Part 4

Ja piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi avoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. -- Eivät soita hänelle -- -- eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään -- mitä ne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan -- mitä ne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei jäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin -- ei häneltä jäänyt kuin kaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali -- --.

-- Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. -- Mutta hän oli kumminkin hyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan hänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.

Isäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo ripein askelin menossa kellotorniin päin.

Rusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua. Sittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi samalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka hän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle, niinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle, koska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.

Samassa kajahtivat kellot.

Kirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.

-- Eikö se ole suutari Nykänen -- --?

-- Sehän se on.

-- Kuka sille soitattaa?

-- Mitä kummaa tämä on?

-- Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?

-- Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.

-- Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan vaan saa haudasta -- --?

Lukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille. -- Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole pyydetty -- eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun sinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.

Samassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta laatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.

Olivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet iloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli sulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa pidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta hänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.

Moni nosti katsettaan.

-- Kah, kiuru!

-- Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.

-- Hyvä merkki!

Kukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se oli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys kohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei kuulunut enää ollenkaan.

Mutta olikohan se kiuru -- -- --? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka kaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli kyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille asuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa -- ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan avaruuteen -- kuka tietää?

Suuri hyväntekijä.

Samppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli reunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja joilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan suuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen painosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja hienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan musiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin poskille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.

Soittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.

Kävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.

-- Hs, hs! Nyt tulee juhlapuhe. Tohtori Baner kuuluu aikovan puhua, kuiskailtiin joka puolella. -- Hän tahtoo pitää puheen isännälle, päivän sankarille, juhlan toimeenpanijalle. -- Kaupunkimme ensimmäinen puhuja. -- Siitä tulee varmaan mainio puhe.

Ja tohtori Baner nousi seisaalleen perimmäisen pöydän ylimmässä päässä, tarttui varmalla, tottuneella kädellä korkean samppanjalasin jalkaan, kohautti sitä vähän ja asetti sen sitten takaisin pöydän reunalle, hiukan sivummalle.

Hän oli mahtavan näköinen mies ja teki jo seisaalle noustessaan valtavan vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, jota vaikutusta lisäsi vielä se reipas liike, millä hän kohautti lasiaan ja siirsi sitä syrjemmäksi tehdäkseen etumustansa pöydällä väljäksi ja vapaaksi liiallisista esineistä.

-- Hyvä, hyvä! pamahutti heti usea, jonka into jo oli päässyt täyteen vireeseen ja kielen kanta kyllin liukkaaksi.

-- Hs, hs! kuului toisaalta.

Tohtori oli jo ennättänyt ryäistä kerran, mutta kun hänet heti hyvä-huudoilla keskeytettiin, vaikeni hän, jäi odottamaan hiljaisuutta ja alkoi hymyillä. Mutta hänen hymynsä oli enemmän halveksuvan kuin tyytyväisen näköistä, se oli pikemmin pilkallista kuin iloista. Outo siitä olisi saattanut loukkautua, vaan ne, jotka tohtorin tarkemmin tunsivat ja hänen hymynsä huomasivat, kuiskailivat sen tulevan siitä, että hän ylenkatsoi tuollaisia tarpeettomia kunnianosoituksia, hänellä kun oli arvoa ja kunniaa jo niin äärettömän paljon, hänellä, joka oli pankin johtaja, joka oli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli anniskeluyhtiön puheenjohtaja, joka oli -- --

Tohtori rykäsi taas kaikuvasti ja nostatti hartioitaan, niin että kovaksi kiilloitettu paidan rinta paukahti, heitti ylemmyyttään uhkuvan katseen yli salin, silitti kerran pari suippoa leukapartaansa ja alkoi puhua:

-- Hyvät naiset -- hyvät herrat! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaupunkimme intelligensi on koolla tässä samassa salissa, tämän saman seurahuoneen katon alla.

"Intelligensin" kohdalla alkoi sellainen silkin kahina ja supatus, että seuraavia sanoja tuskin kuului.

Tohtori otti sen huomioonsa ja hengähti vähän.

