Part 1

PÄHKINÄNRUSENTAJA JA HIIRIKUNINGAS

Kirj.

E. T. A. Hoffmann

Saksankielestä [Nussknacker und Mauserkönig] suomentanut

SALME SETÄLÄ

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Jouluaatto. 2. Joululahjat. 3. Suojatti. 4. Ihmeellisiä asioita. 5. taistelu: 6. Sairaus. 7. Satu kovasta pähkinästä. 8. Jatkoa satuun kovasta pähkinästä. 9. Loppu satuun. 10. Setä ja veljenpoika. 11. Voitto. 12. Nukkevaltakunta. 13. Pääkaupunki. 14. Loppu.

Esipuhe.

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann syntyi vuonna 1776 Königsbergissä, itäisimmässä Preussin sopukassa. Hän kuoli neljänkymmenenkuuden ikäisenä, ja hänen tomunsa on kätketty Berlinin Jerusalem-kirkkomaalle alati vihreiden pensaiden ja villien kukkien alle. Koko hänen elämänsä oli kuin yhtä ainoata seikkailua. Hänen olemuksessaan oli jotakin epätodellista ja merkillistä. Hän oli kuin ruumiiton olento, kuin tumma lintu, yksinäinen ja rauhaton sielu, joka kodittomana asusti pienessä raihnaisessa ruumiissa. Häntä on myöskin verrattu muinaislatinalaiseen Janus-jumalaan, jolla oli kahdet kasvot. Toisissa kasvoissa oli suljetut ja toisissa avonaiset silmät. Toiset Kasvot olivat jäykän preussilaisen virkamiehen, joka päivisin istui synkkänä oikeudessa ja tuomitsi riitajuttuja. Toiset kasvot olivat haaveilijan, taiteilijan, joka hämärän tullen istui viinilasin ja tupakan ääressä, milloin soitti klaveeria, milloin piirsi ukkoja ja milloin sepitti kertomuksia, siirtyen kaukaiseen ihmemaahan, missä on kaksi torstaita viikossa ja viinirypäleet kypsyvät ohdakkeen varsilla. Hoffmann oli suuri lasten ystävä, ja itsekin hän pysyi koko elämänsä lapsena, monista kovista koettelemuksista huolimatta, joita hänen osakseen tuli elämän varrella. Usein istahti hän lasten pariin ja antoi mielikuvituksensa liidellä salaperäisen mystiikan maille. Hän oli hyvin teräväjärkinen ja samalla taitava huomaamaan ihmisten heikkoudet ja naurettavat puolet. Hän ymmärsi lasten mielet ja näki siinä ihanteensa, mitä hän turhaan haki muualta: runouden ja elämän yhdistyneinä. Hänen kertomuksensa eivät olleet mitään kuninkaallisia seikkailuja, kuten persialaiset ja arabialaiset tarut, eivät myöskään luonnonleikkejä, kuten kansansadut, joissa metsät ja vuoret, ilma ja vesi tanssivat, vaan satuja arkielämästä -- kuten H. C. Andersenin sadut -- joissa mielikuvitus on virkeä, mutta joissa samalla arkielämän ilot ja surut esiintyvät, höystettyinä hienon hienolla ivalla. Ne eivät ole millään tavoin opettavaisia, tapahtumat seuraavat toisiaan suruttomassa tahdissa, ja niistä saattaa itsekukin oppia ja muodostaa oman käsityksensä. Oikeastaan eivät hänen satunsa ehkä olekaan etupäässä _lapsia varten_, vaan pikemmin _lapsista_ kirjoitetut. Ne ovat lasten silmillä katsotut, ne kuvaavat lasten voimakasta, monivivahteista mielikuvitusta. Tämänkaltainen satu on myöskin "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas". Sitä on aina pidetty mestarillisena, ja se on ilmestynyt käännettynä monelle eri kielelle. Tosin useita ajankuvauksia ja erinäisiä paikallisvärityksiä on vaikea täysin käsittää, ellei ole tarkalleen perehtynyt silloisiin preussilaisiin oloihin. Sadussa esiintyvät taistelut nukkearmeijan ja hiirijoukon välillä symbolisoivat Saksan sotaa Napoleonia vastaan ja osoittavat tekijän paljon ihailua herättänyttä, tarkkaa sotataidon tuntemusta. Mutta vaikka tämä kuvannollinen puoli menisikin lukijalta suureksi osaksi hukkaan, lahjoittaa kertomus hänelle kuitenkin eheän vanhanaikuisen tunnelmapalasen ja vie hänet hetkeksi kauas pois arkielämän yksitoikkoisuudesta ja saattaa hänet mystilliseen satumaailmaan, jota jokainen ymmärtää, jos vain tahtoo avata silmänsä sitä käsittämään. Mutta kertomus puhuu paraiten itse puolestansa.

