Part 10

Sen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja nämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat hänen hyyryjään, kehuen häntä "intelligentiksi ja hienoksi mieheksi, niinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan menevä".

Ja autoin häntä jo vähän minäkin.

-- Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen? Ainahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin ammatteihin, kysyi vieraista joku.

-- Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse, sanoi isäntä ja alkoi nauraa. -- Nämä herrat hommasivat hänet viinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa uusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin tarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala vai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet täällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi, ja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen ottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa vanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki päälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle tarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä maaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä hän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.

Se olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä vuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei missään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka kuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti -- hän sai sitä todellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa -- ja kun se loppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä pitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta iltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti koko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin se paremmin riittäisi _koko_ kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi työnteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.

-- Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki luiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.

-- Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. -- Jaah, kuinka tämä aika sentään kuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin kun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin jo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän torpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan. Mutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta, ennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.

-- Kuinka niin?

-- Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko hän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija kuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat niin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki esivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat hautakiveä, siunattiin ruumis.

Jaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia tapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan väsyneesti ja maistoi lasiaan.

-- No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä kuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. -- Mutta näyttää siltä, kuin olisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.

-- Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. -- Täällä oli toinen hyvä hummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei kukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari ja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse tähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan. Ratsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa aika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät he Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.

Kun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari hevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan puuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan kaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi liiaksi epäluotettava.

Mutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas rattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta. Satuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja räikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla, punalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina sivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen sitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään huutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia lasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu piru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun ankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' --

Mutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.

Vaan kuinka ollakaan, en ollut siitä vielä ennättänyt mihinkään lähteä, kun jo ratsumestari tulla heittää "yks'kolmattaan", paljain päin ja suu veressä, niin taajassa tahdissa kuin voi, ja huutaa jo portilta, että toisin hänelle jonkun puuastian, 'joka sittenkin on kaikkein turvallisin, puhuttakoon mitä tahansa'. 'Sillä me kaaduimme', jatkoi hän, 'se hullu ei totellut minua ja pullot menivät rikki. Anna kiireellä astia, jäi sinne pohjiin vielä vähän. Minä yhdestä otin pienen, pyhhyh!' -- hän sylkäsi ja pyyhkäsi kämmenellään veristä partaansa.

'Mutta kuinka on Kaapon laita?' kysäsin minä. 'Jaa, se hullu!' tokasi ratsumestari, aivan kuin olisi vasta nyt muistanut, että Kaapokin oli ollut mukana. 'Sinne se jäi maata, ei minulla ollut aikaa katsoa.'

Minä aavistin pahaa ja lähdin tästä heti astumaan tuonne Nakkilan tienhaaraan, ratsumestarin kirotessa minua samallaiseksi hulluksi, kuin se toinenkin, ja kompuroidessa keittiöön kovistamaan piioilta kiulua.

-- No oliko pulloissa vielä mitään? nauroi koko juomaseura.

Isäntä otti pienen kulauksen lasistaan ja hengähti syvään.

-- Hm! sanoi hän. Sitä en ennättänyt katsoa, sillä kun tulin paikalle, menivät silmäni ensimmäiseksi Kaapoon, joka makasi selällään tien poskessa pää halki ja hengettömänä.

-- Uh! Ihan kuolleena?

-- Aivan kuin se kivi, jonka kyljessä hänen murskautunut päänsä retkotti. Mutta kun minä juoksujalassa riensin takaisin hakemaan ihmisiä, tuli ratsumestari vastaani lypsinkiulu kourassa ja huusi kiiluvin silmin: 'siellä oli siis vielä tilkka jäljellä!' --

Sellaisen lopun sai Kaapo, mutta ratsumestari ei saanut naarmuakaan, paitse huuleensa, kahmatessaan ryyppyä rikkeimestä pullon pohjasta. Joka on hirteen luotu, ei se veteen huku.

