Part 1

PAHKAKUPPI YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa, Werner Söderström, 1902.

SISÄLLYS:

Pahkakuppi Eräs joulu Köyhän hauta Suuri hyväntekijä Vala Lesken ruusu Vanhapoika Äidin kuoltua Tukkimetsässä "Meren Valloittaja" Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä Ratsumestari

PAHKAKUPPI.

Kolkkalassa olivat lapset taas särkeneet vanhan pahkakupin, talon ainoan keittoruoka-astian, joka vuosien kuluessa oli jo ennen kahdesti säretty, vaan kummallakin kerralla jälleen paikattu ja pitäväksi tehty.

Se oli valtavan suuri, koivun pahkasta vuoltu kuppi, johon mahtui padallinen puuroa kerrassaan ja johon yht'aikaa soveltui koko talonväen lusikat, vaikka heitä olikin hyvän matkaa toistakymmentä henkeä.

Kahdesta kohti oli se jo ennen vahvoilla rautasinkilöillä yhteen liitetty, niinkuin tukkiruuhen pohja, ja oli siltä ollut pitävä ja sileä ja täyttänyt tarkoituksensa, mutta lapset, jotka aina tekevät kaikenlaista pahaa, halkasivat sen taas uudesta kohdasta.

He olivat jääneet omin päinsä tupaan isännöimään ja kiskoneet kupin alas hyllyltä pöydän yläpuolella. Oltiin keskellä kovinta talvea, ikkunat olivat paksussa jäässä ja suuri jääpallo pullotti ovessakin jokaisen naulankannan kohdalla, niin ett'ei lasten tehnyt erittäin mielikään mekkosillaan pihalle teutaroimaan. Sillä Kolkkalassa ei tehty pojille housuja, ennenkuin kykenivät edes hevosta ajamaan, eikä tyttölapsille hametta, ennenkuin pystyivät edes vettä kaivosta nostamaan.

Suojaisemmalla säällä vilahtelivat kyllä mekot pihamaallakin, mutta nyt piti keksiä keinoja tuvassa. Koetettiin ensin käyttää kumoon käännettyä jakkaraa kelkkana, vaan kun ei se oikein ottanut luistaakseen kuluneella lattialla, jossa korkealle jääneet oksat olivat pahana haittana, niin tulivat siinä miettiessä mieleen rattaat, kiekot ja muut kesäiset kojeet. Ja kun ei ollut muuta pyörivää esinettä saatavissa, niin otettiin pahkakuppi miehissä hyllyltä alas ja alettiin sitä jyryytellä pitkin lattiaa.

Loppu oli se, että kuppi kolahti ankarasti uunin kulmaan ja halkesi, vaikka vahva olikin. Eikä se halennut edes vanhoista liitoksistaan, vaan ihan uudesta kohdasta, sillä rautasinkilät pitivät kyllä entiset halkeamat koossa.

Kova siinä luettiin tuomio lapsille, kun asia huomattiin, ja isä, Kolkkalan jäykkä isäntä, pani sen heti vastustamattomalla voimalla täytäntöön.

Mutta kuppi pysyi siitä huolimatta kahtena kappaleena.

-- Nyt siitä on taas asia sepälle, ja mentävä Soijaan saakka, kun ei ole omassa kylässä edes seppää, sanoi isäntä niskaansa kylmien ja tirauttaen pitkän, äkäisen syljen hammastensa välistä.

Hän seisoi keskellä tuvan lattiaa kupin puolikkaat kädessä, seisoi siinä kauvan ja katseli niitä. Mutta lapset istuivat vetisin silmin yhteen ahtautuneina ovinurkkauksessa, kuin säikähtyneet lampaat, ja koettivat mekkonsa liepeillä peitellä paljaita kinttujaan.

Tämä odottamaton tapaus keskellä jokapäiväistä, rauhallista elämän juoksua, oli hämmentänyt isännän kokonaan. Hän ei osannut ensi hopussa ryhtyä mihinkään. Sen hän ainoastaan tiesi, että sepälle oli mentävä.

Vihdoin asetti hän kupin puolikkaat hartaalla varovaisuudella pöydälle, rupesi niitä siinä sovittelemaan yhteen ja katseli ja tarkasteli, olisiko jotain sirua lentänyt hukkaan.

