän toki, kallis rouva lääkintäneuvoksetar, päinvastoin on se sangen huvittava."

"Kerro, kerro, rakas setä", huusivat lapset, ja hovioikeudenneuvos Drosselmeier alotti siis.

7. luku.

SATU KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.

Pirlipatin äiti oli kuninkaan rouva, siis kuningatar ja Pirlipat itse oli todellinen prinsessa jo samana hetkenä kuin syntyi. Kuningas iloitsi suuresti kauniista pienestä tyttärestään, joka makasi kehdossa, hän riemuitsi ääneen, tanssi ja kieppui yhdellä jalalla ja huusi kerran toisensa perästä:

"Heisan, onko koskaan nähty kauniimpaa lasta kuin pikku Pirlipat!"

Ja kaikki ministerit, kenraalit ja presidentit hyppelivät, samoin kuin maan isä, yhdellä jalalla ja huusivat:

"Ei ikinä!"

Eikä kukaan todellakaan voinut väittää, että koko avarassa maailmassa olisi nähty kauniimpaa lasta kuin juuri prinsessa Pirlipat. Hänen pienet kasvonsa olivat ikäänkuin kudotut hennoista liljanvalkeista ja ruusunpunaisista silkkikuiduista, pienet silmät olivat kuin iloisesti säteilevät lazurit, ja somat pienet suortuvat kähertyivät kuin loistavat kultalangat. Sitäpaitsi oli pikku Pirlipatilla syntyessään kaksi riviä pieniä helmihampaita, joilla hän kaksi tuntia syntymänsä jälkeen puri valtiokansleria sormeen, kun tämä tahtoi tutkia hänen kasvonpiirteitään, ja tämä huudahti:

"Oi, katalaa!"

Toiset väittivät, että hän huusi: "Haa!" Siitä ovat mielipiteet eriäviä vielä tänäkin päivänä.

Lyhyesti sanoen, pikku Pirlipat puri todellakin valtiokansleria sormeen, ja ihastunut maa tiesi nyt, että enkelinkaunis pikku Pirlipat oli nerokas, virkeä ja järkevä.

Kuten sanottu olivat kaikki tyytyväisiä, ainoastaan kuningatar oli sangen huolestunut ja levoton, vaikka kukaan ei tiennyt syytä siihen. Erikoisesti herätti huomiota se, että hän tahtoi että Pirlipatin kehtoa vartioitaisiin huolellisesti. Paitsi ovilla seisovia henkivartijoita täytyi, lukuunottamatta molempia kehdon ääressä istuvia hoitajattaria, vielä kuuden naisen istua siellä täällä huoneessa. Ja kaikkein merkillisintä oli se -- eikä sitä kukaan voinut käsittää -- että kullakin kuudella vartijattarella piti olla sylissään kissa, jota hänen täytyi silittää koko yö, jotta se koko ajan kehräisi. On mahdotonta, että te, rakkaat lapset, voisitte arvata minkätähden Pirlipatin äiti ryhtyi kaikkiin näihin varustuksiin. Mutta minä tiedän sen ja kerron siitä kohta.

Sattui niin, että Pirlipatin äidin hoviin keräytyi kerran joukko erinomaisia kuninkaita ja miellyttäviä prinssejä, ja silloin seurasivat komeat turnajaiset, pilanäytelmät ja hovitanssiaiset toisiaan. Kuningas tahtoi nyt kerran näyttää, ettei häneltä puuttunut kultaa eikä hopeaa, ja siksi teki hän suuren aukon valtion kassaan ja antoi rahaa mennä mielin määrin. Hän järjesti sentähden suuret makkarakekkerit, etenkin koska hän kaikessa salaisuudessa oli saanut kuulla ylihovikeittiömestarilta, että hovitähtitieteilijä oli ilmoittanut teurastusajan tulleen; hän heittäytyi vaunuihin ja tarjosi kuninkaille ja prinsseille -- vain kauhallisen velliä, jotta yllätys olisi sitäkin suurempi.

Sitten lausui hän ystävällisesti kuningattarelle:

"Sinähän tiedät, rakkaani, kuinka paljon pidän makkarasta!"

Kuningatar ymmärsi heti mitä hän sillä tarkoitti. Se tarkoitti näet sitä, että kuningattaren piti itse, kuten usein ennenkin, ryhtyä makkaranvalmistamiseen.

