Part 6

-- Heti, heti! -- Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä pannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen -- kuinka nyt tuumitaan. Mamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun poikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. "Häntä käy niin sääliksi", sanoi mamma. "Ei hän missään liiku, siellä vaan yksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan."

-- En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan kuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään yhteen ja hypähti ikkunan eteen.

-- Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin Akselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään keväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin ovat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka Akseli nyt riemastuu -- --

Silloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka lapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua näpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.

Leski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan, sulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät, melkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset vavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan, vaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.

-- Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta ulos -- -- --

Kohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että tömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä. Ja vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset oikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka hytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu helottaa.

-- Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset, sanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja nenällään. -- Ja mitä se mammakin minua sinne -- --? Hän tietysti saa usein sellaisia kouristavia kohtauksia. -- Ajattele, että hän juuri tällä kerralla olisi sattunut kuolemaan -- jonka hän tietysti kerran tekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet? Oli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty -- ehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. -- Uh! saada tuollaisia kouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.

-- Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa vieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, -- saitpa kauniin ruusun sieltä.

-- Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin menestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä kumppaninsa huulia silmät palaen -- -- --

Vanhapoika.

Tuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä kasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä syystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti pilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän hämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.

Mutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä säveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.

Harvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät tavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.

Istuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat hartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista Helsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla tahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja tyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää vanhapoika.

Paljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat vanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari vuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli heidän kunkin syntymäpaikkansa.

Jutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain, vakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat kaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä heidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka vilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä lasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.

Varsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin hyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat niille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän on toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan totisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.

Ei siltä, ett'ei olisi hänellä niitä ollut niinkuin noilla toisillakin, sillä kaikki he olivat samanaikuisia "kansan pyhän tahdon" kannattajia, kaikki tuon saman, innostuneen ajan innostuttamia miehiä, jolloin ilta-yöt mellastettiin keskikaupungilla ja aamuyöt laitakaupungilla -- ja päivät paranneltiin kohmeloa.

Mutta vanhapoika ei puhu niistä ajoista koskaan mitään.

-- Kun et sinäkin jo kerran mene naimisiin, sanoo yht'äkkiä toinen naineista vanhallepojalle.

-- Mikset sinä tosiaan nai? tokasee toinenkin.

Siinä se nyt taas oli! Juuri kuin ei enää olisi muuta puhuttavaa! ajattelee vanhapoika, eikä vastaa mitään. Ottaa vaan kulauksen lasistaan ja pistää jälleen sikarin suuhunsa.

-- En minä sinuna tuollaista kituvaa elämää -- oikea koti se pitäisi miehellä olla.

-- Ja minusta on aina niinkuin naimattomalle miehelle ei voisi antaa täyttä arvoa.

-- Jotain siitä todellakin puuttuu --

-- Aatteles, kun tulee kotiin ja on lapset vastassa ja vaimo -- --

-- Ja saa tukkapöllyä -- niinkuin lapsetkin --

-- Elä pistele.

-- Mutta mitä tulimmaista te oikeastaan siitä minun naimisestani tahdotte? Enkö ole teille jo tuhannen kertaa sanonut, että tulen aivan yhtä hyvästi toimeen nuorena miehenä, naimattomana, akattomana, vaimottomana, tai kuinka päin te sen tahdotte, tiuskahtaa lopulta vanhapoika kiivastuen.

Tätä samaa virttä olivat nämä samat kumppanit todella jo tuhannenkin kertaa hänelle laulaneet ja yhtä monta kertaa oli hän heille saman vastauksen antanut. He olivat häntä härnäilleet ja kiusoittaneetkin, mutta ei hän sentään koskaan tätä pahemmin suuttunut, sillä hän oli hyvänluontoinen mies.

Mutta jok'ikinen kerta, kun puhe tälle alalle kääntyy -- ja sille se kääntyy säännöllisesti, kun on toinen tuutinki juotu ja alettu naureskella vanhoille nuorenmiehen muistoille -- niin joka ikinen kerta muuttuu vanhapoika totiseksi -- vaikka hän ainakin on totisenpuoleinen -- ja lähtee alakuloisena astelemaan yksinäiseen asuntoonsa, pieneen kammariinsa vanhanaikuisessa puutalossa Kampin kulmalla, missä ruokamatamin pöydälle asettamat pari voileipää ja maitolasi häntä odottavat.

Sinne hän aina astelee alakuloisena ja miettii, miettii juuri tuota samaa asiaa, mistä häntä tänäkin iltana oli härnäilty ja millä häntä oli kiusoiteltu.

