Chapter 2

KAMREERI. Pieni lahja! No, mitä varten?

ONNI. Kyllä minä sen teille jäljestäpäin selitän. No, hyvästi sitten, jos ei ole muuta --!

KAMREERI. Ei minun tietääkseni, mutta varo vain ettei mamma sinua näe, kun takaisin tulet, varo kaikin mokomin, sillä --

ONNI. Koetan parastani. Ajöö so lenge!

(Menee perältä).

KAMREERI (yksin): No, niin pitkälle sitä siis nyt on päästy, mutta pahin on vielä jäljellä. Puh -- uh, antaisin mielelläni yhden vuoden elämästäni, jos tämä kirottu päivä olisi onnellisesti lopussa! Puh!

ONNI (pistää päänsä sisään): Muistakaa nyt, setä, tuo Hilmalle -- etten viivy kuin hetkisen vain, hetkisen vain.

KAMREERI. No kyllä, kyllä -- mene nyt jo --

ONNI. Hyvä! Eikö siis mitään --? Onko pippuria?

KAMREERI. Kyllä sitä on mammalla yltä kyllin.

ONNI. Se on totta, hahaha, se on totta!

(Menee).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

(Kamreeri yksin).

KAMREERI. Hm, enhän minä juuri tuota tarkoittanut, mutta voihan se niinkin olla. (Istuutuu oikealle). Hoh hoo, voiko kukaan minulle sanoa, mitä varten tässä maailmassa on niin järjestetty, että kun ensin on ollut oikein lysti, niin sitten tulee jäljestäpäin niin penteleen ikävä? Minä en ainakaan sitä ymmärrä. (Huokaa ja nojaa päänsä kättä vastaan). Kunpa silli nyt edes joutuisi.

(Hetken äänettömyys).

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Kamreeri. Hilma.

HILMA (vasemmalta, raottaa ovea; erikseen): En, minä en erehtynyt -- hän on todellakin poissa. (Tulee esille). Suuttuiko hän minuun ja meni ilman jäähyväisiä, vai olisiko papalla ollut jotakin --? (Ääneen). Joko Onni meni, pappa?

KAMREERI (muuttamatta asentoaan): Kyllä hän meni; mutta hän tulee kohta takaisin.

HILMA. Kohta takaisin? Minnekä hän sitten --?

KAMREERI. Minun asialleni vain. Hän käski sanoa, että hän tuossa paikassa on täällä taas. Kuule, se on hyvä mies, tuo sinun sulhosi, Hilma.

HILMA. Kyllä. Kuinka niin?

KAMREERI Muuten vain. Hän antaa sinulle tänään -- --. Hm, jassoo -- ei mitään. (Erikseen:) Kah, kun unohdinkin, kun pääni on niin sekaisin, etten --

HILMA. Mitä hän minulle antaa?

KAMREERI. Antaa! Kuka tässä on antamisesta puhunut? Kuulepas, kuinka monta paria veitsiä meillä on, tiedätkö sinä?

HILMA. Kuinka monta paria veitsiä?

KAMREERI (viittaa hänelle, ettei puhuisi niin kovaa): Hyss, hyss! Niin juuri, kuinka monta?

HILMA. Lieneekö niitä noin neljä- tai viisitoista, en minä ole lukenut, mutta --

KAMREERI (itsekseen mutisten): Neljä- tai viisitoista paria! Sitten minun osakseni tulee puukko. (Vähän korkeammalla äänellä:) Niin, ei auta -- minun täytyy ottaa puukko.

HILMA. Mutta mitä sinä oikeastaan höpiset, pappa? Mitä ne puukot ja pöytäveitset --?

KAMREERI. Ole sinä vaiti äläkä seiso tässä ja urki minua! Mene kyökkiin auttamaan mammaa, se on paljon parempi.

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

Rouva. Edelliset.

KAMREERI. No tuossa hän tuleekin -- ja silli muassa! (Nousee). Kas, sepä tulee maistumaan, se!

ROUVA (perältä, silliannos lautasella): No, tässä nyt on tuo siunattu silli! Tulehan nyt, mokomakin potilas!

(Menee oikealle päin.)

KAMREERI. Kiitoksia, mamma kulta, kiitoksia paljon!

(Aikoo taputtaa häntä olkapäälle).