Yliaarremestarin täytyi heti luovuttaa keittiöön suuri kultainen makkarakattila ja hopeakasarit. Suuri tuli sytytettiin santelipuusta, kuningatar sitoi vyölleen silkkiesiliinan, ja kohta höyrysi kattilasta makkaraliemen suloinen tuoksu.

Mieluisa tuoksu tunkeutui aivan oikeussaliin saakka, eikä kuningas voinut enää hillitä itseään.

"Teidän luvallanne, hyvät herrat!" huudahti hän, kiiruhti keittiöön, syleili kuningatarta, hämmensi kattilaa kultavaltikallaan ja palasi sitten rauhoittuneena oikeussaliin.

Sitten koitti se tärkeä hetki, jolloin silava oli leikattava kuutioihin ja käristettävä hopeahalstarilla. Hovinaiset poistuivat, koska kuningatar tahtoi uskollisesta rakkaudesta ja kunnioituksesta puolisoaan kohtaan yksinänsä suorittaa tämän tehtävän.

Mutta samassa kun silava alkoi piristä, kuului kuiskaava ääni:

"Antakaa minullekin paistia, sisko! -- minäkin tahdon pitää kemut, minäkin olen kuningatar -- antakaa minulle paistia!"

Kuningatar tiesi hyvin, että se oli rouva Hiireläisen ääni. Rouva Hiireläinen oli asunut jo useita vuosia kuninkaan palatsissa. Hän väitti olevansa sukua kuningasperheelle ja sanoi itse olevansa Hiiralian kuningatar. Sentähden olikin hänellä suuri hovi hellan alla. Kuningatar oli hyvä ja antelias rouva, ja vaikkei hän aivan tahtonutkaan tunnustaa rouva Hiireläistä kuningattareksi ja sisarekseen, niin soi hän tälle mielellänsä kekkerit tuona juhlapäivänä ja huusi:

"Tulkaa tänne vaan, rouva Hiireläinen, te saatte kyllä maistaa rasvaa."

Rouva Hiireläinen saapui silloin iloisesti hypähtäen hellalle ja tarttui somalla pienellä käpälällään silavapalaseen toisensa jälkeen, aina sitä mukaa kun kuningatar ojensi niitä hänelle. Mutta nyt saapuivat yhtäkkiä kaikki rouva Hiireläisen serkut ja sukulaiset, vieläpä kaikki hänen seitsemän poikaansakin, jotka olivat hyvin tottelemattomia viikareita. Ne hyökkäsivät kaikki silavan kimppuun, ja kauhistuneen kuningattaren oli aivan mahdoton estää niitä. Onneksi saapui ylihovimestaritar paikalle ja ajoi tunkeilevat vieraat tiehensä, jotta edes hiukan silavaa jäi jälelle, mikä sitten hovilaskutaitajan opastuksella jaettiin sangen etevästi tasan kaikille makkaroille.

Patarummut ja torvet pärisivät, kaikki läsnäolevat mahtimiehet ja prinssit kulkivat loistavissa juhlapuvuissa, osa valkeilla ratsuilla, osa kristallisissa katevaunuissa makkarakemuihin. Kuningas otti heidät sydämellisesti ja armollisesti vastaan ja istahti sitten isännäksi kruunuineen ja valtikkoineen ensimäisenä pöytään.

Kuningas kalpeni jo maksamakkaran aikana ja nosti katseensa taivasta kohti -- hänen rinnastaan nousi huokauksia -- ankara tuska valtasi hänet! Mutta verimakkaran tullessa vaipui hän ääneen nyyhkyttäen ja huoaten nojatuoliinsa. Hän pani molemmat kädet kasvojensa eteen ja valitti ja läähätti.

Kaikki nousivat kauhistuneina pöydästä, henkilääkäri koetti turhaan tarttua kuninkaan valtimoon. Syvä, nimetön tuska raateli kuningasta. Viimein, viimein pitkien neuvottelujen perästä ja kaikellaisten voimakkaiden keinojen, kuten poltettujen höyhensulkien ja sellaisten vaikutuksesta, näytti kuningas tointuvan hiukan, ja hän änkytti tuskin kuuluvasti seuraavat sanat:

"Liian vähän silavaa."

