Part 8

-- Sano sitten vasta, kun hävisi, vastasi Ovaskainen pahasti röyhtäisten.

-- Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän asiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli äänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. -- Liian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä vielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.

-- Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen yhä pahemmin röyhtäisten. -- Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän elättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.

-- Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime viikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun osasi hyvästi suutansa käyttää.

-- No eikö se ole hyvä, että aina saa?

-- Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin -- --

-- Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä saamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää? intti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.

-- Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen vuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. -- Eipä olisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät tilalliset niitä ylläpitäisi.

-- Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan, nylkyreitä.

-- Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.

-- Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään nylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana asiantuntijana.

-- Niistäpä olemme kumminkin lopultakin riippuvia jokainen tässäkin joukossa, väitti Taavetti, alkaen jo kiivastua. -- Mihin luulisitte loisiksi pääsevänne, kenen kirjoihin, joll'ei niitä olisi. Vai tässäkö eläisitte ikänne puulaakin metsässä kuin sudet ilman kattoa, eikä ole paljon katoista tietoa puulaakin taloissakaan.

-- Herroiksi eletään missä vaan, eikä kaivata maanmyyrien apua, hihkasi se pitkä mies, joka Ovaskaisen kanssa joi kilpakahvia. -- Ja kun eivät pitäne kirjoissaan, pankoot kansiinsa. Ja jos asia taas siksi tulee, että me koviksi rupeamme ja oikeutta vaadimme, niin elättää saavat kokonaan, sillä ei laki sentään salli köyhääkään puulla päähän lyötävän, ehei. On niillä rahoja talollisilla maksaa kassoihin, koska eivät palkkaakaan maksa, jos niille työnkin tekisi. Rahoja keräävät kirstunsa pohjille ahneuksissaan ja sen verran tarjoovat päiväpalkkaa, ett'ei sillä mies elä. Ja rupeatko niiden ruokaan, niin tulee nälkä niiden kurnaalilla maatessakin. Mutta puulaaki maksaa, eikä kitsastele. En ole tänäkään talvena alle neljän markan päivää tehnyt minäkään.

-- Mitäpä niistä suurista paloista on ollut sinullekaan hyötyä, koska repäisevän näkyvät tuossa juuri Ovaskaisenkin suun, vastasi Taavetti, sillä juuri samalla hetkellä alkoi Ovaskaisen sisältä purkautua kahvia sellaisella voimalla, että oli koko nuotio sammua.

Kaikki alkoivat nauraa.

-- Jopa mies hävisi.

-- Kyllä tämä on surkeata ja hävytöntä, päätti Taavetti vielä toistain äkäisenä, vaikka naurattaa oli tahtonut vähän häntäkin ensin.

-- Eipä olisi näin käynyt, mutta en ole muuten oikein ramussani, sanoi Ovaskainen painuneella äänellä, vatsaansa pidellen. -- Tuosta vasemmasta kylestäkin alkaa pistää kuin puukolla ja yhä viluttaa. Olisi nyt tässä jo se koljakki edes, että saisi lämpimän.

-- Luuletko siitä sinun suuhusi tipahtavan, sanoi voittaja pilkallisesti.

-- Annathan toki vähän -- --

-- Annan jos tahdon.

-- Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä -- --

-- Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä vielä paljonkin palkkaa sisässä?

-- Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan taas ensiksi kirjaansa.

-- Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.

-- Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. -- Ja sitten ensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää saapua.

Mutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo ääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.

Kaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.

Toisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi karhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi jäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina etuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat miehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen peitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.

Sijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön mielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin karhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi suurta kelohongan puolikasta.

Toiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat heti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset taas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden, hiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä, jotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa tamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He lisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen vedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä kortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen, ett'ei ollut tilaa missä makaisi.

Kauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi muuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin toisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.

-- Hm! ymähti hän. -- Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun aattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan. -- Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin hyvät -- -- Mutta ei hankita, ei huolita -- ei surra huomista päivää ollenkaan -- hm!

Tuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka ei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli niin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan selällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta kappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan, joka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion kohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät. Toisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä heikon pihahduksen.

Yksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja kylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei voinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat, alkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun puikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut vuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut lumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? -- Jo alkaa tehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko suurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja paksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa niitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua ahdistaa -- -- Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka tuo uusi jääteli luo ympärilleen -- Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko hänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän kuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa menee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara keuhkokuume. --

* * * * *

Aamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli lähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa huolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.

Taavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa kodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan työpäiväänsä hävittää.

-- Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli Taavetti vakavana.

-- Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. -- Ettäkö ajettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas. Minäkö hänen sairauteensa olen syypää -- elä joutavia. -- Onko sillä edes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa Taavetin kanssa.

-- Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan kaksitoista markkaa ansaittuna.

-- Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen löylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi täälläkään pitää.

Samassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa kodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia päättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi markkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa kyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että käski hänet työstä pois.

Kun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui loisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. -- Mitä sille nyt tekee? Pitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta eihän sillä onnettomalla ole rahapenniä -- kukkaro on ihan tyhjä -- kun ei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt -- kuuluu ennenkin varastetun siltä siellä salolla -- ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään -- -- Oi voi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua -- -- ja pitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman lapun apteekkiin.

Vasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta ja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai kirkonkylästä lääkkeitä.

Tauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle, mutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita viikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen työn eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä ja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän keuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.

Isäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää, sillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja niin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa kunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta tehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä maailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään niin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja tunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan, siellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa sitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei olisi hän tukkimetsään mennyt -- mutta kun ei maksanut, saituri, eikä lainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt vaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea -- --

Ja siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli kärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, -- siitä hänen köyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.

"Meren Valloittaja."

He olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa kaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin. Sillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.

He riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin nälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat raa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan pellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.

He polttivat kaikkialla ryöstämäänsä maahan kultaisten kruunujensa leimat, ja nyt he aikoivat painaa oman leimansa mereenkin ja käyttää ulapoita astinlautoinaan, aivan samoin kuin heidän rautaisten jalkainsa alla vaikeroi ja huokaili poljettu maa.

Ja he panivat orjansa maalla takomaan merelle kahleita.

Orjat painoivat paletta ja heiluttivat moukaria, kalke kävi ja ahjot hehkui, miehiä murtui toisia nousi, kullan voimasta he kaikki pusersivat viimeisen hikensä ja mehunsa. Ja vihdoin saatiin sitkeimmästä teräksestä, mitä maa povestaan antoi, syntymään uljas linna, joka uhkamielin ja riemun raikuessa työnnettiin hyrskähtäen mereen.

Se ui vesillä kuin valas, sen kyljet olivat vankat kuin vuoret, sen terästorneista ammottivat suurisuisimmat ja kauheimmat kanuunat, mitä koskaan oli nähty, ja varmoina voitosta kastoivat maan ryöstäjät uivan linnansa "Meren Valloittajaksi."

Meri oli rauhallinen eikä säikähtänyt. Se antoi oudon linnan mielin määrin ihailla ylpeätä ja korskaa kuvaansa tyynessä pinnassaan, ja sai sen upealla komentosillalla astuskelevat uljaat, kultatakkiset herrat siihen vankkaan vakuutukseen, että nyt oli meri heidän: he laskisivat ulapalle vaan ja ottaisivat sen ainiaaksi omaksi saaliikseen.

Ja kun sen uuden linnan voimaa koeteltiin, kun sen teräsputkista huumaavalla tärinällä laskettiin vonkuvia kuulia halkaisemaan ilmaa, kesti meri tyynenä senkin, otti kuulat kohahtaen helmaansa ja kuljetti kaijun ylitsensä kaikkiin saariinsa ja toisille rannoilleen saakka, niin että sielläkin vielä vavahti maa ja luotojen kalastajat, meren lapset, kummeksien nostivat päätänsä kokeissaan verkkojaan. "Se on se huhuttu 'Meren Valloittaja'", sanoivat he toisilleen, "mutta ei se sentään merta masenna, ei emoamme lannista".

Eikä se masentanutkaan, ei taivuttanut valtikkansa alle, vaikka ylpeydessään luuli ja uhkamielisenä varustihen sitä valloittamaan. Se ei tuntenut merta, eikä se tuntenut taivasta, sitä ikuisen ja korkean vapauden kuivumatonta lähdettä, joka on meren voimakas liittolainen. Sillä meri uinaili kyllä rauhallisen näköisenä, sen silmä loisti kirkkaana ja viehättävänä tummasta syvyydestään, ja sen olisi luullut yhdellä tempaisulla ottavansa. Mutta se uinaili vaan omaa voimaansa ja vapauttaan.

Kanuunain kidat ahneina ammollaan lähti "Meren Valloittaja" viiltämään ulappaa, ja ne, jotka olivat maan ryöstäneet, päättivät nyt mereenkin rajansa piirtää ja leimansa lyödä. Mutta vaikka heidän uiva linnansa syliä syvältä ulapoita kynti ja terässiivillään veden harjoille hajoitti, niin umpeen meni jälki, ja meri takana hymyili yhtä tyynenä taas, kuin jos sotkaa olisi sylissään uittanut.

Ja kun ei saatu merkkiä mereen, kun ei saatu siihen rajaa reväistyksi, ei kultaisen kruunun leimaa lyödyksi eikä omia loistavia värejä painetuksi, niin tyrmistyi "Meren Valloittaja", käänsi kaikki tuliputkensa kohti taivasta, että kaiku kuuluisi meren etäisimpiinkin sopukoihin saakka, ja tahtoi siten koko voimallaan julistaa, että meri oli ääriään myöten hänen sekä niitten, jotka hänet lähettäneet olivat.