ROUVA (lyö häntä sonnille): Minä en ole mikään kulta mamma tänään, tiedä se!

KAMREERI (pistää sormen suuhunsa): Ai, ai!

ROUVA (Hilmalle, joka aikoo mennä vasemmalle): Äläpäs mene, Hilma -- jää tänne hetkeksi! Vai niin, Onni on mennyt! Olipa hänellä kumminkin sen verran ymmärrystä. -- Niin, odota minua täällä, Hilma! (Kamreerille). No, tulehan nyt sitten!

KAMREERI. Tullaan, tullaan.

(Seuraa häntä oikealle raapien päätään).

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

Hilma (yksin).

HILMA. Jos minä tuota voisin ymmärtää? Hän antaa minulle jotakin, sanoi pappa. Olisiko hän siis todellakin valmistanut minulle jonkin odottamattoman ilon? Ja oliko se tuosta, josta hän äsken aikoi minulle puhua, kun olin niin tyly häntä kohtaan? Oi, minä olen häijy tyttö! Hyvin, hyvin häijy!

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

Rouva. Hilma.

ROUVA (puhuen kulissien taakse): Mitä, eikö kylliksi paistettu? Syö sinä vain, kyllä se kelpaa! (Hilmalle toisenlaisella äänellä:) Kuulepas, Hilma! Reetta sanoi, että sinä myöskin olit saapuvilla, kun hän papalle ilmoitti viskaalin tulosta. Miltä pappa silloin näytti? Sanopas se minulle!

HILMA. Miltäkö näytti? Kuinka niin?

ROUVA. Muuten vain -- tahtoisin sen tietää.

HILMA. No, hän säpsähti hiukan ja katsoi kelloaan.

ROUVA. Mitä! Säpsähti ja katsoi kelloaan! Entäs sitten?

HILMA. Sitten käski hän Reetan sanomaan, että hän vielä makaa ja että viskaali tulisi takaisin määrätyllä ajalla.

ROUVA. Määrätyllä ajalla! Hyvä! Enkös ollut oikeassa, kun häntä jostakin epäilin. No, entä sitten?

HILMA. Sen perästä hän lähetti minut kamariini, hänellä kun oli jotakin puhuttavaa Onnin kanssa.

ROUVA. Ahaa, sen vuoksiko Onni --? Ne ovat siis samassa liitossa, ne junkkarit? No, ja sitten sinä menit?

HILMA. Niin, ja kun tulin takaisin, oli Onni poissa ja pappa höpisi, mitä lie höpissyt, jota en ymmärtänyt.

ROUVA. Jaha! No, mistä hän puhui?

HILMA. Omituista kyllä, veitsistä ja puukoista ja semmoisista.

ROUVA. Herra Jumala, veitsistä ja puukoista! Se on varma, ihan varma, että hänelle on jotakin tapahtunut, vaikka hän tahtoo sen minulta salata!

HILMA. Mutta mitä se olisi voinut olla?

ROUVA. Mistä minä sen tiedän? Hän on eilen joutunut rettelöihin, ja nyt hän siitä itsekseen puhuu. Niin se on.

HILMA. No, mutta pappa, joka on niin hiljainen luonteeltaan, ettei hän milloinkaan riitaannu tahi --

ROUVA. Älä sano, välistä hän voi hyvinkin pian suuttua. Etkö muista, kuinka hän löi tuota kerjäläispoikaa, joka kesällä tervasi kyökin ikkunan? Ja kun sitten viinit ja konjakit vielä tekevät vaikutuksensa, niin ei tappelu kovinkaan kaukana voi olla. Minä menen heti kysymään häneltä, heti paikalla.

HILMA. Älä nyt ole joutava, mamma! Luuletko sinä todellakin että pappa on tapellut? Ja oikein aseilla!

ROUVA. Aseilla tahi ilman, se on yhdentekevää, tappelevathan muutkin herrat, niin sivistyneitä kuin ovat olevinaankin.

HILMA. Hm! Niin, se on totta --

ROUVA. Mitä? Oletko sinä kuullut jotakin?

HILMA. En -- en suinkaan. Minä muistin vain erästä asiaa.

ROUVA. Mitä sinä muistit? Puhu suusi puhtaaksi, puhu paikalla, sanon minä!