Silloin heittäytyi kuningatar lohduttomana hänen jalkoihinsa ja nyyhkytti:

"Voi, onneton puoliso-parkani! Voi, mitä tuskia mahtanetkaan kärsiä! Tässä on rikoksentekijä jalkojesi juuressa -- rankaise, rankaise häntä kovasti! -- Voi, rouva Hiireläinen seitsemän poikansa, serkkujensa ja sukulaistensa kanssa on ahminut silavan ja --"

Näin sanoen kaatui kuningatar taaksepäin pyörtyneenä. Mutta kuningas nousi vihoissaan seisomaan ja huusi äänekkäästi:

"Ylihovimestaritar, miten se tapahtui?"

Ylihovimestaritar kertoi kaiken mitä hän tiesi, ja kuningas päätti kostaa rouva Hiireläiselle ja hänen perheelleen, joka oli siepannut silavan hänen makkaroistaan. Salainen sotaneuvosto kutsuttiin kokoon, päätettiin nostaa oikeusjuttu rouva Hiireläistä vastaan ja ottaa hänen omaisuutensa takavarikkoon. Mutta kun kuningas arveli, että rouva Hiireläinen voisi sillaikaa vielä näpistellä häneltä silavaa, päätettiin koko juttu uskoa hovikellosepän haltuun.

Tämä mies, joka kuten minä, oli nimeltään Christian Elias Drosselmeier, lupasi erikoisen valtioviisaalla hankkeella ajaa rouva Hiireläisen ja hänen perheensä pois palatsista ikiajoiksi. Hän keksi todellakin pieniä nerokkaita koneita, joihin sidottiin paistettua silavaa pienellä nuoralla, ja näitä asetteli Drosselmeier yltympäri rouva silavanhotkijan asuntoon.

Rouva Hiireläinen oli itse niin viisas, että hän huomasi Drosselmeierin viekkauden. Mutta kaikki hänen varoituksensa, kaikki hänen selityksensä olivat turhia. Suloisen silavantuoksun houkuttelemina astui rouva Hiireläisen kaikki seitsemän poikaa ja useita serkkuja ja sukulaisia Drosselmeierin koneisiin, ja juuri kun he aikoivat siepata silavaa itselleen, vangitsi heidät äkisti putoava ristikko, ja sitten mestattiin heidät häpeällisesti itse keittiössä.

Rouva Hiireläinen hylkäsi pienen joukkionsa kanssa tämän kauhun majan. Viha, epätoivo ja kostonhalu täyttivät hänen sielunsa. Hovi riemuitsi suuresti, mutta kuningatar oli huolissaan, sillä hän tunsi rouva Hiireläisen luonteen ja tiesi varmasti, ettei hän jättäisi kostamatta poikiensa ja sukulaistensa kuolemaa.

Aivan oikein, rouva Hiireläinen näyttäytyikin kerran kun kuningatar valmisti puolisolleen eräänlaista keuhkomuhennosta, josta tämä erikoisesti piti, ja sanoi:

"Minun poikani, minun serkkuni ja sukulaiseni ovat murhatut, pidä tarkkaa huolta, rouva kuningatar, ettei hiirikuningatar puraise pikku prinsessaasi kahtia -- pidä tarkkaa huolta."

Näin sanoen katosi hän jälleen, eikä häntä näkynyt enää, mutta kuningatar kauhistui niin, että hän kaatoi keuhkomuhennoksen tuleen, ja siten pilasi rouva Hiireläinen jo toisen kerran kuninkaan mieliruuan, ja kuningas raivostui siitä kovin. --

"Mutta nyt riittää jo tältä päivältä. Toiste enemmän", lopetti hovioikeudenneuvos.

Vaikka Maria, jolla oli omat ajatuksensa kertomuksesta, kuinka olisi pyydellyt setä Drosselmeieriä jatkamaan, ei tämä kuitenkaan taipunut, vaan nousi ja sanoi:

"On epäterveellistä saada liian paljon yhdellä kertaa; loput huomenna."

Juuri kun hovioikeudenneuvos Drosselmeier oli pujahtamaisillaan ulos ovesta, kysyi Fritz:

"Mutta sanoppa, setä Drosselmeier, onko todellakin totta, että sinä olet keksinyt hiirenloukut?"

"Miten voit kysyä noin tyhmästi", huudahti äiti.

Mutta hovioikeudenneuvos hymyili perin merkillisesti ja lausui hiljaisella äänellä:

"Minähän olen varsin omituinen kelloseppä; miksi en siis voisi keksiä hiirenloukkuja?"

8. luku.

JATKOA SATUUN KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.

