Part 2

Yht'äkkiä vetäsi hän oikean kätensä poveltaan, heilautti sitä ja sylkäsi kämmeneensä, niinkuin kiivaasti johonkin tarttuakseen, mutta oli sentään yhä mietteissään ja katseli ahjoon.

Kolkkala ja Soijalainen huomasivat sen ja hymähtivät salavihkaan, mutta eivät hiiskuneet mitään. Edellinen painoi vaan hartaasti paletta.

Tämä sepän temppu tunnettiin laajalta. Se tiesi sitä, että joku uusi tuuma oli äkkiä pistänyt hänen päähänsä, ja sattui monasti, että hän sen saman tempun teki kirkon penkissäkin, keskellä parasta saarnaa.

Pian olivat sinkilät valmiit ja niitä alettiin kiinnittää kupin puolikkaihin, jotka kiristettiin tiukasti yhteen.

Kolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin puolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän nuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia alasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. -- Ah, tuleepa siitä hyvä! mietti hän. -- Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei sitä niin vaan -- --. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka -- tahallaanhan se aivan varmaan teki sen. -- Mutta minäpä olen viisaampi. -- Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut onnistua. -- Kyllä tulee hyvä! -- Mitähän tuosta ottanee seppä -- ehkä kymmenen kopeekkaa. -- Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta jos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan -- kun vaan saan näyttää niille siellä kotona -- --.

Kuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.

-- Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.

Kolkkalan suu meni leveään hymyyn.

-- Niin, kyllähän Joose-mestari -- alkoi hän puhua ja oli juuri ottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä, sieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti sen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen, niin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin ja kattoon.

Eräs joulu.

-- Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan! Kiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin ei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta olisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä tarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä ladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin päästä? -- Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun sitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.

-- Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan? Taisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin ensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.

-- Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni, ja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun kohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.

-- Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat lauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto Pietarille. -- Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin tämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja alkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan? Kummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta kuin itä jo olisi sarastanut. -- Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa ja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo päivän valjeta.

-- Pitäisi kylläkin, veljeni, jos vanhoihin merkkeihin on luottamista.

-- Siunatkoon hyvä isä sielujamme tänä jouluaattona ja antakoon meille valkeuden. Eihän tällaisessa pimeydessä näe heinäkuormaa edes tehdäkään, vielä sitten umpisella tiellä kotiin viedä. -- Liian pitkälle ryypittiin. Olisi pitänyt ajatella, ett'ei tänne ole edes jälkiä, ja tehdä sittenkin jo eilen tämä heinämatka.

-- Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Mutta kelpaisipa vaarille nauraa, sanon minä, ell'ei tulisi ollenkaan päivää!

-- Elä veikkonen sellaista toivo.

-- Enhän minä sitä toivo, koska minusta tuntuu, että se jo on tapahtunut. Pimeys on ottanut vallan maailmassa, ja ihan joulu-aattona. Ai ai! Kynsiäni kimoilee aatellessani sitä päreitten kiskomista!

Näin keskusteli pimeällä talvipuhteella, jouluaattona, päivää odotellen, kaksi miestä heinäladossa kohisevan kuusikon rannassa.

Ne olivat Vuorenalustan veljekset, isäntä Eero ja hänen vanhempi veljensä Matti, joka oli naimaton mies ja teki talon töitä veljensä kanssa "sedän" nimellä.

Kaksi hevosta, tyhjät häkkireet perässä, purra murskutteli heinää ladon ovella. Ne ojensivat toisinaan päänsä pitkälle ladon sisään ja repivät sieltä heinää itselleen, parhaita paikkoja valiten ja puhallellen huuraista henkeä latoon. Väliin ne taas peräytyivät niin pitkälle, kuin pellavaiset, ovenpieliin sitaistut marhaminnan perät ylettyivät, ja haukkelivat ahnaasti lunta.

Ilma oli nuoskea, niinkuin usein sattuu joulun aikana, pilvinen ja pimeä.