Kaiku kiiri entistä repäisevämpänä kauvas ja korkealle ja taivas vastasi siihen niinkuin isäsen iskiessä. Se vastasi pitkällä juminalla, se synkkeni ja musteni ja alkoi henkiä voimakkaasti, loukkautuneena maan anastajain rajattomista pyyteistä. Ja samalla synkkeni ja musteni myöskin meri, joka on taivaan pettämätön kuvastin. Ja jota kiivaammin taivas puhalsi henkeä keuhkoistaan, sitä raskaammin myös alkoi kohoilla meren vapaa rinta. Sen silmä tuimeni, vaikka oli äsken vielä ollut niin kirkas ja viehättävä, se rypisti kulmiaan, veti otsansa kurttuun. Se pudisti hartioitaan, joilla hetki sitten oli valloittajaansa tyynenä kantanut, se ärjyi ja heittelehti ja sen joka hermo alkoi väristä.

* * * * *

Ja taas syytivät kanuunain kidat tulta ja jyskyivät, ammottavampina kuin koskaan ennen. Terästornit tärähtelivät, kalpeina ja hikeä valuen työnsivät miehet panoksia putkiinsa, hätäisiä, väräjäviä komentosanoja huudettiin, ja rämisten räikyivät vaskitorvet ja paukkuivat rummut.

Mutta laukaukset olivat nyt hätälaukauksia, hiki miesten otsalla oli kalman hikeä, ja kuoleman tuska ahdisti komentajain rintaa. Ja vaikka olisivat koko teräslinnansa yhtenä ainoana tulipallona ilmaan lennättäneet, ei olisi heidän hätäänsä kuultu sittenkään eikä apua tullut mistään. Sillä meri ärjyi ja ulvoi niinkuin raivoon kiihoittunut karhu, joka ei kärsi hätähuutoa, vaan omalla äänellään tukahuttaa saaliinsa valitukset.

"Meren Valloittajasta" oli tullut meren leikkikalu.

Ja vaikka oli taottu sitkeimmästä teräksestä, mitä maan povesta löydettiin, niin kasaan luuhistui se lopulta niinkuin vanha astia, josta vanne isketään poikki, luuhistui harmaakivistä kallioluotoa vastaan, jonka sileällä harjalla aallot vaahtona temmelsivät. Se painui pohjaan, missä meri on aina tyyni, missä ikuinen pimeys ja kylmä hiljaisuus vallitsee, eikä jäänyt siitä aaltojen ajeltavaksi muuta kuin kappale sitä hienoimmasta puusta tehtyä siltaa, jolla kultakauluksiset herrat olivat uljaasti astuskelleet ja suuntailleet suuria tuumiansa.

Meren kalat uiskentelivat kanuunain kidoista sisään ja ulos, ja pienet äyriäiset, jotka pohjassa asuvat, tarkastelivat niitten ihmeellistä lukkorakennetta, mutta sillan kappale ajautui rannikolle ja joutui kalastajain omaksi. He sen vetivät saareensa maihin, ja nyt se on heidän astinlautanaan, porraspuuna pienessä suon silmänteessä kahden kallion välissä, jonne he sen kantoivat ja josta heidän polkunsa kulkee rantaan ja kala-aittoihin.

Siitä he iltasin astuskelevat ylitse mennessään valkamaansa ja lähtiessään verkoilleen, siitä he aamusella palaavat tyytyväisinä takaisin majaansa korjattuaan saaliinsa aittoihinsa.

Ja sen saman porraslaudan yli he astuskelevat silloinkin, kun meri on vimmastunut ja he odottavat sitä lauhtumaan. He käyvät kalliolta katselemassa, minkä muodon se milloinkin ottaa, äityykö se vai onko rauhoittumaan. Ja he odottavat tyynellä mielin, sillä he tuntevat meren ja tietävät, ett'ei se kärsi uhkaa. He tietävät, ett'ei sitä väkisellä oteta, ett'eikä siltä pakkokeinoilla mitään saa, vaan sen siltä saa, minkä se suosiosta antaa.

Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.

Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä aljettaissa, että isäntä, Vilho, kysäsi pariakymmentä vuotta vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:

-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meilän äjes on?

Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja piippu suussa, suupielet tipahdellen, kyhninyt niskaansa.

Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokasi sitten vihdoin emännälleen:

-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?

Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin, lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä kämmentä." Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä piti komennon.

Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää, ja näkyi heti ensimmäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta tahansa. Ja Laukealasta taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä oli harmaja ja ikäänkuin matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen alla, aivankuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.

Laukeala yksin kohosi keskellä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.

Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut, kuin jonkun kerran koko elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan, eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu. Omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.

Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla, senaikaisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli sattunut yöksi eräs kuleksiva pohjalainen.

Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljon ja jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sen tähden, että tahtoivat vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.

Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkälle rahille ikkunan alla ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taampana heistä ja kuinka Vilho torkkui takan suun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.

Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!

Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herenneet kehräämästä ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.

-- Oi ihmeellistä kalua!

Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin päinpuusta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vaan näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vaan höllästi vasemmassa kädessä ja lastuja tuli vaikka minkä näköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vaan hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.

-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa makkaran teko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka, kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.

-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin -- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti tekee sileän jälen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.

Vilho oli juossut isänsä luo porstuakammariin.

-- Etteköhän osta isä minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.

-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaarivainaa, joka ensimmäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsellut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.

Siihen se asia oli jäänyt.

Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä sellaisella puheella tarkoitti.