Nyt, pienokaiset, tiedätte varmaankin -- näin jatkoi hovioikeudenneuvos Drosselmeier seuraavana iltana -- nyt tiedätte varmaankin, minkätähden kuningatar käski niin tarkasti vartioida prinsessa Pirlipatia. Hän pelkäsi tietenkin, että rouva Hiireläinen täyttäisi uhkauksensa ja tulisi takaisin ja puraisisi prinsessan kuoliaaksi. Drosselmeierin koneet eivät auttaneet mitään viisasta ja ovelaa rouva Hiireläistä vastaan. Ainoastaan hovin tähtitieteilijä, joka oli salainen sekä taivaanmerkkien että tähtien selittäjä, arveli tietävänsä, että kissaperhe Hyrrä voisi pitää rouva Hiireläisen loitolla kehdosta. Siitä johtui määräys, että kunkin vartijattaren täytyisi pitää Hyrrän poikaa sylissään, mitkä muutoin kaikki olivat sala-lähetystöneuvoksia, ja heidän vaivalloista valtionvirkaansa koetettiin sulostuttaa asiaankuuluvalla silityksellä.

Kerran keskiyön aikaan sattui, että molemmat ylihoitajattaret, jotka istuivat kehdon ääressä, havahtuivat ikäänkuin raskaasta unesta. Ympärillä olivat kaikki vajonneet uneen -- ei kuulunut kehräystä -- vallitsi kuolemanhiljaisuus, sen katkaisi vain puuntoukan naputus. Mutta miten ylihoitajatar kauhistuikaan, kun hän huomasi aivan edessään suuren ruman hiiren, joka seisoi takajaloillaan ja nojasi inhottavan päänsä prinsessan kasvoja vasten. Hän hypähti seisoalleen kauhusta huudahtaen. Mutta samassa livahti rouva Hiireläinen (sillä häiritsijä Pirlipatin kehdon ääressä oli juuri hän) nopeasti huoneen nurkkaan. Lähetystöneuvos syöksyi hänen peräänsä, mutta liian myöhään --, hän katosi lattianraosta. Pikku Pirlipat heräsi meluun ja itki katkerasti.

"Taivas olkoon kiitetty", huusivat vartijattaret, "hän elää!"

Mutta kylläpä he kauhistuivat, kun he katsahtivat pikku Pirlipatiin ja näkivät millaiseksi kaunis pikku lapsi oli muuttunut. Kultakiharaisen, valkopunaisen enkelinpään sijalla oli muodoton paksupää, joka kuului surkeaan pieneen koukkuiseen ruumiiseen; taivaansiniset silmät olivat muuttuneet ulkoneviksi tylsiksi lehmänsilmiksi, ja pikku suu ulettui toisesta korvasta toiseen.

Kuningatar oli nääntyä valituksiin ja voivotuksiin, ja kuninkaan työhuone täytyi verhota pumpulilla vuoratuilla seinäpapereilla, sillä hän löi päänsä vähän väliä seinään ja huudahti ääneen valittaen:

"Voi minua onnetonta kuningasta!"

Hän olisi tosin nyt voinut havaita, että olisi ollut parasta syödä makkarat ilman silavaa ja jättää rouva Hiireläinen omaisineen rauhaan hellan alle. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänytkään pikku Pirlipatin isän päähän, vaan hän syyti kerta kaikkiaan koko syyn nürnbergiläisen hovikellosepän, Christian Elias Drosselmeierin niskoille. Sentähden antoi hän sellaisen viisaan käskyn, että Drosselmeierin täytyisi neljän viikon kuluessa parantaa prinsessa Pirlipat entiselleen tai ainakin keksiä varma ja pettämätön keino asian järjestämiseksi; muussa tapauksessa kohtaisi häntä häpeällinen kuolema telottajan kirveen kautta.

Drosselmeier kauhistui aika lailla. Kuitenkin alkoi hän taas pian luottaa kykyynsä ja onneensa ja ryhtyi heti kaikkein välttämättömimpiin valmisteluihin. Hän hajoitti taitavasti pikku Pirlipatin alkutekijöihinsä, kiersi hänen käsivartensa ja jalkansa irralleen ja tutki hänen sisäistä rakennettaan. Mutta surukseen huomasi hän, että prinsessa muuttuisi yhä epämuodostuneemmaksi sitä mukaa kun hän kasvaisi, eikä Drosselmeier keksinyt mitään neuvoa eikä apua tähän vaikeaan tilanteeseen. Hän pani prinsessan jälleen varovaisesti kokoon ja vaipui raskasmielisenä kehdon ääreen, jonka luota hän ei koskaan saanut lähteä.