_Suomentaja_.

1. luku.

JOULUAATTO.

Aattona, joulukuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä, eivät lääkintäneuvos Stahlbaumin lapset ollenkaan saaneet käydä välihuoneessa enemmän kuin vieressä olevassa salissakaan. Fritz ja Maria istua kyyröttivät pihakamarin nurkassa. Syvä iltahämärä oli laskeutunut, ja heistä tuntui aika kaamottavalta, koska ei valoa, kuten sinä päivänä oli tapana, ollut sytytetty. Fritz uskoi kaikessa salaisuudessa nuoremmalle sisarelleen (tämä oli juuri täyttänyt seitsemän vuotta), että hän jo varhaisesta aamusta alkaen oli kuullut ritinää ja ratinaa ja hiljaisia vasaran iskuja suljetuista huoneista. Sitäpaitsi oli pieni musta mies aivan äskettäin hiipinyt eteisen läpi laatikko kainalossa, ja hän tiesi varmasti, ettei se voinut olla kukaan muu kuin setä Drosselmeier. Silloin löi Maria pienet kätösensä yhteen ilosta ja huudahti: "Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille." Hovioikeudenneuvos Drosselmeier ei ollut kaunis mies, vaan pieni ja laiha, ja hänen kasvonsa olivat kurttuiset, ja oikean silmän asemesta oli hänellä musta laastari, eikä hänellä ollut lainkaan tukkaa, jonka tähden hän käytti varsin kaunista valkeata tekotukkaa; tämä oli tehty lasista sangen taidokkaasti. Sitäpaitsi oli setä itsekin peräti taitava mies, käsitti kellojenkin rakenteen, ja osasipa hän myös valmistaa niitä. Sentähden aina kun joku Stahlbaumin kauniista kelloista tuli sairaaksi eikä enää osannut laulaa, saapui setä Drosselmeier, otti pois lasitukkansa, kiskoi keltaisen nutun yltään, sitoi sinisen esiliinan vyölleen ja pisti terävillä aseillaan kelloon, niin että pikku Mariaankin aivan koski. Mutta se ei vahingoittanut kelloa ollenkaan, vaan kello heräsi uudelleen eloon ja alkoi samassa surista, laulaa ja lyödä, ja se tuotti kaikille suurta iloa.

Aina toi hän tullessaan taskussaan lapsille jotakin pikkuista hauskuutta, milloin pienen ukon, joka pyöritti silmiään ja teki konsteja, milloin rasian, josta lintu pyrähti, milloin mitäkin. Mutta jouluksi valmisti hän aina kauniin taiteellisen esineen, joka tuotti hänelle paljon vaivaa, ja sentähden vanhemmat, kun se ensin oli lahjoitettu, panivat sen aina hyvään talteen.

"Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille", huudahti Maria nyt; mutta Fritz arveli, että se tällä kertaa varmastikin olisi linnoitus, jossa kaikellaiset sotamiehet marssisivat ja harjoittelisivat, ja sitten tulisi toisia sotamiehiä, jotka yrittäisivät mennä linnaan, mutta silloin ampuisi linnoitusväki tykeillään, niin että jymisisi ja jyrisisi.

