Part 7

Sillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi, hän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän oleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli vaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut kaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään ja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua, että "nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun."

En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys minulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein palannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta luulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen ja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt jouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta pois.

Katkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni karata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään tuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini, niin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.

* * * * *

Pari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän kokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä maailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille kotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin olin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.

Monta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien kanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta vaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla -- ja niin oli mennyt nuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta ollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes mäen alle päästyään kaatuu.

Ja murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.

Tyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta menneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja äidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa sydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni kaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän kotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että "elä herran pelvossa, poikani, ja hyvyydessä."

Se uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan olisin aina hyvä. -- Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin, olinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella, miltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.

Aluksi olin kumminkin nuorempana koettanut loma-aikoina kotona ollessa pitää jotenkuten vireillä lapsuuteni mielentilaa äidin suhteen, mutta vuosi vuodelta se oli himmennyt, niinkuin vanha peili, ja vihdoin kadottanut heijastuksensa kokonaan. Sillä aloinhan minä silloin jo monessa asiassa olla äitiäni viisaampi ja tietää mielestäni paljoa enemmän kuin hän. Ja kun miehistyin, oli minulla tietysti jo vakautunut kokemus elämästä ja sen tarkoituksesta, ja kaavat selvinä ajussani, joidenka mukaan sen pitäisi kulkea. Ja se miehuus oli ilmaantunut usein kotonakin ollessa sekä puheissa että töissä, ja aina olin huomannut, että äiti siitä loukkautui. Mutta enhän minä voinut sille mitään.

Kun olin aamusella palannut kotiin innostavista seuroista, joissa lasin ääressä oli ilta ja yö maamiehille suurista asioista puhuttu, luin aina äitini katseesta syvää murhetta ja kuulin hänen aina huokaavan, että "mitä enää muualla, kun kotonakin tällä tavoin", mutta en huomannut sitä, että hänkin oli silloin yönsä valvonut, joka yö oli saattanut lyhentää kokonaisen vuoden hänen elämäänsä. Koetin vaan huolettomasti lohdutella häntä, sillä enhän minä järkimiehenä enää voinut peräytyä elämän korkeista aatteista, eihän minun sopinut enää taantua ja ruveta maata tonkimaan, syrjäytyä valtaväylältä toimettomaksi ja aatteettomaksi sivustakatsojaksi ja unehtua siihen äitineni, joka ei minun korkeita pyrinnöltäni käsittänyt.

* * * * *

Minun täytyi kerran peräytyä sittenkin.

Olin kauhulla huomannut, ett'en elämän meren vellovalta ulapalta nähnyt vankkaa valkamaa missään. Täytyi peräytyä lapsuuteni kotirantaan takaisin ja siihen jäädä. Ja siinä päätin alkaa elämäni uudestaan siitä kohdasta, mihin se ensi kertaa lähteissäni oli jäänyt, elää jälleen äidin kanssa rauhassa, niinkuin lapsena ennen, ja pitää tämän maailman mellastusta pahana unena vaan, joka joskus soisi korvissani niinkuin ennen perunakuopassa ollessani se ontto kumaus Jannen äitivainaan kirstusta -- -- ja vihdoin haihtuisi. Kaikki pahat tekoni tunnustaisin äidille, kaikki rikokseni häntä kohtaan sovittaisin ja pyytäisin häneltä anteeksi -- häneltä yksin vaan, enkä keltään muulta, sillä hän se kumminkin oli ainoa koko maailmassa, joka minua oli todella rakastanut ja aina rakasti. Hän se minua oli hyvään opastanut, maailma oli minun suhteeni ollut välinpitämätön. Ja hän antaisi anteeksi ja niin saisin levottomaan mieleeni ikuisen rauhan.

Mutta omituinen arkuus oli tullut minuun, kummallinen umpinaisuus äitiä kohtaan, vaikka kaikenlaisille maailman hylkiöille olin sitä ennen ollut kylläkin avonainen. En saanut mieltäni _hänelle_ puretuksi, en saanut anteeksipyyntöäni tehdyksi, vaan jäi se yhä tuonnemmaksi. Ja sillä aikaa soi räminä maailmanrattaista korvissani yhä, vaivaten minua kaikkialla. Se ei lakannut kuulumasta. -- Kun vaan saisin sydämmeni avatuksi, niin se lakkaisi kyllä, ja minun täytyy se avata pian, päättelin aina, kiireesti, ennenkuin äiti kuolee, sillä hän alkoi jo kovin riutua. Vaan taas lykkäytyi hänen kuolemansakin aatoksissani johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen, jota ei jaksanut ajatella.