Neljäs viikko oli jo alkanut -- niin, keskiviikko oli jo menossa --, kun kuningas käväisi häntä katsomassa ja huudahti vihasta säihkyvin silmin ja uhkaillen valtikallaan:

"Christian Elias Drosselmeier, paranna prinsessa, muutoin täytyy sinun kuolla!"

Drosselmeier alkoi itkeä katkerasti, mutta pikku prinsessa Pirlipat makasi aivan tyytyväisenä ja särki pähkinöitä.

Ensi kerran kiinnitti hovikelloseppä nyt huomiota prinsessan erikoiseen pähkinänsyöntihaluun ja siihen asianhaaraan, että tytöllä oli jo syntyessään hampaat. Toden totta olikin hän maailmaan tultuaan huutanut siksi kunnes hän sattumalta sai käsiinsä pähkinän. Hän särki sen heti, söi sen sydämen ja rauhoittui samassa. Siitä alkaen piti vartijattarien alinomaa antaa hänelle pähkinöitä.

"Oi, luonnon ihana vaisto, kaikkien olentojen ikuisesti selittämätön tunneyhteisyys", huudahti Christian Elias Drosselmeier, "sinä osoitat minulle salaisuuden oven, minä kolkutan sitä ja se avautuu".

Hän pyysi heti lupaa saada puhutella hovitähtitieteilijää, ja hänet vietiin hänen luokseen tarkasti vartioituna. Molemmat herrat syleilivät toisiaan kyynelsilmin, koska he olivat hyvät ystävät, vetäytyivät sitten salakammioon ja avasivat joukon kirjoja, joissa puhuttiin vaistosta, tunneyhteisyydestä ja vastatunteisuudesta ja muista salaperäisistä asioista. Yö teki tuloaan, hovitähtitieteilijä tarkasti tähtiä ja asetti näihinkin asioihin perehtyneen Drosselmeierin avulla prinsessa Pirlipatin horoskoopin. Siitä oli aikamoinen vaiva, sillä viivat sotkeutuivat vallan sekaisin, mutta viimein -- mikä ilo! viimeinkin selvisi heille, että prinsessa Pirlipatin täytyi syödä Krakatuk pähkinän sydän, jotta hän pääsisi siitä lumouksesta, joka oli rumentanut hänet, ja jotta hän tulisi jälleen yhtä kauniiksi kuin ennen.

Krakatuk pähkinän kuori oli niin kova, että neljäkymmentä kahdeksan puutaa painava tykki saattoi ajaa sen yli särkemättä sitä. Sellaisen miehen, jonka partaa ei koskaan ollut ajettu ja jolla ei ollut koskaan ollut saappaita jalassa, täytyi särkeä tämä pähkinä prinsessan silmien edessä ja hänen täytyi ojentaa pähkinänsydän prinsessalle silmät ummessa. Vasta sitten kun nuorukainen olisi kulkenut seitsemän askelta taaksepäin lankeamatta, saisi hän uudelleen avata silmänsä.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Drosselmeier herkeämättä työskennellyt tähtitieteilijän kanssa, ja kuningas istui lauvantaina paraikaa päivällispöydässä, kun Drosselmeier, joka varhain sunnuntaiaamuna piti teloitettaman, syöksyi sisään iloisena ja ilmoitti keinon prinsessa Pirlipatin kadotetun kauneuden takaisin saamiseksi. Kuningas syleili häntä myrskyisen suosiollisesti ja lupasi hänelle timanttisapelin, neljä kunniamerkkiä ja kaksi uutta pyhätakkia.

"Heti syötyämme", sanoi hän ystävällisesti, "ryhdymme työhön. Pidä siis huolta, kallis hovikelloseppä, että nuori parraton mies saapuu matalissa kengissä, muassaan Krakatuk pähkinä, äläkä anna hänen sitä ennen maistaa viiniä, jotta hän ei kompastuisi, kun hän astuu taaksepäin seitsemän askeltansa kuin krapu. Jälestäpäin saa hän juoda niin paljon kuin häntä ikinä huvittaa!"

Drosselmeier joutui ymmälle kuninkaan sanoista, ja vavisten ja peloissaan sai hän vihdoin änkytetyksi, että keino oli keksitty, mutta että Krakatuk pähkinä sekä nuorukainen, joka sen särkisi, oli etsittävä, ja että samalla oli sangen epätietoista voitaisiinko pähkinää ja pähkinänsärkijää koskaan löytää. Kuningas heilutti raivoissaan valtikkaa kruunatun päänsä yläpuolella ja jylisi jalopeuran äänellä:

"Siis mestauslavalle!"

