Part 9

Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään hyvillään, ett'ei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu, että se oli juuri se puukko, jolla "heijän puolehna plaattihin miestä lyyä."

Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut, eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.

-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen.

Puukkoja hän ei sentään mielin määrin saanut, niinkauvan kuin isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.

Ja puuta hän vuoli, milloin vaan siihen tilaisuutta sattui, mutta hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi makkaratikuksi. Aina se loppui kesken.

Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.

-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.

Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaran teon vuoleksimaan tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.

-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta malttakaahan!

Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.

Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.

Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.

Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.

Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.

-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.

-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako täynnä.

Niitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.

-- Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.

Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut mikään. Sillä ei hän ilennyt puukon vuoksi mennä varta vasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!

Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.

Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimmäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki. -- Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.

Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla, kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvän, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.

Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi, ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.

Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla, kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikkupoikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepäntekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin kuin toinen ehti sitä ajatella ja jätti sileän jälen.

-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.

-- No minä en lähde niin kauvas kotoa, en, vaikka saisin koko Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.

-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.

Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainaansa ja oli kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkko-ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.

-- Löpisköön mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.

Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin varalle, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin sattui vetämään.

Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun oikein sileäksi.

-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.

-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. -- Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä hankaa.

Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä lohkaistuun puupalikkaan.

-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja, kuin pohjalainen ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ett'ei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi. Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten kammarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja. Hiukan pötyä jää ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.

Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.

Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti taiteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät vajavuudet.

-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihe Vilho, kun hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista kärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämmestä. Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämmet suoraksi pingotetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin vaan -- noin! Mutta se täisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.

Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä." Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken.

Silloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.

-- Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.

Ja aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:

-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan siinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu -- heh!

Ratsumestari.

Kerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia koolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla lyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan hämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.

Siinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä lorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta alettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista, jotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia vanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen "rekordin". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa, arvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas kiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja huomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä lämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä synnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas valaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.

Joku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä paikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli viimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä ja arvellut, että "tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle matkalle", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä tilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:

-- Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?

-- Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän hautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?

-- Sitä juuri.

-- En muista minä, vastasi yksi.

-- En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle paikkakunnalle, vastasi toinen.

-- En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi olla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas haudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja elelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi kolmas.

Kukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka jokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.

-- Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari täällä eleli, paitse sinä Laurila -- niin, ja Pehkonen myös, mutta te molemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi isäntä. -- Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. -- Ei ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin manöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka kyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota poti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen sotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei hänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään, että hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta -- tai oikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa löytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei suoraa kunnioitusta.

-- Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.

-- Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. -- Ikävätä, ett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen eläissään, paitse minä, vanha rähjä.

-- Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin kotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?

-- Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. -- Hän putosi tänne niinkuin pilvistä ja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka ei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla maailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen vuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan täällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät hänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä yksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. -- Teitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä pudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin hänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat ryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.

-- Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.

-- Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin, niinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten alkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista -- yhtä ja toista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä asemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna oli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä iso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja ihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä kokouspaikka siinä olisi -- ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.

-- Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?

-- Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän ihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella, pystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki päässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset saumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä -- istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta harrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.

-- Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean hautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.

-- Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina pysyä asiassa, vastasi isäntä. -- Hän oli ollut Helsingistä tulossa, oli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään konduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän asemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään junasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on aina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto, toisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse tuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan ihmeteltävänä.

'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä vielä näytän'. -- 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel djeevel varasti minun kapsäkki?' -- Tähän tyyliin oikeastaan kävi hänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen murrettansa, kun olen selvä suomalainen.

Kaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta kysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.

'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' -- hän osoitteli käsillään -- 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri, juuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri -- tämä on viiden kannun tässä, mutta se oli puolta suurempi!'

Kaikki remahtivat nauruun. Hän suuttui ja nousi hoiperrellen istuiltaan ylös, mutta kuullessaan pulpahduksen nassakastaan, jonka noustessaan potkasi jalallaan kumoon, lauhtui hänen kiukkunsa ja hänen omakin suunsa meni irvistävään nauruun, niin että pitkän, pörröisen huuliparran alta tuli näkyviin rivi suuria, mustuneita hampaita.

'Ei sotamies saa surra yhtä kapsäkkiä, sanoi hän; menköön menojaan, mutta me otamme nyt yhden pienen pirun'.

Hän kopeloi nassakan suullisen auki ja antoi sen sisällön pulputa kauvan aikaa suuhunsa niin että hölisi.

-- Olipa siinä viinamiestä. Viidenkannun nassakan suusta vaan!

-- Siitä vaan. Ja vaikka oli jo niin humalassa, ett'ei tahtonut jaloillaan pysyä, niin eipä pudottanut astiaansa, vaan keikkui sen kanssa kuin merimies laivan kannella. Ja mitä viinaa valahti partaan, niin ei hukkaan heittänyt sitäkään. Kiersi pitkän huulipartansa, ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta peukalon ja etusormen väliin ja veti imasta massauttaen läpi huuliensa, aivan kuin särpimen puutteessa kitunut köyhä ihminen vetää suolaisen silakan, ennenkuin rupeaa sitä syömään. Sitten tarjosi hän nassakastaan kaikille, koko joukolle. Joka miehen piti ryypätä -- ja sillä ensi tempauksellaan ihastutti hän heti kaikkien, mielen. 'Ihmeellinen mies, liiankin hyvä mies, vaikka vähän kiroilee', sanoi jokainen.

-- Ei hän ainakaan ollut kitsas.

