Part 3

Tuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se lähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja nuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon kohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta vihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle puolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa. Siellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta makuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä lentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja toisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan partaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun tiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla hiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja kallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten varovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti päänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.

Mutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon nurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti jäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin hukkuva ainoaan pelastukseensa.

Siinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa, polkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle, milloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki kallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana, hillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja itse jääneensä jälkeen.

Oksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä kasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä valahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä selvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää rekeä kaatumasta.

Huonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron aukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta tulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.

Siinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten, huohottaen ja melkein horjahdellen.

-- Voi kauhistusta! sanoi Matti syvään hengähtäen. -- Että pitää hevosenkin mennä kuin henkensä edestä. -- Kovinpa iski siellä korvessa nenääni, koska tuntuu verta vuotavan.

-- Minulta on tainnut mennä lakki, sanoi Eero. -- Mutta kiitetään, että sillä päästiin.

-- Niin, tarvittaneeko tässä enää maallista verhoa ja pään suojaa, huokasi Matti, pitäen yhä vielä lujasti kämmenensä häkin rehdoissa.

Murron pihalla näkyi liikuttavan suurilla päresoihduilla ja ikkunasta loisti tuli. Ja lähemmäksi tullessaan kuulivat veljekset kovan, järeä-äänisen virren veisuun, joka toisen hetken kajahti ihan selvästi korviin, toisen hetken taas oli ihan kuulumattomissa.

-- Siellä liikutaan joukolla, sanoi Eero.

-- Ja kuljetaan ahkerasti ovessa, koska Matin veisuu kuuluu noin katkonaisesti. Minä tunnen hänen äänensä. Hän pirtissä veisaa ja toiset kulkevat tuohuksilla ulkona. Ovat suuressa tuskassa ja ahdistuksessa ihmisparat hekin. Kukin osaltaan! puhui Matti. -- Mutta tuntuupa niinkuin pallo sydänalassani sulaisi lähestyessämme muita ihmisiä.

Silloin hirnahti hevonen, otti äkkiä täyden laukan taas, ja miehet horjahtivat istuilleen rekensä pohjiin. Ja ennenkuin ennättivät kohentautua, räjähti jo häkin liiste Murron pihaveräjän pieleen säpäleiksi, veljet kiirahtivat tielle ja hevonen hyökkäsi oikopäätä alapihalle, saunan ja navetan välikössä olevalle kaivolle, josta kuului kulkusten helinää ja huutoja.

-- Nyt on itse paha irti ja heinään menossa joulu-aamuna! Eikä ole juottanut hevostaan. Tämähän on janoissaan niin, että syöksyy väkisellä kaivoon. Anna sille vettä, Heikki, muuten se survoo minut jalkoihinsa, kuului huuto kaivolta.

Siinä juotti parhaillaan pari metsäkulmalta saapunutta rekikuntaa hevosiaan, ollen joulukirkkoon menossa. Murron pojat säälivät omaansa aseihin tallin katoksessa ja sitoivat porokelloa aisaan. Veljesten tamma, joka oli heiltä ladolla karkuun päässyt, seisoi katoksessa myös, hiukan reen jätteitä perässään. Ja nyt hyökkäsi heidän liinaharja ruunansa kaivolle, kirkkoon menijäin niskaan.

-- Lähde nyt jo, Jussi, katsomaan Tulittoman niitylle, eläkä vitkastele, kuului toinen ääni kaivolta päin. -- Tässä on Vuorenalustan miesten ruuna ja tyhjänä tulee tämäkin, reki särkyneenä. Siellä on varmaan onnettomuus tapahtunut ja nämä hevoset palaavat nyt vasta tällä tavalla eilenaamuiselta menoltaan, ja ihan janoon kuolemassa.

-- Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan! Minä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.

-- Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. -- Aattele, että olisi oma isämme siellä.

-- Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu pirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän edessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa, minä en tärvele joulujuhlaani.

-- Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen ääni.

-- Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. -- Käännähän vähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. -- No mutta missä kummassa ne ovat miehet?

-- Luoja ties, kuului vastaus. -- Eilen aamulla varhain ne hyvässä kohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa sitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä luultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän tämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta kirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.

-- Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat kirkkomiehet. -- Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on tapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää -- --

Pirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla ulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli säestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko voimallaan kuuluviin.

Veljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä hölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan sanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.

-- Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. -- Ja kirottu viina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!

-- Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. -- Mutta sano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä pahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.

-- Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme, arveli Eero.

Silloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin, heiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.

He eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein yhteen heidän kanssaan.

-- Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan, huusi tulija. -- Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?

Hän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä päällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa Vuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä veressä ja silmät pulkkina päässä.

Alkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon naurettiinkin.

Murron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä paitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä jouluryypylle.

Mutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja kohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.

Ja kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt koivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat kirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli estää hengen kulkemasta.

Taivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi kiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan, ajoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin kankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten toinen ja kolmas -- ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä vyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien rannoille.

Matti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken aamuyötä olevan kulumassa.

Köyhän hauta.

Juho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella hautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet piessä.