"Ei, ei", keskeytti Maria hänet, "setä Drosselmeier on kertonut minulle kauniista puutarhasta, jossa on suuri järvi, missä ihanat joutsenet uiskentelevat kultaiset nauhat kaulassa ja laulavat kauniita lauluja. Sitten tulee pieni tyttö puutarhasta järven rannalle, kutsuu joutsenia ja syöttää niitä makealla mantelisokurilla."

"Eivät joutsenet syö mantelisokuria", pisti Fritz varmana väliin, "eikä setä Drosselmeier voi laittaa kokonaista puutarhaa. Oikeastaan on meillä hyvin vähän iloa hänen leikkikaluistaan, sillä ne otetaan meiltä heti pois. Minä pidän paljon enemmän isän ja äidin lahjoista, sillä ne saamme pitää itse, ja saamme tehdä niille mitä tahdomme." Lapset arvailivat sinne tänne, ihmetellen mitähän he tällä kertaa mahtaisivat saada. Maria arveli, että mamsseli Gertrud (hänen suuri nukkensa) oli muuttunut paljon, sillä hän putoili lattialle kömpelömmin kuin koskaan ennen ja sai kasvoihinsa rumia merkkejä, eikä vaatteiden siisteydestä ollut enää puhettakaan. Ankaratkaan nuhteet eivät auttaneet mitään. Äitikin oli nauranut, kun hän niin suuresti riemuitsi Gertrudin uudesta päivänvarjosta. Fritz sitä vastoin vakuutteli, että komea ori oli välttämätön hänen talliinsa, ja hänen sotajoukostaan puuttui ratsuväki; sen kyllä isäkin tiesi. Lapset tiesivät kyllä, että vanhemmat olivat ostaneet heille kaikellaisia ihania lahjoja, joita he parastaikaa järjestelivät, mutta he käsittivät myöskin, että Jeesus loisti kodissa ystävällisine lapsensilmineen, ja että jokainen lahja, ikäänkuin hyvän käden siunaamana, levitti iloa ympärilleen. Vanhempi sisko Louisa muistutti tätä kaikkea lapsille, jotka yhä vain kuiskailivat keskenään, ja hän lisäsi vielä, että Jeesus antoi heille aina vanhempien käsien kautta sellaisia lahjoja, mitkä tuottivat todellista iloa ja riemua, sillä Jeesuslapsi ymmärsi sen paljon paremmin kuin lapset itse. Siksi ei heidän pitäisi toivoa ja haluta kaikellaista, vaan hartaasti ja hiljaa odottaa, mitä heille annettaisiin. Pikku Maria kävi aivan ajattelevaiseksi, mutta Fritz mutisi itsekseen: "Oriin ja husaarin tahtoisin kuitenkin kovin mielelläni."

Oli jo tullut aivan pimeä. Fritz ja Maria painautuivat lähelle toisiaan, uskaltamatta sanoa enää sanaakaan. Heistä tuntui ikäänkuin pehmeät siivet olisivat suhisseet heidän yläpuolellaan, ja kuin kaukaa kuuluisi hiljaista soittoa. Kirkas valojuova loisti seinällä. Silloin tiesivät lapset, että Jeesuslapsi oli lentänyt pois kirkkaita pilviä pitkin toisten onnellisten lasten luokse. Samassa kuului hopeanheleä ääni: klinling, lingling, ovet avautuivat, ja suuresta huoneesta virtasi sellainen valomeri, että lapset huudahtivat ääneen: "oi, voi!" ja jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ovensuuhun. Mutta isä ja äiti tulivat ovelle, ottivat lapsia kädestä ja sanoivat: "Tulkaa toki sisälle, tulkaa toki sisälle, rakkaat lapsukaiset, niin saatte nähdä mitä pyhä Jeesus on teille antanut."

2. luku.