HILMA. Mutta eihän se yhtään tähän kuulu, ei yhtään. Kun oli puhe tappelusta, niin minä vain muistin, mitä äsken näin tuossa lehdessä ja josta mamma luultavasti jo tietääkin.

ROUVA. Mitä lehdessä seisoo? Enhän minä tiedä mistään. Näytäpäs tänne!

HILMA. Mutta mamma ei saa tulla levottomaksi -- eihän koske pappaa --

(Antaa hänelle sanomalehden).

ROUVA. Annahan tänne nyt vain! Missä paikassa se on?

HILMA. Tuossa, mutta --

ROUVA. Jahah, jo löysin. (Lukee:) »Viime yönä tapahtui se ikävä seikka, että jotkut kaupunkimme säätyläisistä tullessaan jostakin tilaisuudesta kadulla riitaantuivat erään merimiehen kanssa ja löivät häntä niin pahasti, että mies, joka vietiin sairaalaan, tohtorin lausunnon mukaan kuuluu olevan arveluttavassa tilassa. Toivottava on, etteivät asianomaiset jätä tätä asiaa sikseen. Sillä sekä oikeus että kohtuus vaatii, että rikos, ilman minkäänlaista sääliä, mitä ankarimmin rangaistaan». (Pudottaa lehden). Pidä kiinni minua Hilma, pidä kiinni! Se tarkoittaa pappaa!

HILMA (vie häntä istumaan): No, kas niin! Enkö arvannut, että sinä kuitenkin --

ROUVA (pyyhkii otsaansa): Huh, huh, kun rupesin hikoilemaan! Mutta onhan asia aivan selvä. Pappa on kaupungin virkamies, siis säätyläinen, hän oli eilen eräässä tilaisuudessa, viskaali on asianomainen ja tulee nyt papan kanssa puhumaan tuosta merimiehestä, ehkä häntä vangitsemaankin, jos mies on hyvin huonona; eihän sitä tiedä. Voi voi! Pitää heti lähettää sairaalaan kysymään, kuinka on sen miehen laita.

HILMA. Mutta rauhoitu nyt, mamma! Eihän ole mahdollista, että pappa -- sinä teet itsesi naurunalaiseksi.

ROUVA. Tässä ei ole sijaa naurulle, ei rahtuakaan, sen sanon. En ymmärrä, kuinka sinä voit olla noin välinpitämätön ja tyyni, vaikka asia on niin hirveän epätietoinen. Ei, minä lähetän Reetan sairaalaan, muu ei auta. (Huutaa:) Reetta!

HILMA. Mutta odota nyt edes siksi kun Onni tulee takaisin! Hän on ehkä kuullut puhuttavan tuosta kahakasta ja voi sinulle antaa tietoja osanottajista, ettei sinun suotta tarvitse --

ROUVA. Jahah, paras juuri, joka on papan uskottu ja yhdessä hänen kanssaan koettaa minua pimittää. Ja paljon mahdollista, että hänet jo on lähetetty juuri samaan paikkaan, kuka sen tietää? Mutta varokaa vain itseänne sitten, kun asiat selviävät, kyllä minä teille molemmille näytän, mistä Taavetti oluensa osti, sen saatte nähdä! (Taas surkealla äänellä:) Mutta ajattelehan, jos tuo mies kuolee! Jos pappa viedään Siperiaan ja tulee vedelle ja leivälle! -- Voi, voi, minua onnetonta naista, voi minua poloista! (Vimmassa:) Reetta, sen kuhnus! Etkö kuule, että sinua huudetaan, että seinät --!

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

Reetta.

REETTA (avaa peräoven puoleksi): Koht'sillään, koht'sillään! (Kääntyy ja puhuu jollekulle, jota ei näy:) Niin, hän makaa vielä. -- Kyllä -- Vai niin -- Hyvästi!

(Niiaa, sulkee ovea ja tulee esille).

ROUVA. Kuka se oli?

REETTA. Pormestari, joka --

ROUVA. Herra Jumala! Pormestari itse omassa persoonassaan!

REETTA. Niin, minä en tietänyt hänelle vastata muuta kuin viskaalillekaan, että herra vielä makaa; mutta sanoinhan minä, että rouvaa voi tavata, jos hän tahtoo --

ROUVA. No, mitä hän siihen sanoi?