Hän oli usein jo niin heikko, että isän ja sisareni kanssa nostimme hänet vuoteelta tuolille takkavalkean loisteesen, jota hän aina halusi, mutta hän virkistyi sentään taas. Ja joka kerta, kun tuin hänen selkäänsä tyynyllä tuolia vastaan, päätin, että nyt minä puhun. Mutta silloin säälitti minua hänen heikkoutensa ja aloin epäröidä taas. Tuskan hiki nousi päähäni ja mykkänä tuijotin eteeni.

Äiti huomasi tuskaisen oloni ja sanoi joka kerta: "elä sure minun tähteni, poikani; minun on niin hyvä olla, kun te olette kaikki tässä. Pysy itse aina vaan Herran pelvossa." Ja joka kerta oli huulillani sanat, että minun on oman itseni tähden niin tuskainen olla, sillä minä olen liian paljon surua äidille elämässäni saattanut. Vaan sanomatta ne jäivät -- juuri ne alkusanat, ja aloin vaan puhua muista asioista, jokapäiväisistä huolistani ja toimistani, ja äiti kuunteli tyynenä ja antoi neuvojaan.

Kun hän sitten taas virkistyi niin, että nousi vuoteelta ylös ja liikkui huoneessa, olin minä päivän rauhallisemmalla mielellä töissäni ulkona ja menin illalla hänen kammariinsa juttelemaan kaikista muista asioista, vaan en siitä, mikä etupäässä mieltäni kalvoi.

* * * * *

Kerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä, summeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta noussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.

Ei sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen tuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista huolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli tehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi virkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni ja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan painuneena, katsellen mustiin hiiliin.

Äiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti rauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä taas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän väliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja katselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä kerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen nuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta päässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.

-- Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.

-- Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty -- raittiimpi hänen on nukkua. Ei häiritä häntä.

Mutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja hiljaiseksi.

-- Mitähän se merkitsi -- --

Kamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut päältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. -- Jos ei äiti heräisikään enää -- kuolisi kerran kumminkin -- ja kaikki jää hänelle puhumatta.

Isä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän yhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.

Lopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen kättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat kylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta, tajuunsa takaisin tulematta kuollut.

Sanomaton tuska valtasi minut sillä hetkellä.

-- Nyt ei ole minulla enää äitiä, huudahdin silloin päätäni käsiini painaen ja niin tuskasta parahtavalla äänellä, että isäkin säikähtyneenä riensi vuoteen luo. Ja kaikki muistot, mihin äiti oli yhdistyneenä, kulkivat huimaa vauhtia sieluni silmäin ohitse, vähäpätöisetkin.

Muistin, kuinka äkäinen kukko minua kerran lapsena oli hätyyttänyt, äiti juossut hätiin, ottanut syliinsä ja vitsalla kukon karkoittanut, muistin, kuinka hän talvi-iltoina, tehtyään tulen pesään, oli huutanut minua tuvasta kammariin, että "tule kuuntelemaan, kun vohkottaa niinkuin juna" -- ja kuinka sitten istuin jakkaralle tulen ääreen ja tavailin aapista, ja kuinka äiti minun väsyttyäni otti suuren raamatun polvilleen ja luki siitä ääneensä -- muistin, kuinka hän oli itkenyt minun paatumustani ja pahuuttani, kun loma-ajoiksi tulin kaupungista kotiin hurjistelemaan -- muistin, kuinka sitten oikeaan työhön ruvettuani olin keväisen yön kylvöllä ollut, ja kun aamutuulen noustessa palasin pellolta tupaan, oli äidillä kahvit keitettynä ja sitä juodessa iloittiin ihanasta keväästä -- muistin hänen viimeisen heikkouden aikansa, kuinka eilenkin vielä talutin häntä tuolilleen istumaan -- kaikki muistin, ja siinä oli nyt kylmänä se käsivarsi, jolla olin lapsena ilomielin istunut, sanattomana suu, joka minulle oli helliä sanoja puhunut, ja kiillottomana silmä, joka minua kohtaan oli pelkkää rakkautta heijastanut -- -- ja sitten viimeiseksi muistin kauhulla sen, että avaamatta oli jäänyt minulta synkkä, salaisesti kalvava mieleni hänelle, anteeksi pyyntö tekemättä.