Sitten puhui hän taas:

-- Satoja, tuhansia katoamattomia muistoja ovat nämä seinät jättäneet. Monta ihanaa hetkeä on täällä vietetty, monta juhlaa juhlittu, joitten sankareista useat jo ovat ennättäneet painua turpeen alle.

Tällä kohdalla kuului monelta puolelta syviä huokauksia.

Tohtori jatkoi, ääni melkein väristen:

-- Sadat, sanon minä, tämän kaupunkimme parhaista pojista ja iloisimmista, ihanimmista tyttäristä, jotka tämän saman laen alla ovat nuoruuden innossa ja rohkeassa toimintahalussa pyörähdelleet, sadat ovat jo menneet tuonen tuville, manalan majoille, sillä juuri tänäpäivänä, tänä iltana on ummelleen kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun tämä sali ensi kertaa valaistiin, kun täällä ensi kertaa soitto kaikui ja maljat kilahtelivat.

-- Hyvä, mainiota! huudettiin monelta taholta. Tohtori hymyili taas, pitkän hetken. Mutta nyt loisti hänen hymyilystään täydellinen itseensä tyytyväisyys, oikein leppoisa mielihyvä.

-- Yksi elää sentään vielä tästä vanhasta kantajoukosta, yksi, joka jo puoli vuosisataa sitten oli etummaisena niitten joukossa, jotka ymmärsivät kaupunkimme kipeimmän tarpeen. Hyvät naiset, hyvät herrat, te tiedätte ketä tarkoitan -- --

-- Wille, Wille! Setä, setä! -- Herra Mattson, missä teidän lasinne on? kuiskailtiin, ja nyhkittiin hihasta ja hännystakin liepeistä pientä, vanhaa ja ryppyistä herrasmiestä, joka hiukan kumarassaan, silmät viekkaina vilkkuen hiiviskeli pöytien välissä, seisattuen milloin yhden, milloin toisen luo, ja viittaillen tarjoilijoille, suu myhähdellen.

-- Minä tarkoitan isäntäämme, tämän Seurahuoneemme vanhaa, kunnianarvoisaa isäntää, herra Wille Mattsonia, huusi tohtori lujalla äänellä ja kohotti kättään vanhaan mieheen päin, joka samalla jäi kahden pöydän väliin yhteen kohti seisomaan ja painoi katseensa lattiaan.

-- Elää viisikymmentä vuotta, on jo paljon, mutta palvella viisikymmentä vuotta yhteiskuntaa tarmolla ja suurimmalla alttiiksiantavaisuudella, se on onni, joka ei tule yhdenkään kuolevaisen osaksi tuhannesta. Mutta sen on Wille Mattson tehnyt ja sen johdosta on hän meidät kutsunut tänne tätä harvinaista riemujuhlaansa viettämään.

Salissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi, hypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään oikealle ja vasemmalle.

-- Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. -- Hän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan pinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit selki seljälleen -- --

-- Mainiosti! -- Eläköön! -- -- -- Hs, hs!

-- -- kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi ollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle riemujuhla -- --

-- Kori samppanjaa -- minun maksuuni -- ylimääräisestä huusi vallan kuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää herra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella kädellään tarjoilijaa.

-- Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan pilkkaajaksi, jatkoi tohtori -- mutta mieleni tekisi tästä riemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut meille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen ovensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa, aina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan -- --

-- Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä sivuovelta.

Siihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan joukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies etummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.

-- Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen maksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja markan -- -- soh! -- ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos -- -- no nooh -- --!

Viimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu työnnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän takana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä häirinnyt salissa olijoita.

Juhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.

-- Kuka se mies oli?

-- Kuinka äärettömän hävytöntä!

-- Kuinka sikamaista!

-- Fyy, kuinka raakaa!

-- Kuka on se roisto?

-- Se on räätäli Itkonen.

-- Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.

-- Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari. Retuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.

Tohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä parran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt katseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta samassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän jatkoi:

-- Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan säästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat kuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua rauhaa. -- Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille Mattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän on viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta -- seikka, joka jo yksinään riittäisi antamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa -- ei vielä sillä hyvä, sanon minä:

-- Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka minä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella saan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on tänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen markan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka johtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana -- -- --

Tähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä häiriö, joka jo äsken oli uhannut.