JOULULAHJAT.

Itsesi sinun puoleen nyt käännyn, rakas lukija tai kuulija -- Fritz -- Theodor -- Ernst -- tai mikä sinun nimesi mahtaneekaan olla --, ja pyydän, että muistuttelisit mieleesi viimejouluista, kauniisti koristettua lahjapöytääsi. Silloin ymmärrät myöskin, että lapset yhtäkkiä pysähtyivät sanattomina hämmästyksestä, silmät loistaen, ja että -- tosin vasta hetken kuluttua -- Maria huudahti syvään huoahtaen: "Oi niin kaunista, niin kaunista!" ja Fritz hypähteli korkealle ilmaan.

Mutta lapset olivat kai olleet koko vuoden erittäin kohteliaita ja kilttejä: he eivät koskaan ennen olleet saaneet niin paljon kauniita ja ihania tavaroita kuin tällä kertaa. Suuressa joulukuusessa keskilattialla oli kulta- ja hopeaomenoita, ja jokaisella oksalla oli sokurimantelia ja karamellejä kuin kukkasia ja nuppuja. Mutta kaikkein kauneimmat olivat tuossa ihmeellisessä kuusessa sadat pienet kynttilät, jotka loistivat oksilta kuin tähdet ja kehoittivat ystävällisesti lapsia poimimaan kukkia ja hedelmiä. Kuusen ympärillä kiilsi kaikellaista kirjavaa ja kaunista -- mitä kaikkea kaunista siellä olikaan! -- niin, kukapa osaisi sitä kaikkea kuvaillakaan!

Maria löysi somia nukkeja ja kaikellaisia pieniä sieviä talouskaluja. Ja kaikkein ihastuttavin oli pieni, kirjavin nauhoin somisteltu silkkipuku, joka riippui vaateripustimessa siten, että hän saattoi katsella sitä joka puolelta, ja sen hän tekikin ja huudahti:

"Oi miten kaunis, miten ihana -- ihana pikku puku; ja sen saan minä -- aivan varmasti -- sen saan minä pukea ylleni!"

Fritz oli sillä aikaa ehtinyt ravaten ja laukaten ratsastaa jo kolme neljä kertaa pöydän ympäri uudella oriillaan, jonka hän oli löytänyt pöydän vierestä satuloituna. Kun hän hyppäsi alas sen selästä, ilmoitti hän, että "hevonen oli kovin villi, mutta ei siitä haittaa, hän kyllä kesyttäisi sen", ja sitten silmäili hän uutta husaariratsujoukkoaan, joka oli komeasti puettu punaiseen ja kultaan ja käytti vain hopeisia aseita ja ratsasti niin valkeilla hevosilla, että saattoi luulla niidenkin olevan puhdasta hopeaa.

Lapset aikoivat juuri, hiukan rauhoituttuaan, silmäillä kuvakirjoja, jotka olivat avonaisina pöydällä, jotta silmä heti saattaisi iloita kaikellaisista kukista ja kirjavista ihmisistä, niin, vieläpä somista leikkivistä lapsukaisistakin, jotka näyttivät niin luonnollisilta kuin ne todellakin olisivat eläneet ja puhuneet.

Niin, lapset aikoivat juuri silmäillä näitä ihmeellisiä kirjoja, kun kuului uusi soitto. He tiesivät, että silloin oli setä Drosselmeierin lahjojen vuoro, ja he juoksivat seinän viereiselle pöydälle. Nopeasti otettiin pois varjostin, jonka takana pöytä niin kauan oli ollut piilossa. Ja mitä he näkivätkään!