Kenties oli hän arvannut, että minä entistä elämääni todellisesti kaduin? Mutta oli hän myöskin saattanut ajatella minua vielä niin paatuneeksi, ett'en tahtonut siitä hänelle puhua. Kuka sen tietää! Ja miksen puhunut hänelle edes eilen, tänä aamuna vielä, kun hän oli hengissä, että välimme olisi ollut selvä ja eheä, että tuntoni olisi saanut rauhan -- -- Nyt se oli myöhäistä! --

Ja näin minä ajattelin sillä hetkellä, näin tuskissani äidin kuoltua huokailin: kun saisin hänet takaisin vielä, niin liepeisiinsä tarraantuisin kiinni ja lupaisin olla hyvä aina, niinkuin pikkupoikana ennen, lupaisin niin, että hän selvät sanat suustani kuulisi -- ja pitäisin häntä niin hellästi, niin hellästi kuin en koskaan ennen, en mitään häneltä salaisi, enkä ainoaakaan kyyneltä hänen silmäänsä saattaisi. Ja me eläisimme sitten vasta oikein tyytyväistä elämää, kun tuntoni olisi kevyt -- minä pitäisin äidin kammarissa vaan, siellä hän olisi turvanani ja tukenani lohduttamassa, kun vastoinkäymisiä sattuisi, ja iloitsisi kanssani elämäni valopäille, sillä hän oli ainoa ihminen, joka minua todella on rakastanut -- --

Mutta mennyt oli mennyttä ja tyhjältä näytti kaikki, tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä tullut jo itsekin vanhaksi -- --

Vihdoin nousin sekavilla tunteilla vuoteen vierestä ylös. Ja kun me lampun himmeässä valossa vielä katselimme äidin valjuja kasvoja, oli niinkuin niistä yht'äkkiä olisi kirkas heijastus välähtänyt vastaani ja huojentanut kutistavaa tunnetta rinnassani -- -- Ja sillä hetkellä tunsin, että me tapaamme sittenkin kerran vielä toisemme, meidän täytyy tavata, saan puhua hänelle mitä puhumatta jäi, saan elää hänen kanssaan ikuisessa rauhassa ja pikkupoikaisessa uskossani, ett'ei hän koskaan kuole, saan elää hänen kanssaan erillään maailman myrskyistä ja kaikesta pahuudesta, sillä asuuhan meissä kuolematon henki -- -- --

Ja huojennetulla mielellä taivuin välttämättömyyden painon alle ja sanoin viimeisen kerran äidille hyvää yötä.

Tukkimetsässä.

Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä ainoastaan puolen miljoonan puut. -- --

Ilma on ollut päivällä nuoskean puolista ja on hiuteillut lunta, mutta illan suussa on alkanut vahvasti pakastaa, niin että miesten vaatteet, jotka päivällä ovat kastuneet, alkavat jo hämärissä, ennenkuin he majalleenkaan ehtivät, pahasti kahahdella.

-- Tehkää sukkelaan tulta, sanoo heistä yksi, kun heitä eri tahoilta kirveet olalla ja sahat kainalossa alkaa saapua puolipimeässä majalle. -- Tehkää helvetissä tulta, muuten tässä jäätyy housut kinttuihin kiinni, sanoo hän toistain, ja on niin kohmettunut, ett'ei hänessä itsessään olisikaan sen tekijää.

-- Vai jo Ovaskaisen housut jäätyvät, sanoo siihen eräs toinen, vanhahko mies lammasnahkaturkissa, ja alkaa ilman erityisempää kiirettä vuolla tervassälikkeestä lastuja. -- Eipä niissä sitten ole hikeä, johon kesällä Lehtovaaran heinän niitossa kirosit sulavasi. -- Samat liinahousuthan nuo näkyvät olevan, vaikka olet niitä vähän sarkapalasilla peitellyt.