Hän tunsi ja muisti tämän kupin synnyn ja elämän yhtä tarkkaan kuin omankin elämänsä. Lehdeksessä oltaissa kerran oli hänen isänsä tämän pahkan löytänyt, iskenyt kirveellään irti koivun kyljestä ja kantanut kotiin. Monet pitkät syyspuhteet oli hän sitä sitten veistellyt ja vuoleskellut ja välillä suolavedessä liotellut, ett'ei siihen ilmestyisi halkeimia. Joulupuuro siitä oli ensimmäiseksi syöty, ja se oli ollut niin komea, se uusi ja valkea pahkakuppi, että naapuritkin olivat sitä ihannelleet, kun niitä Tapanina oli tullut heillä käymään.

Siihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan padasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin päähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja siitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli ollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita tarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen tärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne hänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu tietää.

Edellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä vallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen oli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari. Mutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä turhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita rätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna vanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään. Ruvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!

Näin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja päästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.

-- Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille? tiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. -- Ettäkö minä rupeisin tärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan! Ennen homehtukoot aitan parv -- -- --, hän keskeytti lauseensa, kun huomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei tarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia, niin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä lammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.

-- Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän -- ja niitä sitten vasta oikein särettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei voi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää? Jopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja niitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat kehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka lauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen tästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään ehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä nykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni nähdä.

-- Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat vaivasi, ehdotteli emäntä.

Jussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja lammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.

-- Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes paletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan ulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin menenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä poikanulikkain, sanoi isäntä.

Hän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista juustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti taivaltamaan Soijan sepälle.

-- Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä yötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä padasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä lähteissään ovessa.

Hän oli pahalla päällä ja astui alkumatkasta niin tulisesti, että tuli hikeen.

-- Rupeappas tässä vielä juonittelemaan, akka! mietti hän itsekseen kävellessään metsäistä kyläinvälin nummea. -- Vai niitä uudenaikuisia lemmon vehkeitä, niitä pyöristeltyjä, siliteltyjä ja kuvitettuja saviastioita nyt tekisi mieli. Minä olen aina vastustanut kylällä käyntiä, ja pahat siitä näkyy olevan seuraukset. Mitä ei yksi piru osaa, sitä toinen piru opettaa, sanoi Heikkilä ennen, jolla oli juonikas akka. -- Ja hän oli oikeassa. -- Hm, vai saviastioita! Kun ei vaan olisi varsin asettanut vekaroita tätä pahkakuppia särkemään -- mene tiedä. Mutta minäpä näytän, että tähän on tyydyttävä, ja paljon sitä on jo tässäkin.

Hän lauhtui, asteli hiljempaa ja oli melkein hyvillään ajatellessaan, kuinka kupista taas tulee luja, kuinka hän kotiin tultuaan lukee sellaisen lain, ett'ei häntä enää neljättä kertaa sen paikkauksella vaivata, ja kuinka siitä vielä syövät hänen poikansakin lapset.

Hän lähestyi Soijan kylää ja lumisen männikön takaa kuului jo vasaran kalke.

Seppä-Joosen paja ja tupa olivat kylän päässä hiekkakuopan äyräällä, paja lähempänä maantietä, tupa hiukan ylempänä kuopan toisella puolella. Nokinen polku kulki kuopan poikki pajasta tupaan, ja polun vieressä, ihan kuopan pohjassa, pisti lumesta näkyviin nelijalkainen pukki, jonka päällä Joose keväisittäin kiristi rautoja rattaanpyöriin. Pajan kaksipuolisiin oviin ja ovenpieliin oli poltettu hevosen kengän kuvioita ja muita, vaikeammasti käsitettäviä koukeroita, ja seinivieressä oli hirsistä rakennettu ristikko, johon seppä kengittäissään telkesi pahantapaisia ja potkuria hevosia, sellaisia, jotka eivät suosiolla antaneet lyödä rautaa kavioihinsa.

Tämä Joose, Soijan kylän seppä, oli tuiki erilaatuinen mies, kuin muut ihmiset paikkakunnalla, seikka, joka seppien suhteen usein on tavallista. Hän erosi niin paljon ympäristönsä jäykistä hämäläisistä, kuin eroaa tulinen juoksijahevonen hitaasta ajohärästä.

Hehkuva ahjo, johon hän aina tähysteli, oli tehnyt hänen katseensa teräväksi ja tuimaksi. Tulinen rauta, jota hän oli tottunut mielensä mukaan alasimellaan muovailemaan ja taivuttelemaan, oli tehnyt hänet itseensä luottavaksi ja antanut hänelle melkein ylimielisen rohkeuden käymään empimättä käsiksi mihin seikkaan tahansa, joka hänen mielestään jollain tavalla oli taivutuksen tarpeessa. Mutta aivan samoin kuin sähähteli ja kipenöitsi rautakin, kun hän sen kiehuvana tempasi ahjosta alasimelle, aivan samoin saattoi hän kiehahtaa ja säkenöidä itsekin, jos sattui tavallista enemmän kuumenemaan.