Vihreällä, kauneilla kukilla koristetulla nurmikentällä oli ihana linna peili-ikkunoineen ja kultaisine torneineen. Kuului kellojensoittoa, ovet ja ikkunat avautuivat, ja pienet herrat ja naiset töyhtöhattuineen ja pitkine laahustimineen käyskentelivät ympäri saleja. Keskisalissa, joka näytti olevan täydessä liekissä -- niin paljon pieniä kynttilöitä paloi hopeakruunussa -- tanssivat pienet lapset lyhyissä nutuissa ja hameissa kellonsoiton tahdissa. Eräs herra, jolla oli smaragdinvihreä puku, katseli useasti ikkunasta, vilkutti sieltä ulos ja katosi jälleen, ja setä Drosselmeier itse näyttäytyi silloin tällöin linnanportilla, ollen tuskin isän peukaloa pitempi.

Kyynärpäät pöydänsyrjällä katseli Fritz kaunista linnaa, tanssivia ja käveleviä ihmisiä ja huudahteli sitten:

"Setä Drosselmeier! Anna minunkin käväistä linnassa!"

Hovioikeudenneuvos selitti, ettei se laisinkaan käynyt päinsä. Hän olikin oikeassa, sillä oli aivan hullua, että Fritz tahtoi mennä linnaan, joka kultaisine torneineen ei ollut edes Fritzinkään korkuinen. Fritz ymmärsi sen itsekin. Hetken kuluttua, kun herrat ja naiset yhä samalla tavoin kävelivät edestakaisin, lapset tanssivat, smaragdiukko katseli ikkunastaan ja setä Drosselmeier astui ulos ovelle, huudahti Fritz kärsimättömästi:

"Setä Drosselmeier, tule nyt kerran ulos toisestakin ovesta!"

"Se ei käy päinsä, rakas Fritz", vastasi hovioikeudenneuvos.

"No anna sitten", jatkoi Fritz, "no anna sitten tuon vihreän ukon, joka niin usein katselee ikkunasta, käyskennellä muiden kanssa".

"Sekään ei käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos uudelleen.

"Sitten pitää lasten tulla alas", huudahti Fritz, "minä tahdon tarkastella niitä lähemmin".

"Ei, ei se ollenkaan käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos tylysti, "kaiken pitää käydä, niinkuin koneisto kerran on järjestetty".

"Nii-iinkö?" kysyi Fritz pitkään, "eikö mikään sellainen käy päinsä? Kuuleppas, setä Drosselmeier, elleivät sinun pienet sievät kapineesi osaa mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa, eivät ne kelpaa mihinkään, enkä minä piittaa niistä rahtuistakaan. Ei, minun husaarini osaavat kulkea eteen- ja taaksepäin, aivan niinkuin minäkin, eivätkä ne ole teljetyt huoneeseen."

Näin sanoen hypähti hän joululahjapöydän luo ja pani ratsujoukkonsa ravaamaan ja laukkaamaan hopeahevosillaan, hyökkäämään ja ampumaan koko sydämensä pohjasta. Mariakin hiipi hiljaa pois, sillä hän kyllästyi pian nukkein alituiseen kävelyyn ja tanssiin, vaikkakin hän, koettaen olla kohteliaampi, ei tahtonut sitä niin selvästi näyttää kuin Fritz veikko.

Hovioikeudenneuvos Drosselmeier puheli vanhemmille melkein loukkaantuneena:

"Ymmärtämättömille lapsille ei tuollainen taideteos sovellu, minä vien sen mukanani pois."

Mutta äiti astui esiin ja pyysi saada nähdä linnan sisäistä rakennetta ja niitä ihmeellisiä taidokkaita rattaita, jotka panivat nuket liikkeelle. Hovioikeudenneuvos purki kaiken ja pani jälleen takaisin kokoon. Silloin tuli hän taaskin hyvälle tuulelle ja lahjoitti lapsille päälle päätteeksi ruskeita ukkoja ja akkoja, joilla oli kullatut kasvot, kädet ja jalat. Ne oli hän tuonut muassaan kaupungista, ja ne tuoksuivat makeilta ja ihanilta kuin piparkakut, ja Fritz ja Maria iloitsivat suuresti. Louisa sisko oli pukeutunut saamaansa kauniiseen pukuun ja näytti kovin sievältä. Mutta kun Marian piti ottaa uusi puku yllensä, tahtoi hän mielemmin ensin katsella sitä hiukan. Ja sen hän saikin mielellään tehdä.