Ja vaikk'ei hän siitä sanaakaan hiisku, on hän kuitenkin sitä samaa ainaista asiaa jo miettinyt monta vuotta, joka päivä, melkein joka hetki, vielä iltasilla vuoteellakin, ja varsinkin juuri iltasilla yksinäisyydessä. Eikä saa hän siltä mietteeltään koskaan rauhaa. Se on aina ja kaikkialla jymisevänä pohjasäveleenä hänen aatostensa alla, vaikka hän iloisessa seurassa kyllä osaa tekeytyä hauskaksikin, niinkuin sitä ei kuuluisi ollenkaan, sillä hän on siihen jo niin tottunut.

-- Ett'eivät ne jo väsy sitä asiaa minulta kyselemästä, miettii hän kotiin mennessään. -- Vaan kyselkööt, ei se siitä kuitenkaan auta! Yksinään hän on luoviva elämänsä läpi, ja eihän tuota enää paljoa jälellä lienekään -- --

Hän tulee pieneen kammariinsa, jossa on monta pitkää vuotta asunut. Se on jo aivan niinkuin osa hänestä itsestään. Tuossa tuo sama iltaruoka kuin ennenkin, tuossa sama vuode -- hänellä itsellään aivan samat mietteet tuolle vuoteelle laskeutuessaan kuin joka ilta ennenkin.

Mutta tänä iltana on hän tavallista alakuloisempi, hänet valtaa omituinen kaiho ja yksinäisyyden tunne. -- Ett'eivät ne voi olla häntä sillä naimajutulla härnäämättä! -- Jos hän tekisi siitä kerran lopun, jos hän kertoisi heille tarkkaan koko elämänsä juoksun -- mutta sitä hän ei voi tehdä, sillä silloin ne alkavat suorastaan yrmiä häntä, alkavat kaihdella ja halveksua, eikä hänelle jää enää sitäkään vähää seuraa.

Hän tarkastaa voileipiä, ne näyttävät niin kuortuneilta ja tympäseviltä, maitolasin sisältö on niin valjun sinertävää -- hän ei kajoa niihin tänä iltana ollenkaan. Hän riisuu vaan saappaat ja takin päältään, sytyttää iltapiipun ja heittäytyy muissa vaatteissaan vuoteelle. Kynttilä jää palamaan.

Samalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi valveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee hän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.

Ja kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea hänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta nykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi sellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!

Ne hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta pellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta koivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat yhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy, melkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja kotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun hän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan, mistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin hänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille hymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta, sitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.

Nyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena käännellä itseään.

Yht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.

-- Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi jotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta kallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.

-- Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä ystäviään. -- Niitä on onni seurannut maailmassa -- onnellinen sattuma, ei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä -- -- Eikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu -- naida jo ennen heitä, silloin kun hanke oli vahva -- ja nyt olisi hän onnellinen mies hänkin. -- Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä -- -- oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas vuoteellaan.

Ja niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja menee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.

Se kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä ilmielävänä -- unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa morsian, jonka kanssa hän on naimisissa -- -- onhan hän siis naimisissa -- -- mitä ne turhia -- --

Unikuva käy yhä selvemmäksi.

Hän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä -- ja emäntä hänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään kantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä -- -- -- He ovat riihellä -- Aamu on kirkas ja kylmä -- On routanut maan -- Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia seinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat kepakoivat ja Janne panee alausta -- Janne on hänen oma poikansa, vanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään opastaa -- mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti -- ja taputtaa poskelle -- -- Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan heitä aamiaiselle -- Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla -- puhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä -- rauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä -- -- He lähtevät aamiaiselle -- Riihikujassa tulee karja vastaan -- Tiina, se vanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan -- -- lapset pelkäävät sonnia -- hän ottaa yhden syliinsä, tytön -- poika nousee hänen selkäänsä ja puristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri -- ja itse painaa hän tyttöä hellästi rintaansa vastaan --

-- Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne -- --

Unikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa. Hän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia vanhuuden päiviä -- sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.

-- -- Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa -- ne ovat hänen onnensa. -- Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan -- tekee pienemmille leikkikaluja -- isompia opastaa työhön -- -- Laittaa pienen vesirattaan ja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli lapsena leikkinyt -- hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta revetä, kun ratas pyörii purossa -- ja hän iloitsee heidän kanssaan -- -- Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan päätyyn -- huutaa lapset tuvasta ulos -- ja voi sitä iloa ja huutoa ja kätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen käsissä -- -- Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja katselee äänetönnä sinistä taivasta -- ja hän tuntee itsensä sanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi -- -- Hän tekee lastensa hyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi -- hän tahtoo saada niistä hyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän kuin niitä todella on -- täällä on niin paljon pahaa, joka olisi poistettava -- hän sen tietää -- --

Samassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla hänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.

Hän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.

Hänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu molemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen täytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle ajattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. -- Haa, sitä kirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee entistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.

Hänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä kuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan. Ja hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin teaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä -- ja ylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa -- saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna rauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen -- joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala palalta syö -- --

Hän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän. -- Eikö siltä katalalta saa rauhaa -- eikö se enää milloinkaan häntä jätä -- Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä -- sen täytyy jättää -- täytyy -- -- --

Matami tuo aamukahvia "maisterille" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa oven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään -- -- Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä hirttäytyneenä.