-- Toinen, todellakin hullunkurinen tapaus sattui vuotta myöhemmin, jatkoi isäntä. -- Silloin asui ratsumestari Rytkölän vinttikammarissa ja oli polttaa itsensä sekä talon.

Hän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen ja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea nenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia nuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki ratsumestarin kammarin ovi -- ja huone huomattiin olevan täynnä katkua. Lattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari nukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään -- ei ollut vielä onneton tukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän aina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.

Kun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin mariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli etupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos, sillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa ei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän sen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista alas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.

Tuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään tuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean harmaissa silmissään.

'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi pitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.

Hänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa rengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän kuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan. Puhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen, heilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta kun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen. Hänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon kuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös, mutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen oli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa tuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. -- Sillä kertaa jäi ratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän käräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta -- --

-- Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa hänelle asuntoa, arveli joku.

-- Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta minun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa vetävää -- jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota minä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja joka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta kannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian maailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies, eikä kertaakaan horjahtanut.

-- Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli suuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä soveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. -- Mutta pääasia, jonka vuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina saitte tuollaisen "pienen pirun".

-- En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa kerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin hän katsoi "arvonsa mukaiseksi" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan juontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.

-- Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. -- Oli mateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle. -- Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita -- ja ihmeekseni ilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.

Hän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista vaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.

'Jokohan saisi?' arvelin minä.

'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen kyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa kalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän uuden mateenpyyntitavan.

Ratsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut uskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt kuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja, hän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi määrätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes tulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä ainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut viitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut ihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa voiman -- hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!

-- Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.

-- Niin oli, vastasi isäntä. -- Hän oli todellakin saanut intoa johonkin todelliseen toimeen -- olkoon nyt vaikka vaan mateenkin pyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon uuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden kannun ankkurin pohja -- tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa tahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! -- Sitten tehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja matikkata tuli, vakuutti hän.

Minä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää minulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet. Ensin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä istuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman niinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella matkallaan.

Kolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa tuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo mainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja, jotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut katajanoksista.

En ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla oli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen mielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.

Ihmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän oli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä, toisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla, toisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita hänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja kunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt asettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä hän tätä onkihommaa piti.

'Otamme ensin yhden pienen', sanoi hän. Ja kun se oli otettu, pistettiin läskipalanen puukoukkuun ja kumpikin istuimme kelkkaamme, vähän matkan päässä toisistamme.

Hän oli niin hartaan näköinen, että minun piti kääntyä häneen selin, peittääkseni nauruani.

'Nykäseekö?' kysäsi hän hetken päästä.

'Ei', vastasin minä.

'No otamme sitten pienen.'

Otimme pienen, vaan ei nyässyt.

'Nykäseekö?' kuului taas.

'Ei vieläkään.'

'No sitten otamme isomman.'

'En minä näin kylmässä enää ota pientä enkä isoa', vastasin minä.

'Mutta minä otan', sanoi hän; ja otti hän vielä kolmannen, neljännen ja ehkä viidennenkin, yhä isompia, kunnes humaltui kokonaan.

Minua alkoi kyllästyttää tällainen leikkipeli ja päästäkseni siitä, lupasin välillä käydä katsomassa rysiäni.

Olin astunut kappaleen matkaa, niin jo huutaa karahutti ratsumestari, että 'nyt tarttui ja iso onkin'.

Käännyin katsomaan ja näin hänen kylellään kelkassa kiskovan ja riimovan siimaansa, minkä jaksoi, eikähän se vahva sahanyöri vanhan, humalaisen ja ponnettoman miehen voimilla katkennut edes, vaikka heti huomasin, että se oli mutkaantunut kelkan sepiin.