Korpi ladon takana kohisi hiljalleen ja tavan takaa kuului sieltä kahahtavia ääniä, kun kuusien oksille satanut lumi putoili suojan vaikutuksesta maahan, ja toisinaan risahti ja paukahti pahasti, jos oksa sattui taittumaan. Ladon räystäistä tipahteli vesi.

Veljekset olivat olleet Linnalla Tuomaan markkinoilla ja verojyviä viemässä, olivat alkaneet jo siellä iloisen joulun ja sitten jatkaneet sitä vielä kotiin tultuaan yhteen menoon pari päivää, jouluaattoon saakka.

Se oli siihen aikaan hyvin tavallista tuollainen rento elämä, sillä joka talon kodasta tupruili yötä päivää pannun savu melkein koko talvikauden, ja joka ei miehisistä miehistä ollut jollain erityisellä tavalla "herännyt", siltä usein luiskahti hyvin helposti kokonainen viikkokin annakasta, solahti miehen tietämättä huimassa humalassa, niinkuin hämärä uni.

Vaari, Matin ja Eeron isä, joka oikeastaan vielä piti peräsintä talossa, oli vihdoin kolmantena päivänä närkästynyt poikainsa lallatusta, kun nämä eivät saaneet edes jouluheiniä kotiin tuoduksi. Ja ylen pahaa oli jo puhunut muorikin sekä Eeron emäntä.

Kaksi raavasta miestä talossa, ja pitääkö minun vanhan vapisevan tästä lähtemän jouluheinään, oli vaari morissut, asetellessaan puhtaita joulupäreitä ristikolle pirtin lakeen.

-- On niissä miehiä meidän veljeksissä! Pitääkö tästä akkain lähteä heiniä pyhiksi noutamaan? Tuo heti aitan avain tänne! oli muori, veljien äiti sähissyt ja temmannut suuren avaimen Eeron kädestä, kun tämä taas oli hoippuroinut aittaan nelinurkkainen pullo povessa, vanha, tuopinvetoinen "kanttiini" ruohonkarvaista lasia. Sitten oli muori koko aaton-aatto-illan häärinyt tuimana aitan avain vyöllään, kulkenut pirtissä sisään ja ulos joulua varustellen ja aina välillä sähähdellyt veljeksille, jotka torkahdellen istuivat rahilla ja heittelivät vetisiä katseita muorin vyötäreillä keikkuvaan avaimeen.

-- Menkää tuosta järkenään maata, että jaksatte aamulla heinään! oli Eeron vaimo kehoittanut.

Mutta tuskin olivat miehet mielestään vielä päässeet nukahtamaan, kun jo vaari oli rytyyttänyt heidät ylös, Eeron vasemmanpuolisesta pirtinperäkammarista, Matin pirtistä uunin pankolta.

-- Ei sitä minun nuorena ollessani ollut aikaa maata joulun edellä. Jopa kai! Mutta mitä nämä tämänaikuiset nuoret! Akkoja, vetelyksiä. Kun saadaan hiukankin miestä väkevämpää, niin sitten nukutaan nahitetaan kuin naatit. Ei viitsittäisi edes joulujuhlaksi elukoille heiniä tuoda. Ylös!

Eero ja Matti olivat sentään kauniilla puheella saaneet hiukan evästä mukaansa, sillä matka oli pitkä saloniitylle, eikähän sitä tiennyt, mikä kipeä tarve matkan varrella olisi voinut sattua.

Ja niin olivat he lähteneet, lammasnahkasiin ja tallukoihin puettuina, kintaissa ja puuhkalakissa, miehuullisesti, vahvasti varustettuina pimeään talviseen yöhön, ja varoittaneet vaaria, että sauna lämmitettäisiin jo puolisen ajaksi.

Ennenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen metsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.

* * * * *

Pitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen äänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää. Kaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan hevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja heinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset tempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.

-- Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä he polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. -- Ei ainoaakaan tähteä näy, ei edes koita.

-- Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä tuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.