3. luku.

SUOJATTI.

Maria tahtonutkaan mennä pois joululahjapöydän äärestä, sillä hän oli löytänyt jotakin, mitä kukaan ei vielä ollut huomannut. Kun Fritzin husaarit, jotka seisoivat paraadissa aivan kuusen vieressä, hyökkäsivät, tuli näet näkyviin oivallinen pieni mies, joka seisoi hiljaa ja vaatimattomasti paikallaan, ikäänkuin rauhallisesti odotellen vuoroaan. Hänen vartalossaan oli paljon muistuttamisen varaa, sillä lukuunottamatta sitä, että pitkänomainen, voimakas yläruumis ei oikein sopinut pieniin, hienoihin sääriin, näytti pääkin hiukan suurelta. Paljon auttoi kuitenkin siisti puku, joka osoitti, että hän oli aistikas ja sivistynyt mies. Hänellä oli näet hiukan sinipunervalle vivahtava husaarinuttu runsaine valkoisine nauhoineen ja nappeineen, samanväriset housut, ja kaikkein kauneimmat pienet saappaat, mitkä milloinkaan ovat olleet ylioppilaan, ehkäpä upseerinkaan jalassa. Ne olivat kuin valetut sieviin jalkoihin ja niin jäykät kuin ne olisivat olleet maalatut. Hullunkurista oli todellakin, että hän tähän univormuun oli liittänyt selkään kapean, epäonnistuneen viitan, joka oli aivan kuin puuta, ja päässä oli hänellä vuoristolaislakki. Mutta Maria arveli, että setä Drosselmeierinkin tapana oli ottaa ruma yönuttu ylleen ja panna kauhea hattu päähänsä, ja kuitenkin oli hän sangen rakastettava setä. Sitäpaitsi ajatteli Maria että setä Drosselmeier ei ollut läheskään niin kaunis kuin pikku mies, vaikka hän muutoin käyttäysikin yhtä hienosti.

Kuta enemmän Maria katseli koreaa miestä, johon hän heti ensi silmäyksellä oli rakastunut, sitä selvemmin huomasi hän, kuinka ystävälliset kasvot tällä oli. Vaaleanvihreistä, hiukan liian suurista ja ulkonevista silmistä loisti ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta. Miehelle sopi erinomaisesti hänen kaunis valkea pumpulipartansa, sillä se kohotti kirkkaanpunaisen suun lempeää hymyä.

"Voi", huudahti Maria vihdoin, "voi, rakas isä, kenen on tuo ihastuttava pieni mies tuolla kuusen luona?"

"Hänen", sanoi isä, "hänen tehtävänään on, rakas lapsi, työskennellä uutterasti teidän kaikkien puolesta. Hänen pitää ritarillisesti särkeä kaikki kovat pähkinät teille, ja hän on yhtä paljon sekä Louisan että sinun ja Fritzinkin."

Näin sanoen otti isä hänet varovaisesti pöydältä, ja kun puuviittaa nosti, niin avasi pikku mies kitansa ja näytti kaksi riviä valkeita teräviä hampaita. Maria pani hänen suuhunsa isän käskystä pähkinän, ja -- ratsis -- puraisi mies sen rikki, ja kuoret putosivat maahan, ja Maria sai makean pähkinänsydämen käteensä.

Nyt täytyy jokaisen käsittää -- samoin kuin pikku Mariakin -- että pikku mies polveutui pähkinänrusentajain suvusta ja harjoitti esi-isiensä ammattia. Maria huudahti ilosta, ja isä lausui:

"Koska sinä, rakas Maria, pidät niin paljon ystävästämme Pähkinänrusentajasta, niin saat erikoisesti suojella ja säilyttää häntä, vaikkakin, kuten olen sanonut, Louisalla ja Fritzillä on yhtä suuri oikeus käyttää häntä."