Ei se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen kaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti ruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista kokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu mustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää harmaata sahan jälkeä.

Varsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan pään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta luonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt kyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle kyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.

Nykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen ennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja lopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen ainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.

Jalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon, lestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin puurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit ja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän tallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän tuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista, jonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla selkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä paikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.

Vikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta jota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja muuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan asettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä hengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta vaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset uudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää ottaneet taipuakseen.

Mutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia pidellyt eikä nahkaa nakutellut.

Kerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita puolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen levitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran, työntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen pikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten sammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen -- --.

Ja silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä koskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka tosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän sai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.

Mutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan nytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja saunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton ilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli vieressään käypää keskustelua.

Talon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä häkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli ahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään toisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut mukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen hänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.

-- Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi kirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa ohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa keskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.

-- Ei! vastasi isäntä jyrkästi.

-- Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä huutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta kuulutuksen.

-- Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen kaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa puuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa tai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu, vakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.

-- Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa, tuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.

Näytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja kuulostanut. -- Kaksiko markkaa vaan -- ja kaikkein parhaat enkelska hohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä pingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan -- --

-- Ei niistä vanhoista naskalipahasista eikä lestikalhuista moniakaan makseta, joshan nyt juuri vasarasta ja hohtimista saisikin markan verran, väitti isäntä. -- Mutta kirstu ja hautaan tuominen maksavat jo kaksitoista, joka ei suinkaan ole liikaa tällaisella kevätkelillä, kun ei tiedä lähteäkö reellä vai rattailla. Sitten kahden kuun hyyry, se on kolme markkaa -- ja entä saunan siivous? Eihän siellä kuolleen jäleltä voi kukaan kylpeäkään, ell'ei sitä perin pohjin siivota, ja siihen menee piioilta ainakin kaksi päivätyötä, jos heitä siihen toimeen saa ollenkaan ryhtymäänkään. Niin että siitä toimesta on laskettava vähintäin kolme markkaa -- ja vielä yksi markka karpuuniveteen, sillä siellä on sellainen löyhkä -- ja kanttori tuntee kyllä kunnalliset terveys-ohjesäännöt. -- Kaikkia viheliäisiä tulee ottaneeksikin huoneihinsa!

Nykänen melkein liikahti laatikossaan. -- Kun tämän kaiken olisi aikoinaan arvannut, niin ennemmin melkein olisi itsensä suohon upottanut, syvimpään silmänteeseen sukeltanut, sinne pohjaan itsensä kiinni puraissut ja sinne jäänyt kuin ammuttu sorsa -- -- Eikö hän ollut siihenkin taloon kymmeniä kenkäparia pelkillä ruokapalkoilla paikannut -- --

-- Niin, niinhän se on tässä maailmassa, sanoi lukkari mietteissään, mutta jonkunhan niistäkin täytyy huolta pitää. Mutta kovin paljon te määräsitte kirstusta ja hautaan tuonnista.

-- Sitten olisi kanttorin pitänyt toimittaa ne itse, antoi isäntä kiivaan vastauksen. -- Kun ei ollut edes lautoja valmiina, vaan nekin piti luuvan laipiosta repiä. Ja onko tämä sitten keli, kuten jo sanoin?

-- No no, ei kiivastuta! Teidän laskunne tekisi siis yhdeksäntoista markkaa.

-- Osavasti. Eikä siinä ole tinkimisen varaa, vaan pikemmin päinvastoin.

-- Ja ottaisitte sen rahan nyt heti?

-- Niin, aivan tällä matkalla. Sitävartenhan juuri tänne itse lähdinkin, sillä ei tässä köyhällä olisi aikaa odotella. Kyllähän kanttori sitten saa myödä ne kalut.

-- No tulkaa sitten jumalanpalveluksen päätyttyä luokseni, niin teemme tilin, sanoi kanttori. -- Mutta tuoltahan tuleekin jo kirkkoherra, jatkoi hän, katsahdettuaan sivulleen. -- Täällä on meillä tämä toinen toimitus, joka on ensiksi tehtävä. Alakylän rusthollari, niinkuin tiedätte. Hän on laulettava ja saatettava ensiksi. Tämän nyt olisitte voineet tuoda jonakuna arkipäivänäkin, kyllähän sitten olisi ensi pyhänä siunattu.

-- Mikä sitä lämpimällä kevätsäällä talossaan pitää. Mutta kanttori toimittaa sieltä sitten hauturin ja pari muuta miestä kantamaan tätä, huusi isäntä vielä lukkarin jälkeen.

-- Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta kiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä, paareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän rusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.

Hyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu, hiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.

Nyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä viimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.

Isäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa olivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin, tervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja ihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan pallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.

-- Mitähän maksaneekaan?

-- Sata markkaa tietenkin.

-- Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. -- Ja on sille kuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.

-- Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi Nykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään, kun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.

Kirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille tulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana olevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.

Lukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä juhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin kirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään, mistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien aina rusthollarin haudalle saakka.