Kului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä ja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.

-- Ihmeellistä! sanoi hän.

-- Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi jo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka vaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.

-- Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.

-- No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi seisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari aamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.

-- Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo itä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi minua niin riivatun tavalla raukaista.

-- Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron kodasta, selitti Eero. -- Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin lähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon olla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama pitkänämme.

-- Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, -- vaikka minä en nukkunut juuri ollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.

Veljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä heillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi jotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin kohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan päivää ollenkaan.

Pimeys oli yhä sama.

-- Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa ääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku olisi puhunut ladon seinän takaa.

-- En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta puhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. -- Vaari ajoi meidät varmaan jo illasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.

-- Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.

-- Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli Matti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta ilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä huomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen tapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta tämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko nähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän muistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat -- silloinhan oli kirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä seikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä sekavammaksi.

-- Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle ylemmäksi heiniin. -- Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä tähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?

Eero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta läpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka ovesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran valoa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.

-- Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut suoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään kylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.

-- Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain entistä yötä --? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene unessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä haparoiden tunnustella veljensä käsivartta.

-- Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa tuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme -- mitä sinä unista hupsit? -- Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan Murrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki ylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen kumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet illalla vaiko aamulla.

-- Joka sanoo veljestään "sinä tyhmä" -- kuule, kuule Eero, minä varoitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle. Ehkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se heidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot veljestäsi: "sinä tyhmä", intti Matti.

-- Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle ajaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.

-- Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne Murrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän taalalainen -- --

-- Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä päivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille syntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että hirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea ja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan oikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.

Pimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan ja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.

-- Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä nykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi Matti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. -- Jos me jälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme Murrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.

-- Jokohan? tokasi Eero, koettaen olla niin välinpitämätön kuin suinkin, vaikka hänen oma aatoksensa heti iski samaan kuin Matinkin. -- Eihän nyt ole kuulunut sotaakaan mistään päin sittenkuin isolta Turkilta pää katkaistiin ja heitettiin Punaiseen mereen.

-- Mistä tiedät, epäili Matti. -- Ehkä rynnistää ristitty sotajoukko jossain muita pakanoita vastaan ja tarvitsee siellä pitemmältä päivää.

-- Niin, herran tiet ovat ihmeitä täynnä. Ei tiedetä mitä kulloinkin tapahtuu, myönsi jo Eerokin.

Ilma kääntyi yhä suojemmaksi, korpi alkoi kohahdella ja henkäillä raskaammin, vesi tippui puista. Paksu sumu laskeutui niitylle, niin ett'ei enää voinut eroittaa edes valkeaa lunta, vaan maakin näytti mustalta niinkuin syksyllä. Kaikki alkoi tuntua nuoskealta, heinät ja miesten vaatteetkin, kun he niitä koettelivat.

Pelko rupesi hiiviskelemään yhä lähempänä veljesten ympärillä ja painamaan heitä, ja heidän päässään pyöri jos jonkinlaisia mietteitä, toinen toistaan kummallisempia tästä käsittämättömästä ja loppumattomasta aamupuhteesta, joka ei ollenkaan alkanut vaaleta.

He eivät voineet enää istua äänettöminä, sillä äänettömyys lisäsi vaan salaperäistä pimeyttä, ja vaikk'ei heillä ollut halua puhumiseen eikä juuri mitään erityistä puhuttavaakaan, koettivat he kumminkin pitää ääntään toinen toisensa kuuluvilla, sillä silloin tuntui olo jotenkuten turvallisemmalta. He alkoivat jutella kaikenmoisia vanhoja asioita, joita he ennen olivat jo tuhansiin kertoihin puhuneet sekä kuulleet muitten puhuvan.

-- Tämä on muorin lato, tämä tuohikattoinen, jossa nyt istumme, ja tuo toinen tuolla alempana, tuo olkikattoinen, on vaarin, alkoi Matti, vanhempi veli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, vastasi Eero, -- ja sinäkin joskus.

