Part 5

Mutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja nousee tulisesti suksilta.

-- Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan painuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.

Miihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee ampumatarpeet housunsa taskuun.

-- Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.

-- Ka särkeneet ovat --, heinät syöneet -- vielä viime yönä viimeksi käyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä viidakkoon rimpisuon rannassa.

Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka Miihaili on tuonut.

Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun hän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana, tuolla suon takana, hetteesen painumassa -- ja hän kuulee sen ammuvan apua, mutta ei pääse auttamaan.

Tulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.

Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan, mutisten rukouksia.

Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.

Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin -- mutta niitäkään ei ole enää kuin aivan vähän -- ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran rinteelle.

Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin. Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja vie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin kostein silmin.

Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle hauteen.

Päivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. -- Olisiko lähteä hiihtämään hänen latuaan -- eipä tiedä kuinka hänen on käynyt -- on se ruotsin laki -- ja ne ruunun metsänvartiat -- jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen Ilja Patrosenkin -- käräjissä käyttivät -- Kuopiossa kuljettivat -- ja tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.

Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa suksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin suolla.

Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä lymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle päin kulkeneet. -- Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä -- --.

Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen käteensä ja meni navettaan.

-- Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.

* * * * *

Iltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.

-- Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.

-- Muistakaa Ilja Patrosta -- kova on ruotsin laki

-- Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.

He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina, nyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä, kontit selässä.

Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan kuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.

Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä, painautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan koivikkoon.

Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden tummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet yhteen kohti sieramiaan levitellen.

Hetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä napsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireeseen. Vaan he epäröivät ampua, sillä matka on liian pitkä.

Miihaili yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta samassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa Miihailin olan ylitse ja elukat katoavat metsään.

-- Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miihaili, joka ensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. -- Sinä olet jaloiltasi keveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa pyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan samaa latua.

Yksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta, jota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien, halki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä on Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miihaili poikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen ja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin nuttu. Sen ottaa Miihaili matkaansa.

Hurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden jälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se upottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa, että yksi niistä on alkanut jäädä jälelle -- se on vasikka, jota hän haavoitti -- hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.

Kahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä, kunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä, vasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös metsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee saaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä metsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen, ja harjun selällä aukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on kuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti laskeutuu pohjoista kohti, ja siinä näkee hän harvan petäjistön läpi hirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan eteenpäin.

Hän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen päälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin rinteellä vasikan alapuolelle.

Hirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan, joka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä jälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla, kosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että hongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan siltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.

Samassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa katsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään huomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo rimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.

-- Hirtehinen! Siinähän kulki Lylyvaaran talvitie -- --

Oikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen jälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin tavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin, ja aina siinä pohja tuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, siitä nyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän oli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään liistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella korviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen kaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet hevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin takaisin.

Hän oli seisattanut hevosensa ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen. Silloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkuin hän vielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.

-- Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään. Näyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita olekaan niin rohkeita hiihtäjiä -- -- Kas! olipa siellä toinenkin mies, koska taas pamahti -- --

Mutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja jättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren petäjän juurelle.

* * * * *

Parin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven tappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita sompien käräjille pogostaan.

-- He ovat syyttömiä. -- Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi heille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet Lylyvaaran kulmalla, vielä vähemmin tappaneet hirviä.

Oikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon alaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili poikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.

Seuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas käräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös saapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset tiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä on hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta estää.

-- Ette siis ole tappaneet niitä kahta hirveä, jotka poliisi Solehmainen viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta tapasi ammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.

-- Emme ole.

-- Astukaa valalle.

Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.

-- Minä Miihaili Kuismanen -- ja Jyrki Kuismanen -- -- lupaan ja vannon -- ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta -- --

-- Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki -- siinähän se oli hankiaisen aikaan -- parhaalla hiihtokelillä --

Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki ne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella toinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.

Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.

-- Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari Jyrille. -- Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran puolella.

-- Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.

-- Ja ammuit myös --

-- A lienee tuo yhteen sattunut --

-- Astu sivulle!

Pappi viittaa Jyriä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun, katse lattiassa.

Tuomari katselee hetkisen vanhaa Miihailia, mutta tämä seisoo vakavana yhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.

-- Kuka ampui sen toisen hirven? kysyy tuomari.

-- Ka, en minä! paukauttaa Miha, aivan kuin olisi lyöty vasaralla naulaa.