Kupin puoliskot säkissä selässään lähestyi Kolkkala pajaa.

Seppä seisoi ahjon vieressä selin oveen. Vasemmassa kädessään piteli hän pihdin varsia, oikeallaan heitteli hiekkaa ahjoon ja kohenteli pitkävartisella rautakauhalla hiiliä. Muuan Soijan mies, jonka kirveeseen parhaillaan oli kiehumassa uusi taika, painoi paletta ja vastasi Kolkkalan hyvään päivään.

Seppäkin vilkasi taakseen, hellittämättä sentään pihtiä kädestään.

-- Kolkkalahan se on. Päivää!

-- Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.

-- Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.

-- Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti Kolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä ulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.

-- Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa takaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.

-- Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi, yskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa, sillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua kuuman raudanpalan päälle. -- Lapset vallattomat särkivät kupin ja nyt -- --

-- Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.

-- Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni vavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.

-- Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että Kolkkala peräytyi askeleen. -- Siitä on jo ainakin kolmekymmentä vuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran sinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain, ja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa. Sinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden, mutta -- --

Samassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut lennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.

-- Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa silmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä ympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja Kolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta silloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden kaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se pihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.

-- Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. -- Että teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne tähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla paikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan, kesken parasta keitosta -- jeekunantrastit -- trastit!

Hän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä vimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle, ja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla, että jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt jälelle mitään.

Hän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin raudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten kulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi tuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt rupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää käsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin että Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun eivät tienneet mihin välttää.

Lopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi tempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan upotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.

-- Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan ahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät esineet lentelivät pajassa.

-- Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä, hellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka, ja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.

Kolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi takakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään kääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.

-- Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois täältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.

Näytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä painui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin puuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat sepän liikkeitä.

-- Minä a-a-arvelen -- -- sai Kolkkala sentään sammalletuksi, ennenkuin seppä vielä oli ehtinyt käsiksi häneen.

-- Arvele pian, mitä arvelet, tiuskahti seppä, joka näytti jo vähän lauhtuvan.

-- Minä vaan arvelen, ett'ei tämä tällainen ole oikein sopivaa tointa oppineelle mestarimiehelle, sanoi Kolkkala.

Joose-seppä hengähti syvään, pyyhkäsi otsaansa kämmenellään ja katsahti pajan ovesta ulos, aivan kuin olisi herännyt.

Soijan mies oli kömpinyt ylös ähkien ja puhkien, mutta kumminkin niellen vihansa, sillä hän tiesi, ett'ei vastustus olisi auttanut mitään. Hän oli kaivanut kirveensä hangesta ja katseli sitä nurpean näköisenä. -- Siinä se nyt oli, hänen paras työkalunsa ja talvikausien leivässä pitäjä, silmä kokonaan pois palaneena ja muutenkin turmeltuneena. -- Millä hän nyt huomenna työhön menee? -- Ja kun oli ollut juuri kuntoon tulemaisillaan. Hän heitteli kyyräileviä katseita sekä seppään että Kolkkalaan, mutta lopulta muuttui koko hänen muotonsa toivottoman ja haikean näköiseksi, ja hänen suunsa meni melkein itkun karvaiseksi, kun hän yhä käänteli kirveensä jäännöstä käsissään, hiljalleen päätään nyykytellen.

Tämän huomasi seppä katsahtaessaan pajan ovesta ulos, ja säihky hänen silmistään katosi kokonaan. Hän otti ruhjotun lakkinsa pajan lattialta ja painoi sen päähänsä.

-- Mitä me miehet turhia itkemme, sanoi hän. -- Tuo tänne kirveesi, niin tehdään siihen uusi silmä kokonaan. Tuo samalla pihdit ja vasara.

Hän kääntyi ahjoon päin, hieroi kämmeniään nahkaiseen esiliinaansa ja jatkoi:

-- Katsos, naapurini, kun ihmisen luonto on sellainen, että se toisinaan hiukan tuinahtaa, niin ei sille voi mitään. Mutta sillähän siitä päästään, että tehdään kirveeseesi uusi silmä, entistä parempi. Ainahan kirvestä tarvitaan, eikä sitä vielä toki romuläjään viskata. Tehdään uusi koko kalusta. Mitä me tosiaan turhia itkemme, me miehet.