Maria otti hänet heti käsivarrelleen ja antoi sen särkeä pähkinöitä; kuitenkin valitsi hän kaikkein pienimmät, jotta pikku miehen ei tarvitsisi avata suutansa niin suureksi, sillä se ei oikeastaan juuri kaunistanut häntä. Louisa liittyi hänen seuraansa, ja hänellekin täytyi pähkinänrusentajan tehdä palveluksensa, ja sen tämä näkyikin mielellänsä tekevän, koska hän koko ajan hymyili yhtä ystävällisesti.

Fritz oli sillä välin kyllästynyt sotilaiden harjoituksiin ja ratsasteluun, ja kun hän kuuli särjettävän pähkinöitä sellaisella riemulla, meni hän siskoksien luo, ja nauroi sydämensä pohjasta pienelle hassunkuriselle ukolle, joka nyt, kun Fritzkin halusi syödä pähkinöitä, vaelsi kädestä käteen ja loppumattomasti aukoi ja sulki suutaan. Fritz pani sen suuhun aina kaikkein suurimmat ja kovimmat pähkinät, mutta yhtäkkiä kuului -- ritsis -- ratsis -- ja kolme pientä hammasta putosi Pähkinänrusentajan suusta, ja koko hänen alaleukansa heilui ja tärisi.

"Voi, minun rakas Pähkinänrusentaja-parkani!" huusi Maria ja sieppasi sen Fritzin kädestä.

"Se on yksinkertainen, tuhma poika", sanoi Fritz, "yrittää olla pähkinänrusentaja, eikä sillä ole edes kunnollisia hampaita -- tuskin osaa ollenkaan ammattiaan. Anna tänne se, Maria! Sen täytyy purra minulle pähkinöitä, vaikka se silloin kadottaisi viimeisetkin hampaansa, vaikkapa koko leukansakin; en minä sellaisesta tyhjäntoimittajasta piittaa!"

"Ei, ei", huusi Maria itkien, "sinä et saa rakasta Pähkinänrusentajaani! Katsoppas kuinka surumielisesti se katselee minuun ja näyttää haavoittunutta suuparkaansa! -- Mutta sinä olet kovasydäminen ihminen -- sinä lyöt hevosiasi ja annat ampua kuoliaiksi sotilaasi."

"Sellaista täytyy tehdä, vaikka sinä et sitä ymmärrä", huusi Fritz, "mutta pähkinänrusentaja on minun yhtä paljon kuin sinunkin. Annappa se tänne vaan."

Maria alkoi itkeä katkerasti ja kietaisi nopeasti sairaan Pähkinänrusentajan pieneen nenäliinaansa. Vanhemmat ja setä Drosselmeier tulivat apuun. Viimeksimainittu piti Marian kiusaksi Fritzin puolta. Mutta isä sanoi:

"Minä olen nimenomaan uskonut Pähkinänrusentajan Marian suojaan. Ja koska hän, kuten näkyy, juuri nyt tarvitsee suojaa, on Marialla täysi oikeus huolehtia hänestä, kenenkään sekaantumatta asiaan. Sitäpaitsi ihmettelen, että Fritz vaatii työhön miestä, joka virantoimituksessa on sairastunut. Hyvänä sotilaana pitäisi hänen tietää, että haavoittuneita ei koskaan komenneta rintamalle."

Fritz oli häpeissään ja hiipi, välittämättä sen enempää Pähkinänrusentajasta, pöydän toiselle puolelle, mihin hänen husaarinsa olivat asettuneet yömajaan, järjestettyään ensin tarvittavat etuvartiot paikoilleen.