Äidin kuoltua.

En ollut koskaan voinut ajatella, miltä tuntuisi, jos äiti kuolisi.

Ja pienempänä olin aina ollut suorastaan vakuutettuna siitä, ett'ei minun äitini kuolisi milloinkaan, vaikka kyllä tunsin toisia pikkupoikia lähiseuduilta, joiden äiti jo oli viety kotini ohitse hautuumaalle ja siellä siinä mustassa arkussaan syvään hautaan peitetty, niinkuin oma äitini minulle kertoi, kun kyselin mihin niitä vietiin. Ja usein kulki muitakin ruumissaattoja kotini ohitse, joka oli maantien varressa lähellä kirkkoa.

Kellojen soitto oli silloin kuulunut kirkontornista hautuumaan takana, jos oli sattunut myötäinen tuuli olemaan. Minä olin talvella ikkunasta katsellut pihan ylitse maantielle, ja kesällä piha-aidan raosta polvillani lähemmältä tarkastanut, kun ne menivät ohitse. Ja kaikki ihmiset -- ja niitä ajoi joskus pitkä jono hevosilla perässä -- olivat äänettömiä, jotkut pyyhkiellen silmiään. Eikä ne puhuneet minulle mitään, vaikka muulloin kirkkoon ajaessaan aina naurahtivat ja huusivat jotain ohimennessään, kun näkivät minut aidan takana.

Ja ne kulkivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa sen mustan arkun perässä, että hevoset toisinaan kompastuivat edellä menevän rattaisiin ja sitten ne perimmäiset seisattuivat kokonaan. Ja minä katselin yhä ja näin kuinka ne nousivat kaarevaa mäkeä ylös, niinkuin joku sieltä mäen päältä olisi hitaasti vetänyt vyyhdille pitkää, mustaa köyttä. Sen pää katosi lopulta näkyvistäni, se oli tullut kerälle mäen, päällä läpikäytävän ympärille, jonka katto näkyi kotipihaani.

Oli niitä joskus viety ohitse pieniäkin kirstuja, mutta ne eivät koskaan vetäneet niin huomiota puoleensa kuin ne suuret mustat, joiden päällä ajaja totisena istui, ja joiden näkemisessä oli jotain salaperäisen kammottavaa. Kun pieni, valkea kirstu oli poikittain ajajien polvilla ja ne silloin usein ajoivat juostenkin, tuntui minusta aina, niinkuin siinä olisi ollut jotain iloistakin seassa. Ja minä juoksin pitempää katselematta huoneelle äidin luo.

-- Äiti, äiti, niin pientä sievää kirstua veivät --, polvillaan vaan sitä pitelivät ja juosten ajoivat! -- Kukahan siinä oli?

-- Joku hyvä pikkupoika, jonka Jumala on ostanut enkelikseen, sanoi äiti.

-- Ottaako se sen sieltä haudasta enkelikseen?

-- Ottaa, lapseni.

-- Kuinka se saa?

-- Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.

-- Ottaisiko minutkin?

-- Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen sanonut.

-- Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi -- -- -- minä näkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en näe siellä muita kuin hauturi-Nikon -- -- -- Ottaisiko Jumala äidinkin?

Sellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni, että enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään koskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi. Niissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin hautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista --.

Ja niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan, naapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu "saattamaan", niinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan. Äiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono keli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä aloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.

Mutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu, jota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun hän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan -- kaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut mitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun äitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten vanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas kädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni pitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta arkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun hiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin äkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi sinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin piti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.

Siellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä minun tuli.

En ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja pani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini mahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset hyvät mietteeni.

Lopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:

-- Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan -- --

-- Sitäkö sinä, lapseni, itket!

-- Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin kuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle -- ja ne heittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.

Ja taas tuli uusi itku.

Mutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia silmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään huoahtaen:

-- Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika --

Pitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin innokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.

-- Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.

Minä rauhoituin, tulin iloiseksi ja päätin pienimmissäkin asioissa totella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan kuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä ajatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin hyvä ja häntä oli niin helppo totella.

Minä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut ollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin -- --

Ainoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi, pantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta tuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto kumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle. Mutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että siinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä samasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.

En puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin kokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini kuolisi koskaan.

Se oli minun uskoni silloin.

Ja kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia poikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin ohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.

Kesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä aika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini ja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa männistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan paperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka vaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti lopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en saisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän mäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat vihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa nähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.

Kaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta pitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne ovat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.

Minä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni -- tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni -- ja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni, tahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä -- tahi kuuntelin takkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat veljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja samalla opettelin itse lukemaan.

Elämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä kaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä ja hyvä. -- Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli käsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.

* * * * *

Mutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen muutos.