Hän tuli jo kokonaan hyvälle päälle, aivan toiseksi mieheksi.

-- Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän ahjoaan kohennellen. -- Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat viisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja hymyili sankan partansa alta. -- Olipa tässä tulla koko Jerusalemin hävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan tuinahtaa, ei niin mitään -- varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka vievät hyvän kirveen silmän poroksi.

Kolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat takaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä päästä olisivat puhetta alkaneetkaan.

Vihdoin avasi Kolkkala suunsa.

-- Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli? kysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta räjäystä peläten.

-- Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen sisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.

Mutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja sanoi karahtavalla äänellä:

-- Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.

-- Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. -- Kaikkia se mestari osaa. Mutta niinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin. Miks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.

-- Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen kirveen ja katsasti sitä.

-- Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa hyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä tarkastellen.

-- Kuka seppä se sillä tavalla sanoi? kysäsi Soijan mies, joka huomasi, että Joose-mestarin kanssa taas saattoi puhua niinkuin ennenkin.

-- Se oli seppä, joka ei ensi kuumentamalla saanut hitsiä pitämään, ja sellaisia on ollut monta. Sellainen oli minunkin oppimestarini, Rastilan vanha Jaakko, ja on sitä sananpartta sovitettu häneenkin. Hah, hah! Lysti äijän kämpyrä muuten. Kirosi ja noitui hitsiä tehdessään ja pyrähteli kuin harakka, niin että housut höllähteli. 'Tässä on se peijakkaan pohle, missä ne isot pihlitkin nyt ovat?' mekusi hän ja sotki koko ahjon sekaisin, vaikka hänellä monasti oli juuri hakemansa pihdit kourassaan. Sitä oli pohtija, ja monta makeata naurua hänelle naurettiin. Mutta hyviä seppiä tuli hänen oppipojistaan kaikista, puhui Joose-mestari. -- Paina! sanoi hän sitten käskevällä äänellä Soijan miehelle, asettaen vahvan kangen pötkyn ahjoon kirveen silmäksi.

Pajassa vallitsi taas entinen rauha ja säännöllinen meno, eikä kuulunut muuta kuin ahjon kohina ja palkeen kantimen pitkäveteinen kitkutus.

Joose-mestari seisoi ahjon edessä, molemmat kädet pistettyinä rintapieliin nahkaisen esiliinan alle.

-- Soh! sanoi hän taas lietsojalle. -- Lyöpä tuohon, ohennetaan tätä vähän.

-- Kas niin. Paina!

Kolkkala istui vuoron pajan kynnyksellä, vuoron seisoi ahjon takana käsiään lämmitellen, ja odotteli kärsivällisesti, kunnes Soijan miehen kirves oli valmis. Eikä se pitkältä kestänytkään valmistaa, sillä seppä takoi huitomalla, löi niin että esiliina keikahteli, löi ja jutteli ja pyyhkäsi välillä hikeä otsastaan. Kimeltäviä tähtiä alkoi kyllä jo pilkottaa pakkastaivaalla, mutta pajassa ei oltu vielä pantu pärettä pihtiin, kun kirveessä oli jo uusi silmä, uusi taika ja koko kapine muutenkin kuin aivan uusi.

-- Siinä se nyt on, mutta olipa sen kanssa heilumistakin, sanoi seppä ja laski kirveen pajan kynnykselle, tarkasteltuaan vielä ovella päivän heikkenevässä valossa sen terää karkaisun jälestä. -- Ja kaikki tämä liika hiki tuli sinun pahkakuppisi vuoksi. Saisit nyt maksaa puoliksi tämän, lisäsi hän Kolkkalaan kääntyen.

Kolkkala kyhnäsi korvallistaan ja tuli nähtävästi levottomaksi. -- Jokohan tekee seppä niin lujan päätöksen, että hänen täytyy alistua -- --

Mutta seppä jätti tuomion tekemättä, eikä määrännyt kirveen omistajaltakaan maksua kuin ihan halvimman mukaan.

-- Tuo nyt sitten tänne se kuppisi, että tästä pääsee edes huoneelle ennen yötä, sanoi hän Kolkkalalle.

Kolmessa miehen tarkasteltiin siinä nyt pahkakupin puolikkaita, jotka Kolkkala kaivoi säkistään alasintukille.

-- On siinä ollut pahkaa, ihmetteli Soijan mies ja nauroi. -- Ja luulisipa siinä olevan jo rautaakin tarpeeksi.