Maria keräsi Pähkinänrusentajan pudonneet hampaat; kipeän leuan ympärille hän sitoi kauniin valkean nauhan, jonka hän oli irroittanut puvustaan, ja sitten kietoi hän nenäliinaan vielä entistä huolellisemmin pienen raukan, joka näytti sangen kalpealta ja pelokkaalta. Sitten tuuditti hän tätä käsivarrellaan kuin pientä lasta ja katseli kuvia kuvakirjasta, joka oli muiden joululahjojen joukossa. Hän suuttui oikein kovasti -- mikä ei muutoin kuulunut hänen tapoihinsa, -- kun setä Drosselmeier nauroi ja kerran toisensa perästä kyseli, kuinka hän saattoi pitää niin hyvänä noin hirveän rumaa pikku miestä.

Maria tuli samassa taas verranneeksi sitä setä Drossehneieriin, kuten ensikerrallakin, kun hän näki pikku ukon, ja hän sanoi hyvin vakavasti:

"Kukapa tietää, rakas setä, mahtaisitko sinäkään näyttää yhtä kauniilta kuin Pähkinänrusentaja, vaikka pynttäisit itsesi yhtä komeaksi kuin hän on ja ottaisit yhtä kiiltävät saappaat jalkaasi!"

Maria ei ollenkaan ymmärtänyt miksi vanhemmat nauroivat niin äänekkäästi, ja miksi hovioikeudenneuvoksen nenä muuttui niin punaiseksi, ja miksi setä ei nauranut ollenkaan niin iloisesti kuin ennen. Siihen oli kai aivan erikoiset syyt.

4. luku.

IHMEELLISIÄ ASIOITA.

Vielä on lääkintäneuvoksen arkihuoneessa oven vieressä, oikeanpuolisella pitkällä seinällä, korkea lasikaappi, jossa lapset säilyttävät kaikki kauniit tavaransa, joita he vuosien kuluessa ovat saaneet. Louisa oli vielä aivan pieni, kun isä tilasi kaapin taitavalta nikkarilta, joka pani siihen niin taivaankirkkaat ikkunat ja muutoinkin laittoi sen niin kauniiksi, että kaikki mitä kaappiin pantiin, näytti siellä miltei kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin kädessä pitäen.

Ylimmällä hyllyllä, jonne Maria ja Fritz eivät ylettyneet, olivat setä Drosselmeierin taideteokset, sen alapuolella kuvakirjat, ja molemmat alimmat hyllyt saivat Maria ja Fritz täyttää aivan oman mielensä mukaan. Maria järjesti kuitenkin alimman hyllyn aina nukkiensa asunnoksi, jota vastoin Fritz asetti sotajoukkonsa leiriin seuraavalle hyllylle. Niin kävi tänäänkin, sillä sillaikaa kuin Fritz järjesti husaarinsa paikoilleen, pani Maria mamsseli Gertrudin syrjään ja asetti uuden sievän nukkensa kauniisti kalustettuun huoneeseen ja kutsui itsensä hänen luokseen makeiskekkereille.

Sanoin, että huone oli kauniisti kalustettu, ja se on myöskin totta, sillä en tiedä onko sinulla, sinä tarkkaavainen lukijani Maria, samoin kuin pikku neiti Stahlbaumilla (sinähän tiedät jo, että hänenkin nimensä on Maria), niin! -- tarkoitan onko sinulla, kuten hänelläkin, pieni kukallinen sohva, useita somia tuoleja, sievä teepöytä, ja ennenkaikkea pieni kaunis kiillotettu sänky, missä somat nuket nukkuvat. Kaikki nämä olivat kaapin nurkassa, missä seinätkin olivat verhotut kirjavilla kuvilla, ja siksi voit käsittää, että uusi nukke, joka oli nimeltään mamseli Clara, viihtyi tietenkin hyvin huoneessa, kuten Maria jo samana iltana huomasi.

Ilta oli jo myöhä, keskiyö lähestyi, ja setä Drosselmeier oli jo kauan sitten lähtenyt, eivätkä lapset millään pelillä tahtoneet erota lasikaapista, vaikka äiti miten olisi koettanut kehottaa heitä nukkumaan.