Miha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta ristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä edellä ovelle sekä siitä eteiseen.

Jyrki tuomitaan hirven taposta kahdensadan markan sakkoon, tai sitä vastaavaan vankeusrangaistukseen, ja kun hän astuu lakituvasta ulos, kohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja halveksuva katse ryppyisten kulmien alta.

-- Miestä sinusta toivoin, sanoo Miihaili, -- hyvästi päätti asiamme kihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.

Lesken ruusu.

-- Katso, lapseni -- katso, poikani pienoinen -- isän ruusu puhkee tänään kukkaan -- toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa se toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se riemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä -- --

Niin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen polvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin silmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri oli aukeamaisillaan.

Hän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta juuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua katsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä välähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut ihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko puna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.

Pois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja nosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen aurinko juuri alkoi katsella sisään.

Hän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä hän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että sillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä ulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan pinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu, vaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä vilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia päitään talven painamien kuivien korsien seasta.

Auringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa, sillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt sisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta rinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle keuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä kuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia murheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka äännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten nurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla -- --.

Ja lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille puhunutkaan.

-- Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti tuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.

-- Itä -- itä -- sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan äännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen käsi äidin kaulassa.

Äiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo niin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen ylettynyt.

-- Itä -- itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo kiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä. Hänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän oli alkanut kutsua sitä "isäksi".

-- Ei sinulla ole isää -- ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja vietiin mustalla hevosella hautaan -- hop, hop! poikaseni, mustalla hevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui äiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.

Hänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli kirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.

-- Ooh! hengähti hän raskaasti. -- Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia pitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä makaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.

Hän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten tehnyt tuhansia kertoja.

-- On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit silmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut vuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos kantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt -- ja sentään -- ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä oli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt tuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut iankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla lapsi sylissä.

-- Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen -- tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle loppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja epäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta sellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani voinut mitata. -- Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin _hän_ tuli ja toi tullessaan tuon ruusun -- se oli kukassa silloin myös -- täydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja -- -- ja voi! kun ruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se käsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni, kuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.

Hän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä uudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille, kaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi pelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein ilonsekaisella äänellä:

-- Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu, pienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo huomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä viemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän Taavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta, jolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen juoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme, tuomme sieltä ruusun takaisin taas -- hoidamme sitä ja annamme sen kukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että se hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten me sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän ja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen -- keväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät pahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota ja näivettyisi. -- Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja, lapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana pidämme.

-- Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen hellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.

-- Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on onni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät, niin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et ennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle -- -- mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni. Hyvin hoidetut ruusut elävät kauvan -- ja minä sinua hellästi hoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, -- ja hän painoi laihoilla käsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen parahti -- --

Ja hetkisen viihdyteltyään lastaan, -- melkein itsekin säikähtyen niin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta -- ja saatuaan pojan pikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle -- tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen keskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun toisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.

-- Lapsoseni, puhui hän -- isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen päästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä. -- Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina turmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa -- -- Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana -- hänen ruusunsa elää ja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi huojennuksen hetkeä -- --!

Samassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.

Lesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli siihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin kukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.

Mutta nyt siihen pysähytti virman juoksijansa kaksi rattailla istujaa, viiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.

Herrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti polkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa, hyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin olisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen hattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi remahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.

Porttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.

Nainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen antaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se, ja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen, silmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.

Nuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle vanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen nurkemmaksi.

-- No hyvää päivää, Mari. -- Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma -- ja niin pölyä, niin pölyä -- -- ai ai, millaiseksi hattuni on käynyt, ja se on ensi kertaa päässäni -- -- Onpa siitä aikaa, kun olen sinua nähnyt, Mari. -- Kuinka sinä olet muuttunut -- laihtunut ja vanhentunut, rupatti tulija.

Puhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan, hymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä hän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan, kiireellä ja hengähtämättä.

-- Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko lapsinesi. Eikö täällä kummittele -- miehesikin kuoli niin omituisesti, kerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa nähnyt, puheita vaan olen kuullut. --

Lesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä huomannut, puhui vaan omaa puhettaan.

-- Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet kalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?

Hän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa äidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.

-- Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.

-- Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen huuto raollaan olevasta akkunasta.

-- Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. -- Kuulehan, Mari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.

-- Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.

-- Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla sinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.

-- Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein epätoivoisella äänellä.