-- Olen kyllä, sillä minä muistan paljo vanhempia asioita kuin sinä. Ja sitävarten tätä sanotaan muorin ladoksi, että hän, isämme äiti, oli ollut itse nurkalla, kun tätä tehtiin. -- Se oli reipas muija, muorivainajamme. Mutta surkean lopun hän sentään sai, ja ennen aikojaan. Sinä et häntä enää muista.

-- Enhän minä muista, myönsi Eero.

-- Mutta minä muistan vallan hyvin. Ja vielä tälläkin hetkellä vihlasee sydäntäni, kun muistelen sitä kauheaa parahdusta, jonka hän päästi, kun pannun hattu kodassa särkyi ja koko kiehuva sisällys kuohahti hänen päällensä. Se huuto kävi läpi luitten ja kaikki juoksivat kotaan. Minä hain juuri silloin olkirödyksestä navetan katoksessa kanaa, joka oli joutunut navetasta hukkaan, ja säikähdin niin, että piilouduin olkiin ja olin siellä iltaan saakka, kunnes isä minut sieltä löysi. Kuulin kaikki ja näin kuinka muorivainajaa kannettiin kodasta tupaan, ja yhä hän vaan huusi ja valitti. Hän oli silloin juuri joulupolttoa tekemässä ja samassa poltossa oli kymmenen kappaa Korven sedän maltaita, mutta ei muori itse enää sitä joulua nähnyt. Niihin palohaavoihinsa hän kuoli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, sanoi Eero. -- Mutta ryyppäsivätkö ne sitten sitä polttoa? kysäsi hän tavallista kiihkeämmin,-- nauttivatko sitä jumalan viljaa, joka poltettaissa kuohahti yli ja tappoi muorin?

-- En tiedä enkä muista, vastasi Matti. -- Siitä ei ole koskaan ollut puhetta. Korven setä ei sen jälestä maistanut tippaakaan, niinkuin sinäkin muistat, mutta isämme kyllä on lasia kallistellut. -- Hautajaiset ne pitivät muorille hyvät, sen muistan. Muori makasi kirstussaan keskellä pirtin lattiaa ja siinä ne lauloivat kyläläiset virsiä ympärillä, ukot karkealla äänellä, naiset itkien ja uikutellen. Miehet kehuivat, että siinä oli emäntä, joka oli polttanut parasta viinaa koko kylässä, ja suuri tuohipullo keikahteli pöydällä yhtenään, se sama suuri pullo, jota isä vielä kutsuu muorin pulloksi.

-- Ja se oli joulu?

-- Joulu, aivan niinkuin nytkin.

-- Voi sitäkin joulua, ja voi niitä kaikkia muitakin sen jälkeen! huudahti Eero väräjävällä äänellä ja astui ladon kynnykselle. Sitten viskasi hän ähähtäen jotain yli hevosten, umpimähkään pimeätä metsää kohden, ja sieltä kuului etäältä helähdys, niinkuin tapahtuu jonkun lasi-astian särkyessä. -- Kuinka monta niistä olemme mekin pimeydessä lallatelleet ja pirtin pahnoissa ryömineet kuin siat, jatkoi hän, ääni yhä tuskallisemmin värähdellen, niinkuin olisi mies pelännyt, tai saanut yht'äkkiä jonkun sisällisen piston.

-- Totta on kaikki, mitä sanot veljeni, myönsi Matti. -- Mutta aina on sentään aurinko noussut ja päivä seurannut yötä säännöllisesti, ovatpa miehet maanneet tai valvoneet.

-- Vaan nyt se seisahtui, tai romahti taivas navallaan nurin, sillä päivää ei tästä puhteesta enää tule, siitä nyt saamme jo olla varmat.

-- Meiltä on ylimmäinen tainnut ottaa armonsa ja valkeutensa pois, huokasi Matti.

-- Hän on meihin vihastunut. Me olemme liian paljon syntiä tehneet sekä ajatuksilla että sanoilla ja töillä, vieläpä hänen omassa huoneessaan kohmeloisina monasti torkahdelleetkin.

-- Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä siunattu valkeus, huokasi taas Matti.

-- Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. -- Ah, veljeni, omatuntoni painaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon lattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun Mikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä Heikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut siunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen kaljan.

Eero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita hän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui katkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan ponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin märkä ryysy.

Pieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken kuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

He pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua kyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat näköhermojaan kohti ladon ovea.

Mutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi kohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.

Epätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo peljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.

-- Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.

-- Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat tietysti joukolla, vastasi Eero.

-- Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan avuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes Murtoon saakka, sanoi taas Matti.

-- Tehdään se, niinkauvan kuin vielä voimme, sillä tätä emme kestä enää. Vähemmästäkin on piminnyt syntisen ihmisen järki, ja minä tunnen, että sellainen kauheus meitä uhkaa, ell'emme tästä pääse muitten ihmisten pariin. -- Mutta muistakaamme viattomia eläinparkoja, jotka eivät mitään pahaa ole tehneet. Pitäisihän meidän koettaa viedä edes hiukan heiniä mennessämme.

-- Eläin raukat! Kyllä todellakin. Mutta eihän tässä pimeydessä näe edes kuormaa tehdä ja kuinka sitä sitten kuljetat umpisella, upottavalla tiellä?

-- Pannaan edes vähän häkkien pohjille.

He astuivat vapisevin polvin ladosta ulos ja alkoivat hätäisesti päästää irti hevosiaan, jotka pitkään aikaan eivät enää olleet maistaneet heinän korttakaan, vaan levottomina kuopineet ladon edustaa, niin että maa siitä oli ihan lumesta puhdas, kamaraan saakka. Vaan nyt, kun tunsivat olevansa irti, tulivat ne niin vauhkoiksi ja vallattomiksi, että miesten oli mahdoton pidellä niitä molempia yht'aikaa ja samalla saada heiniä häkkiin.

-- Pelko ja kauhistus valtaa jo luontokappaleetkin, päätti Matti. -- Soh, soh, katsos nyt tuota! Sitaise sinä liinaharja takaisin tuohon nurkkaan kiinni, minä pitelen tätä suitsista ja pannaan sitten tämä vuorostaan kiinni. Muu tässä ei auta. Siunaa ja varjele!

Matti piteli suitsista hevostaan ja Eero alkoi hätäisesti ajaa heiniä häkkiin.

Hän ei ollut ennättänyt vielä nostaa kuin pari sylillistä, kun niityn toiselta puolelta, viidakosta, kuului paha rääkähdys, jota seurasi ihmeellinen, vinkuva suhina ja kotkottava ääni kaikkiin ilman suuntiin. Ja siltä puolelta korpea, joka oli latoa lähinnä, alkoi samassa rääkähdykseen vastata outo raksutus, melkein kuin olisi taiteltu poikki kuivia kuusen oksia, tai joku siellä olisi kopautellut kalikalla kuivasen kylkeä.

-- Sielumme kautta! huusi Matti ja hellitti kätensä hevosen suitsista.

Hevonen riipasihen heti täyteen laukkaan, häkin liisteet työnsivät Matin lumelle kumoon, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului häkkineen, rekineen kotiin päin nelistävästä hevosesta vaan säännöllinen pauke, joka syntyi, kun se iski takakavioitaan reen sepilautaan. Ja kohta haipui sekin kalkutus pimeään, sumuiseen korpeen.

Toinen hevonen hyppi ja korskahteli ladon nurkalla ja vaara pyöri, ett'ei sekin päässyt valloilleen, samalle tielle toisen jälkeen. Mutta marhaminta kesti sentään, vaikka tiukalla siinä oli kolmisäinen, pellavainen nuora.

Veljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen istuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien rinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet raukeina vavisten.

-- Ne -- o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan parahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin Matti hätäisesti sammaltaneeksi.

-- Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.

Eivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat miehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa ja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut miehille tämän kauhean pelästyksen.