-- Anna peitellä vaan, itsepä ne kannan. -- Kelpaa siinä nyt Pirtti-Taavetin ylvästellä, kun on päässyt lammasnahkasiin. Mene sinne Lehtovaaraasi takaisin vaan sontakuorman nojalle ja havuja noppimaan -- luuletko täällä havunappuloita katkovasi, että tänne turkissasi tulit ylvästelemään. Mene sinne vaan, minä en talonpoikia tarvitse.

-- Aina sama kiista noilla kahdella, sanoi joukosta joku kolmas. -- Viikon on Taavetti jo täällä ollut, eikä ole häneltä vielä muuta kuultu kuin puulaakin moittimista ja kiistaa Ovaskaisen kanssa. Totta on, niinkuin Ovaskainen sanoi, että pysyköön täältä poissa, pysyköön talonpoikain uunin pankolla, koska niitä aina kehuu. -- Mutta johan tuli on valmis.

-- Onhan se, kun on kuka tekee, tokasi Taavetti.

-- Missä on kahvipannuni? jatkoi sama äskeinen mies, alkaen kiivaasti penkoa kodan nurkassa, missä oli pannuja useampia, sekä kaikellaista muuta sälyä, kontteja, laatikoita ja muutamia peitteitä hujan hajan. -- Tuohonhan minä sen puolisilta päästyä olin pistävinäni.

-- Tuossa on omasi, ja tässä on minun, sanoi muuan toinen. -- --

Nuotio loimusi jo täydessä liekissä, sillä siinä oli vaan pientä puuta ensin illasta, ja vasta yöksi pantiin siihen suutasuksin kaksi suurta honkatukkia, jotka kestivät kyteä aamuun saakka. Se loi toisesta oviaukosta kajastuksen harjun rintaan ylös ja toisesta alas korpeen niin pitkälle kuin metsä salli, mutta keskeltä, katon katkeamasta nousi punertava loiste ja savu kohti kylmää pakkastaivasta ja saattoi näkyä virstojen päähän.

Kohta kiehui seivästen neniin pistettynä nuotiolla jo kymmenkunnan nokista kahvipannua ympyrässä, ja jokainen kohenteli ja hoiteli omaansa. Muutamissa oli useampi mies samassa yhtiössä.

-- On se tämä kahvikin sentään poikaa, tuumailtiin yksimielisesti, kun sitä alettiin kuumana ryypiskellä ja käänneltiin nuotiolle kylkeä ja toista.

-- Ei vedä vertoja ryypylle, sanoi Ovaskainen. -- Jos tuossa olisi, niin nuijan kulauttaisin yhteen henkäsyyn, ja takaanpa, että tulisi lämmin. Ei olisi yhteen päivään vilu eikä nälkä. Puhhuh! riivatustipa tänä iltana värisyttääkin. Ja hyristellen hartioitaan heitti Ovaskainen hiukan kateellisen katseen Pirtti-Taavetin turkkiin.

-- Kyllä viina voittaa, päättivät muutkin, mutta mistä sitä nyt tähänkään viluun sieppaa.

Ei ollut sitä ainetta todella otettavissakaan, sillä puulaakin päälliköt eivät sallineet sitä työmailla pideltävän. He olisivat kyllä kernaasti sallineet ja pitäneet vaikka itse, ottaneet sillä tyystin samat rahat takaisin, mitä miehille antoivatkin, ja oli sitä ennen joskus koeteltukin, mutta kun töistä silloin ei tahtonut tulla mitään tolkkua, oli se tapa hylätty ja suorastaan työmailta kielletty. Eikä päässyt Rannan Maijakaan Kirkonkylän laitakulmalta talvella viinojaan salolle kulettelemaan, vaikka keväällä uittoaikana kyllä hameet kainalossa kahlaili jokivarsia, korpia sompi, ja hämärinä kevät-öinä lahtien poukamia veneellään souti ja rantakivien kainaloissa tuohipäällispullojaan piilotteli -- ei päässyt hän nyt paksun lumen aikana penikulmia salolle, eikä oikein tohtinutkaan. Niin että miehet saivat nyt härppiä vaan kahvia, höystellä sitä vehnäsellä ja ryypätä vaan mielikuvituksissaan "karvaampaa".