Oli onneksi hätään ja pulaan joutuneelle Drosselmeierille, että ruoka juuri sinä päivänä maistui aivan erikoisen hyvältä kuninkaan mielestä ja että hän siitä syystä oli hyvällä tuulella ja suostui kuuntelemaan järkeviä sanoja, joita jalomielinen ja Drosselmeieriä säälivä kuningatar säästämättä saneli. Drosselmeier rohkaisi mielensä ja huomautti, että hän oikeastaan oli tehnyt tehtävänsä keksimällä keinon, jonka avulla prinsessa voisi parantua, ja siten siis ansainnut elämisoikeutensa. Kuningas sanoi sitä turhiksi verukkeiksi ja tyhmäksi roskaksi, mutta päätti kuitenkin nautittuaan lasillisen vatsalikööriä, että molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä, saisivat lähteä maailmalle, eivätkä he saisi palata, ennenkuin heillä olisi Krakatuk pähkinä taskussaan. Mies, joka särkisi pähkinän, hankittaisiin -- niin lausui kuningatar -- kuuluttamalla sekä koti- että ulkomaisissa sanomalehdissä. --

Hovioikeudenneuvos keskeytti jälleen kertomuksensa ja lupasi kertoa loput seuraavana iltana.

9. luku.

LOPPU SADUSTA.

Aikaisin seuraavana iltana, juuri kun tulet sytytettiin, saapui myöskin setä Drosselmeier ja jatkoi kertomustaan:

Drosselmeier ja hovitähtitieteilijä olivat olleet jo viisitoista vuotta matkoilla, pääsemättä Krakatuk pähkinän jäljille. Kaikesta siitä missä he kävivät, mitä omituisia ja merkillisiä asioita he saivat kokea, siitä saattaisi kertoa teille, pienokaiset, vaikkapa neljä viikkoa. Mutta sitä en aio tehdä, vaan sanon sensijaan heti, että Drosselmeier tunsi kesken syviä huoliaan suurta kaipausta rakkaaseen kotikaupunkiinsa Nürnbergiin. Erikoisen voimakkaana valtasi se hänet kerran, kun hän ystävänsä kanssa istui aarniometsässä Aasiassa ja poltti pientä piippunysää.

"Oi, ihana, ihana syntymäkaupunkini Nürnberg! Ihana kaupunki, se joka sinua ei ole nähnyt, olkoonpa hän sitten käynyt Lontoossa, Parisissa ja missä muualla hyvänsä, hänen sielunsa ei ole vapautunut, hän elää ikuisesti kaihoten sinua -- sinua, oi Nürnberg, ihana kaupunki, kauniine taloinesi ja ikkunoinesi!"

Kun nyt Drosselmeier valitteli niin surullisena, valtasi tähtitieteilijän syvä osanotto, ja hän alkoi itkeä niin äänekkäästi, että kuului pitkin koko Aasiaa. Hän hillitsi itsensä kuitenkin jälleen, pyyhki kyyneleet silmistään ja kysyi:

"Mutta, kunnioitettava virkaveikko, miksi istumme täällä itkemässä? Miksi emme matkusta suoraan Nürnbergiin? Eikö ole aivan yhdentekevää, mistä ja miten me etsimme tuota onnetonta Krakatuk pähkinää?"

"Sehän on totta", vastasi Drosselmeier lohdutettuna.

Molemmat hypähtivät samassa seisoalleen, kopistelivat piippujaan ja lähtivät matkaan, Aasian syvistä metsistä suorinta tietä Nürnbergiä kohti.

He olivat tuskin saapuneet perille, ennenkuin Drosselmeier juoksi nopeasti serkkunsa nukkesorvari, kiillottaja ja kultaaja Christoph Zacharias Drosselmeierin luokse, jota hän ei ollut nähnyt useihin vuosiin. Kelloseppä kertoi nyt hänelle koko jutun prinsessa Pirlipatista, rouva Hiireläisestä ja Krakatuk pähkinästä, ja tämä löi kerran toisensa jälkeen kätensä yhteen sulasta ihmetyksestä ja huudahti:

"Ohhoh, serkku, serkku, nepä olivat sitten merkillisiä asioita!"