-- Ei ollenkaan kitsas, silloin kun vaan oli ainetta runsaasti, olipa se sitten hänen omaansa tai muitten, mutta hukkaan hän ei sallinut sitä tärvättävän tippaakaan, sanoi isäntä. -- Niin, matkalaukkunsa hän unohti heti, ja liekö sitä hänellä ollutkaan. Pitkät ryypyt humalluttivat hänet uudestaan niin, että hän kykertyi maahan. Siinä alkoi hän sorista ja soperrella hevosestaan ja korttieristaan, johon hänen nyt välttämättä pitäisi päästä.

-- Mutta eihän hänellä ollut mitään korttieria, huomautti eräs seurasta.

-- Niin sitä luultiin mekin siinä silloin, naurahti tilanomistaja, mutta hänelläpä oli sellainen. Hän kirosi ja vannoi, että kruunua palvelleella miehellä, vanhalla sotilaalla pitää olla korttieri joka paikassa missä vaan ihmisiä asuu -- ja vielä sielläkin missä niitä ei asukaan. -- Se on esivallan määräys. Ja kun hän todella alkoi meitä kaikkia jo vähän huvittaa ja olimme uteliaita saamaan tietoa, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja niillä asioilla hän kulki, niin otin minä hänet viinalekkerineen rekeeni ja vein kievariin. Sinne tuli jälessämme muitakin, ja kun oli hänen lekkeristään taas otettu 'pieni piru kylmästä tultua', kuten hän sanoi, ja hän oli komentanut tulta pesään niinkuin kotonaan ainakin, alkoi hän kertoa elämänsä vaiheista.

Hän oli omain sanainsa mukaan ollut uljas sotilas, urhoollisin kaikista, ja kohonnut kunniakkaassa ammatissaan ratsumestariksi. Olisi nyt varmaan kenraali, mutta haava, kirottu haava, jonka hän sai Krimillä jalkaansa, oli ehkäissyt hänen kohoamisensa. Hänen oli sentähden täytynyt maata sairashuoneessa kokonainen vuosi, ja sill'aikaa varastettiin kaikki hänen tavaransa, paperinsa ja kunniamerkkinsä, joita viimemainitulta yksinään oli sellainen lipas täynnä kuin 'kahden kannun viina-ankkuri'.

-- Mutta maistetaanpa välillä, kehoitti tilanhaltija vieraita, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet hänen kertomustaan.

-- Otetaanpa sen hauskan veitikan muistoksi, sanoivat vieraat,

-- Niin, sitä hänen viimeistä vertaustaan kunniamerkeistään emme oikein ottaneet uskoaksemme, jatkoi taas isäntä, mutta siitä hän julmistui, iski nyrkkiä pöytään, ja vannoi sekä pyhän- että pahanhengen nimessä, että se lipas oli vieläkin suurempi, melkein kuin puolenkolmatta kannun ankkuri, ja yksi ainoa kunniaraha oli niin suuri kuin sotamiehen sarkan pohja. Sen oli keisarivainaja itse kiinnittänyt hänen kaulaansa, kun hän eräänä päivänä oli tappanut viisitoista turkkilaista murkinatyökseen. Kaikki ne kunniarahat häneltä oli varastettu -- ja kun jalkakaan ei oikein ottanut parantuakseen, -- ei hän ollut viitsinyt ruveta uusia ansaitsemaan, vaan otti eron ja eläkkeen, huolimatta siitä suuresta kaipuusta, joka oli jäänyt hänen jälkeensä rykmenttiin. Oli sitten asunut vähän siellä, vähän täällä ja tullut lopulta Suomeen, joka oli hänen alkuperäinen syntymämaansa. Mutta kun kaupunkielämä ei häntä täällä huvittanut -- mistä syystä, sitä hän ei maininnut -- oli hän päättänyt lähteä maalle asumaan -- ja siinä hän nyt oli.

'Mutta eikö ratsumestarin matkan pitänyt olla edemmäksi?' kysyttiin häneltä.

'Ei kuin ihan tähän, juuri tähän kammariin', vastasi hän, riisui nutun päältään ja viskautui vuoteelle pitkälleen.

-- Olipa siinä poikaa.

-- Oli kyllä. Sitte aloimme kysellä, kuinka hän tuli haavoitetuksi, ja silloin koko hänen sotilaallinen uljuutensa ilmeni täydessä kukassaan. Horastuaan ensin juomalasillisen viinaa suuhunsa ja nuolaistuaan huulipartaansa, tempasi hän nurkasta rautaisen hiilihangon ja alkoi sillä manövreerata ja rynnätä nurkasta nurkkaan, niin että meillä oli täysi työ vältellessämme saamasta iskua häneltä.

'Romtoti romtoti romtom, pum pum, pom pom, pif puf -- -- -- siellä oli saakelin kuuma paikka', puhui hän tehdessään sotaliikkeitä hiilihangolla. 'Oli vasta aamiaisen aika', jatkoi hän, 'ja minä olin jo halaissut pään viideltäkymmeneltä engelsmannilta'.

'Nyt tuli ilmeinen vale', huomautti joku.

'Peruuta sanasi', karjasi hän. 'Tiedätkö sinä, että tämä loukkaa minun kunniaani, ja vanhan eläkettä nauttivan sotilaan kunnia maksaa enemmän kuin tällainen kylä'.

Ja kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa, lauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin, vieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin suuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten ko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta tarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä rykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei se sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi tuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän ja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen vuoteelle.

-- Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan kertomukselle.

-- No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun tilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.

-- Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen keskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain jommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa väleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä rupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut antaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin entiselle uskolliselle palvelijalleen.

Ratsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa' kaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti joka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja häpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt koko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin kuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan aiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt täälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja antaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään heiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti vahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja -- ratsumestari käytti yleensä kovin vähän hampaitaan -- ja huikean summan viinavelkaa.