Mutta kahvia ja vehnästä olikin sitä runsaammin. Sitä, niinkuin ruokatavaroitakin, hankki ja piti työmaalla varastossa puulaakin oma työnjohtaja, ja oli hän nytkin parhaallaan noutamassa pötyä hevosellaan. Hänen sijaisenaan toimi sillä aikaa salolla eräs alempi työnjohtaja, joka oli sentään kouluutettu mies hänkin ja osasi "kirjoittaa".

-- Ei vaan tahdo lähteä tuo vilutus, valitti Ovaskainen kahvia ryyppiessään. -- Kun olisi kuka keittäisi, niin joisin vaikka kannun yhteen kyytiin.

-- Ja minusta on kupissa kyllin, sanoi Taavetti. -- Mitä sen hyvän paljoudesta!

-- Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.

-- Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa vaatetta -- --

-- Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin päälle. -- Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa lienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.

-- Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta päällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.

-- Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin rikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein silmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli aina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma mökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä. Ei hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot niissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan hiukan "lisärahoja", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa uuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla niin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua Pirtti-Taavetiksi.

-- Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen ojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. -- Ja onko siellä vielä vehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. -- Syönmä häntä edes puolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana rukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun vehnäsveroni tältä viikolta.

-- Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen kirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. -- Ja kahvit sekä sokeri puolitoista.

-- Eikö muuta kuin neljä ja puoli markkaa yhteensä, ja nyt on jo tuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei tulisikaan huomiseksi uutta. -- Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi, niin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.

-- Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa vaatteissa. -- Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan vehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo sentään.

-- Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.

-- Ei toki. Miehillä on eroa.

-- Lyödäänpä vetoa!

-- Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi tuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.

Asia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että sen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi hankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi sitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin, mutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi tilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata sotkemaan.

-- Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan epäröiden.

-- Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää rahankin, sanoi eräs miehistä. -- Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana. Eikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne ensin Helsingistä saakka siltä -- siltä -- -- mikä se nyt onkaan, jolla siellä on parasta?

-- Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.

-- Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.

-- Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista tarkemmin minäkään. Kun olisi annakka -- --

-- Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän on pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät tietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman vahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.

-- Ala keittää, veto pitää, sanoi Ovaskainen.

Useimmat joukosta olivat vankan kahvinjuonnin jälkeen jo alkaneet syödä illallistaan.

Pari nuorta miestä, kuleksivia maankiertäjiä, ahmi pelkkää vehnäleipää Ameriikan läskin kanssa, jota he viilsivät suuria paloja kerrallaan suuhunsa.

Mutta kahvin kiehuttua alkoivat vedonlyöjät koetella kumpi voittaisi, ja koko miesparvi seurasi tarkkaavaisena heidän suurta kilpailuaan, laskien mikä minkinmoisia arveluita ja sukkeluuksia joukkoon ja kohennellen nuotiota.

Pirtti-Taavetti oli vetäytynyt syrjemmäksi konttineen, josta naverteli suuhunsa leipää ja suolaisia muikkuja. Oli hänellä siellä pieni rasiallinen voitakin, mutta sitä otti hän vaan silloin tällöin murenan suupalan päälle, ja istui koko syöntinsä ajan melkein selin toisiin, pimennossa, aivan kuin olisi vältellyt tuoda konttinsa sisältöä nuotion valoon kaikkien nähtäville. Syötyään otti hän tupakkavehkeensä, täytti hiljalleen ja hartaan näköisenä piippunsa, kurkotti sitten nuotiosta hiilen, jota pompotteli puhallellen kämmenellään, ja laski sen siitä osavasti piippunsa pesään. Vetäytyi tämän tehtyään syrjemmäksi taas ja alkoi vakavana ja mietteihinsä vaipuneena katsella muuta joukkoa.

-- Jättikö Makkonen tänne paperossia? kysyi nuorista miehistä yksi, pyyhkiellen nuttunsa hihaan hyytynyttä rasvaa suupielistään ja hangaten kämmeniään saapasvarsiinsa.

-- On niitä vielä.

-- Annapa tänne puntti!

-- Kyllä nyt Ovaskainen hävisi, koska jo noin hitaasti ryyppii, kuului samassa nuotiolta.