-- Neljä sinkilää, sanoi seppä. -- Jaa'ah! Minä olin silloin vielä pahainen poika, kun nuo ensimmäiset siihen kiinnitin. Tunnenpa hyvästi poikaiset käsi-alani.

-- Kyllä se on ollut mainio astia, eikä meillä vaan tultaisi ilman sitä toimeen, vakuutti Kolkkala. -- Ja kun sen vielä pitäväksi saan, niin ei sitä neljättä kertaa säretä. Siitä minä vastaan.

-- Onhan tuo tainnut aikoinaan olla hyväkin, silloin, kun parempia ei tunnettu, sanoi Joose-mestari. Mutta maailma muuttuu ja sinun pitäisi, Kolkkala, ottaa ajastasi vaari. Minä sanon sinulle suoraan, että kautta pitäjän käy maine tästä sinun pahkakupistasi, eikä se ruoka-astiaksi tätä nykyä enää kelpaakaan muille kuin sioille. Osta sinä kivivateja sinäkin, niinkuin muutkin ihmiset. Kuluuhan tämän hiekkauksessa jo piikain kynnetkin, joll'et muutakaan ajattelisi.

-- Meillä ollaan siihen niin totuttu, että kyllä siitä vaan kaipuu tulee, ell'ei sitä ehjäksi saada, arveli Kolkkala. -- Ja mitä niistä uudenaikuisistakaan astioista? Eivät niillä näy sen vauraammiksi pääsevän, jotka niitä käyttävät.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi seppä. -- Tässähän on jo entisestään sinkilöitä niin, ett'ei ymmärrä, mihin uusia kiinnittäisi. Tuohon nyt sopisi juuri ja juuri yksi -- vaan entä toinen? Yhdellä se ei pysy koossa, ymmärrätkö?

Kolkkalalle tuli hätä. Hänen sormensa ihan vapisivat ja silmäin väliin tuli tuskallinen kurttu, kun hän kiihkeästi etsi sopivaa sinkilän kohtaa kuppinsa puolikkaissa.

-- Panisiko häntä toisen tuohon kohtaan? osoitti seppä sormellaan.

-- Siihen, juuri siihen! Eipä parempaa kohtaa voisi keksiäkään. Ihan siihen se pannaan, ja tästä tulee vielä mainio kalu, parempi kuin uusi, huudahti Kolkkala innoissaan ja hyvillään, valmiina tarttumaan vuorostaan palkeen painimeen.

-- Paikataan nyt sitten, pannaan paikkaa paikan päälle ja sinkilää sinkilän selkään vaikka tuhanteen ristiin, koska sinä et uusia astioita osta, silloin kun niitä jo on hyviä tarjolla. Paina!

Ja seppä pisti palasista jatkellun, pitkän ja hoikaksi taotun naulakangen pään ahjoon, tehdäkseen siitä sinkilät Kolkkalan pahkakuppiin.

Iltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään kiirettä ja hänkin jäi vielä pajaan tupakoimaan, jutustelemaan ja katselemaan Kolkkalan kupin paikkausta. Sillä paja on sellainen paikka, jossa aika kuluu hyvästi, jolla on oma erityinen viehätyksensä. Siellä on uteliaisuudelle laajat alat, siellä näkee aina vanhaa kaikellaista, monenmoisia loppuunsa käytetyitä ja hylyksi heitetyitä esineitä hajallaan pitkin nurkkia ja seiniä ja pitkin nokista, kovaksi tallattua maapermantoa, monta sellaista kapinetta, jonka aika jo on ollut ja mennyt. Mutta siellä näkee myös saman vanhan romun ohessa joka hetki syntyvän jotain uutta, sillä jokainen vasaran isku, jonka seppä rautaan pudottaa, on uusi syntysana, on jonkun uuden muodon alku. Pajassa on aina miettimisen ja arvailemisen varaa, että mikähän tuokin on ollut -- ja mitähän tuostakin tulee --?

-- Pistähän pärettä pihtiin aikasi kuluksi, koska tässä jo alkaa hämärtää, sanoi seppä Soijalaiselle.

Hän seisoi taas miettivän näköisenä ahjoon katsellen, kädet pistettyinä rintapieliin nahkaisen esiliinan alle, niinkuin hänen tapansa oli, kun rauta oli kuumenemassa. Vasemman jalkansa oli hän nostanut alasintukille ja nojasi samanpuolista kyynäspäätään polveensa.