'Ah, peijakas, kuinka painaa', ähki hän. 'Tule auttamaan -- -- -- onkohan se kala -- -- mutta jos se on kala, niin elä naura enää. Kyllä on lujassa -- --. Minä kerran Riiassa nostin Ivanowin kanssa trossirattaille kolmenkymmenen kannun ankkuria, rykmentin eväsviinaa, mutta ei se painanut näin paljon -- --. Sooh, nyt se meni', huusi hän ja kierähti kelkastaan jäälle, huomaamatta ollenkaan, että minä nauraen olin irroittanut siiman. 'Elä naura -- -- kyllä minä tiedän, että se oli kala -- -- mahdoton made, mutta pääsi irti, kun et heti tullut auttamaan. Jumalavit' se oli made.'

Sitten otti hän vierestään jäältä, huurtuneesta pullosta vielä yhden, ja oli hetken päästä kuin ruumis.

-- Ja kuoli siihen? Ei ollut ihme, kun jäistä viinaa sisäänsä kaatoi, tokasi eräs seurasta.

-- Ei hän siihen kuollut, vastasi isäntä, mutta sen hän teki, että minun täytyi työntää hänet kelkassa kotiin, jossa hän kyllä virkosi taas ja alkoi uhota torpan isännälle, että häneltä pääsi karkuun sellainen made, joka painoi enemmän kuin 'kahdenkymmenen kannun viina-ankkuri. Onko kenenkään onkeen koskaan sellaista tarttunut, hä? Minä olen ensimmäinen. Haa, sellainen kala. Ei ole Volgasta vielä koskaan sellaista sampia viety keisarin pöytään. Huomenna minä koetan uudestaan. Romtoti romtoti romtom -- -- --'

Minä lähdin kotiin, mutta illalla tuli sana, että rientäisin? ratsumestarin luo, sillä hän on kovin sairas. Minä menin. Hän huusi vuoteella, huitoi käsiään ja heitteli päätään. Lääkettä oli hänelle kyllä annettu oman tahtonsa mukaan kaikissa mahdollisissa muodoissa. Sitä oli keitetty maitoon, sitä sipuliin, sitä annettu paljaana, mutta ei ollut hän tullut ennalleen, eikä nukkunut. Ja vihdoin oli hän alkanut tuolla tavalla huutaa ja heittelehtiä.

Minusta tuntui heti siltä, että nyt se ratsumestari meni.

Hän asettui kumminkin hetkiseksi ja näytti tulevan tajuihinsa, sillä nähdessään minut, kävi jonkunlainen elon ilme hänen silmissään. Sitten koetti hän nostaa päätään, mutta se painoi silloin todella enemmän kuin kokonainen aami, eikä noussut. Torpanmies nosti sitä, hän viittilöi peukalolla suuhunsa ja sai vihdoin sanotuksi: 'oikein iso perkele'.

'Se tahtoo ryyppyä', sanoi torppari hädissään ja riensi ottamaan pulloa.

'Elä jumalan tähden enää, kyllä hän sitä lajia jo on tarpeensa saanut, kaataa se vaan, eikä nosta', sanoin minä. 'Täytyy muita keinoja -- --.'

Mutta siihen loppui puheeni, sillä samassa kuului vuoteelta paha koraus, ratsumestarin pää oli lauennut taapäin ja suusta purskui verensekainen vaahto, ja huone täyttyi silmänräpäyksessä sellaisella löyhkällä, niinkuin koko lattia olisi revennyt ja sen täydeltä tulvahtanut ylös kaiken maailman viinatehtaitten katkerin sikunan ja rankin käry yht'aikaa, niin että meidän täytyi törmätä ovi selki selälleen ja juosta ulos -- --

-- Uh! pääsi joka miehen suusta.

-- Voi kamalaa!

-- Se oli rehellinen viinamies se, jos niitä lie ollut muitakin, sanoi tilanomistaja päättäen kertomuksensa. -- Mutta lasithan ovat jäähtyneet, heitetään pohjaan.

Hyvin vastenmielisesti näyttivät lasien pohjat muutamilta sillä kertaa tyhjentyneen ja jokainen alkoi hankkiutua kotiinsa.