Rusthollarin leuka hiukan nytkähti joustavalla päänalasella, jolla hänen niskansa oli tuettu, ja hän oli kaikesta tympäisevästä tyhjyydestä huolimatta sentään tyytyväinen pimeässä kirstussaan, että toimitus kävi niinkuin käydä pitikin, että kaikki tapahtui hänen arvonsa ja niitten määräysten mukaisesti, jotka hän jo hyvissä ajoissa ennen muuttoaan oli omaisilleen antanut.

-- Äh häh! -- Näin ne häntä veivät -- näin niitten täytyi viedä -- -- sadan viidenkymmenen markan kirstun ostivat -- erityisen kammion kaivattivat -- jo kuuluivat hautakiveäkin kyselleen määräyksensä mukaan -- --. Tunnin soitattivat sanomakelloja -- -- ne minua surevat -- itkevän kuuluvat -- mutta niitten täytyy -- hän oli niille niin paljon hyvyyttä koonnut ja jättänyt -- ooh! monta taloa ja ainakin kuorman rahaa -- --. Siitä riitti koko hänen suurelle suvulleen ja vielä muillekin --. Kaikkia hän oli muistanut -- jokaista ansionsa mukaan -- -- kirkkoa hän oli muistanut -- pakanoita oli muistanut -- vielä köyhiäkin oli ennättänyt muistaa ihan pikkuista ennen tuota kauheata hetkeä. -- Kiitollisessa muistossa ne saavat kaikki hänen nimeään säilyttää -- ja sen ne tekevät -- sillä hän oli aina hyvä -- rehellinen ja kaikille hyvä -- --. Uh, sitä pimeyttä ja ahtautta --!

Kirstu jysähti havutetun haudan pohjaan, mustat kantovyöt vedettiin ylös, ja sinne rusthollari jäi -- -- --

Kellonsoittaja sai rahaa, lukkari sai rahaa ja kirkkoherra tiesi saavansa rahaa vielä enemmän kuin molemmat edelliset yhteensä, ja kaikki he panivat parastaan, yksi ponnistaen käsivarsiaan, toiset kurkkuaan avittaakseen rikasta rusthollaria taivaan iloon ja kiinnittääkseen muiston hänen hyvistä töistään maan päälle.

* * * * *

Mutta alakuloisena ja surkastuneena kuin vasta lumen alta päässyt keltainen nurmi, ja sama toivoton ilme parransänkisillä kasvoillaan makasi Nykänen laatikossaan, jonka kansi yhä vielä oli kiviaidan nojalla pystyssä.

Kaikki olivat seuranneet rusthollarin saattojoukkoa aidan sisäpuolelle, ainoastaan kaksi keskenkasvuista tyttöä halvoissa tamineissa seisoi Nykäsen laatikon vieressä.

Ne olivat hänen orvot tyttärensä, jo pienuudesta mieroa kiertäneet, huutolaisina olleet, sitten varttuneemmiksi päästyään palvelukseen joutuneet, ja nyt, kuultuaan isänsä kuolleen ja ehkä tänään hautaan tuotavan, tulleet toiselta laidalta pitäjää häntä viimeisen kerran katsomaan.

Äitiään eivät he muistaneet ollenkaan ja vähän oli heillä ollut apua isästäänkään. Nykäsvainajan ansiot olivat hänen vanhemmilla päivillään olleet hyvin niukat. Mutta rakkautta sitä saattaa sentään olla köyhäinkin kesken. Nykänen oli voimainsa ja varainsa mukaan koettanut pitää tyttörievuistaan huolta, jos kohta se olikin supistunut melkein kokonaan siihen, että oli saanut heille kummallekin hommatuksi parin kunnollisia kenkiä vuodessa. Tytöille taas oli kaikki kylmä vieraitten hoteissa tuntunut siedettävämmältä, kun jalkoja ei palellut, kun oman isän tekemä kenkä niitä lämmitti.

-- Voi isä parkaa, kuinka on näivettynyt ja harmaa ja synkkä katsella, sanoi toinen tytöistä, sittenkun heidän isänsä saattomiehet olivat menneet katsomaan rusthollarin hautausta.

-- Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut kuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.

Ja miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot rusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä lauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.

-- Hm! Alakylän rusthollari! -- Niin sitä rahallista kunnioitetaan ja taivaaseen toimitetaan -- aina on apumiehiä rikkaalla, -- mutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin ennenkään -- --?

Rusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri saattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan kyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa luo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.

-- Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta, varotteli renki isäntäänsä. -- Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät housuni piloille, vaikka oli loimikin allani.

Ennenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon haudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti kävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen ammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan kantamassa.

-- Nykäsparka! Siinä hänkin nyt makaa! Kyllä hänessä aikoinaan oli miestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti naskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. -- Sen tiedän minä, joka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. -- Yhdessä käytiin rippikoulua. Ei kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ, sillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka hän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat ja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä, katsokaas! -- Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän pahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. -- Me pidämme puhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään katseltavan.

-- Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän? vastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.

-- Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa aina on ollut, selitteli isäntä.

-- Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi haudankaivaja.

Kysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena haudankaivajaa.

-- Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä. -- Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta täysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.

Haudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan tyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois kiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.

He olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta ei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi, kun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä mitään muuta.