Se tuli tällä kertaa pääoven puolelta.

Kaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei räätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet oli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei riittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen räätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.

-- Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen tohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. -- Mattsonniko ne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan puheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en -- -- räätäli puhuu kerran kans' -- --

Pari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli hyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun, ja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.

Mutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli luultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää, eikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.

Syntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:

-- Me ne olemme lahjoittaneet -- minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne veroa kannamme -- me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat -- -- Pois kurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro --! Alakerrassa tuolla -- tillikkapuolella -- siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut -- -- siellä hän ei anna velaksi penninkään edestä -- -- Tämä ei ole yhtä rosenttia niistä -- ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme kantaneet --

Ennenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut ovea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle kovalla ryskeellä ja helähdyksellä.

Kuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.

Joku pyörtyi.

-- Apua -- apua! -- Tuokaa kylmää vettä.

-- Kaatakaa etikkaa ohimoille -- kiireesti -- jumalan tähden!

-- Lääkäriä -- tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?

Eräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.

Itkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen suutaan ei saatu tukituksi.

Hän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin että tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta, monipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta kokonaisuudessaan.

-- Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä samppanjalla, huusi hän. -- Onhan se hyvä, että lapset saavat edes hiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä uhranneet -- -- -- Elä revi partaani! -- -- -- Pitäkää te puheita minulle -- ja meille kaikille juopoille -- pitäkää te kerran juhlapuhe itse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin ovenvartijoita -- --

Hänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen tuhkauksensa:

-- Eläköön viina -- hip, hip hurraa-aa -- ja olut myös -- -- eläkööt viinan juojat -- -- hip -- -- --!

Joukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä kovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka korjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen hännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä hypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä hetki sitten olivat riippuneet nenärillit.

Hämmennys oli ollut suuri.

Siitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän masentuneeksi.

Isäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan ympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä sitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli jättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön käytettäväksi niinkuin ainakin.

-- Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki anniskelu siellä, mutta -- tjaah! -- hän levitti käsiään ja nypersi nenäänsä.

-- Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa kävijöitä kohtaan -- --

-- Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin -- velvollisuuksien ristiriita, näetkös -- --

-- Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee, hyvä setä --

-- Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.

-- Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.

Tohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin kiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa, kääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan kuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa taas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä tyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä pilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua tyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.

Hän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin taikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta merkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.

-- Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. -- On todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin juuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme nähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän sankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt lahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen raakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin -- että se jo alussaan -- kaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja sivistävän kasvatuksen kuriin.

Innostus nousi korkeimmilleen.

-- Hyvä, hyvä! -- Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät kiihkeillä soittajien parvelle.

-- Marssia -- marssia!

Torvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä, ja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien käsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille Mattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.

Vala.

Kuvaus Raja-Karjalasta.

Miihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen aikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana, hänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko vetonuora sen sevissä eheä ja kestävä.

Kun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat lapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan toiseen käteensä, ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä rinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen jalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.

Emäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee vaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.

Suon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain, penikulman tai parin päästä, nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on kadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti ja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että vielä naapureissakin eletään.

Mutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin silmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen salo Venäjän rajalle saakka, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen toisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä; vaan katselee hän sentään sitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.

Kaikki on hiljaista, niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään, ei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään katselee uuden päivän alkamista.

Ei ole mökissäkään ketään.

Poikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on jo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä, käymättä kotona ollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona, mutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla, eikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän makaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havumajassa, jonka keskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä itsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla, tuoden joka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.

Vanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena eläjänä on lehmä.

Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin ruokinnassa.

Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui matalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle kaulalle. "Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei äijää viivy", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.

Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.

Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan karjehtineilta tiluksilta.

Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran lampuoteina.

Ja lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä, käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää, samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään, sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka Miihailille oli jaossa lohkaistu.

Kuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt: samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen. Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien salojen keskellä.

Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti sieltä heinää noutamaan.

Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä innokkaammin eteenpäin -- --.

Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja, ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä, eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja hiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.

-- Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. -- Ei ole Miha -- -- on hänen haamunsa -- -- hänelle on vahinko tapahtunut -- --.

Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa edes ääntä.