REETTA. Hän vain väänsi suunsa ivalliseen nauruun ja sanoi että tämä asia ei ole rouvan korville.

ROUVA. Ettei tämä asia ole minun korvilleni! Se on hirmuista! Kuulitko sinä, Hilma? Ja sitten vielä nauroi! -- Kuulepas, Reetta, sinun pitää paikalla mennä --

(Hillitsee itseään).

REETTA. Mihinkä sitten?

ROUVA. Niin -- tuota -- johtui tässä mieleeni, ettei menneen kuun maitotinki vielä ole maksettu lasaretinrouvalle, (ottaa esille kukkaronsa) ja sen vuoksi --

REETTA. Johan minä sen maksoin viime viikolla.

ROUVA. Maksoit? Ole vait! Kyllä minä sen paremmin muistan. Tuoss' on nyt rahat -- siitä tulee viisi markkaa takaisin. Ja sitten sinä sivumennen voit kysyä, mitenkä se on tuon merimiehen laita, joka yöllä sinne tuotiin. Asia ei tosin meitä koske, mutta täytyyhän sitä sen verran osoittaa myötätuntoisuuttaan lähimmäistä kohtaan, että --

REETTA. Voi, voi, hän kuuluu jo olevan kuolemaisillaan!

ROUVA. Kuolemaisillaan! Mitä sinä sanot?

REETTA. Niin, minä kuulin juuri tuolla pihalla tuomarin Tildalta, jonka serkun sisarenpojan tyttö on lasaretilla pyykkiä pesemässä, että söötterska oli sanonut, että pää on puhki.

ROUVA. Että pää on puhki? Se on kauheata!

REETTA. Niin, ja kaikki siellä olivat meinanneet, että koettakoot herrat peittää asiata kuinka tahansa, niin kyllä siitä otetaan selvä, kuka se oli, joka löi. Kuuluvat sanoneen, että mukana on ollut kaupungin virkamiehiäkin.

ROUVA. Kaupungin virkamiehiä. -- No sittenhän kaikki --!

REETTA. Mitä? Tietääkö rouva, kuka se --?

ROUVA. Tiedänkö? Mitä minä tietäisin? Mutta joudu nyt! ja kuule! Älä millään muotoa sano, että minä tuota käskin kysymään, tee se niinkuin itsestäsi vain, muista se! Sillä eihän tuo asia minua yhtään liikuta vaikka --

HILMA. Mutta kuulepas nyt, mamma --

ROUVA. Ole vait sinä! (Reetalle). No, ala lapata nyt, äläkä tuossa --!

REETTA. Kyllä, kyllä. (Mennessään:) Minä pelkään, että sekä herra että rouva tänään ovat tulleet hulluiksi.

KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

Rouva. Hilma.

HILMA. Nyt sinä teit ajattelemattomasi, mamma, kun noin Reetalle --

ROUVA. Ajattelemattomasti! Ajattelepas sinä, kun pääsi on surman suussa! Mutta sinä sen kyllä voitkin, sillä sinulla ei ole sydäntä. Sinä et rakasta pappa-raiskaa niinkuin minä, joka 20 vuotta olen elänyt yhdessä hänen kanssaan ja kyllä tiedän, mitä se --

KAMREERI (Rykii huoneessaan).

ROUVA. Huh, mitä se oli?

HILMA. Pappa vain, joka rykäisi tuolla sisällä.

ROUVA. Pahuus kun vielä säikähdyttää; kun luulin vieraaksi! Huh, huh, olenpa tosiaankin aivan läpimärkä! Täytyy muuttaa päälleni --

HILMA. Niin, se on parasta, tulehan nyt --

(Menee vasemmalle.)

ROUVA (mennessään): Voi, voi, tätä päivää! Allakkaan se on pantava, se on vissi, jos vain niin kauan elän -- (Hän on jo kulissien takana). Voi, noita miehiä, voi sentään!

(Näyttämö on hetken tyhjänä).

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Onni, sitten kamreeri; viimein Hilma.

ONNI (kurkistaa sisään peräovesta): Ei ketään täällä? Tyhjä kuin Tiihosen taskumatti. No sitten minä -- (Aikoo astua sisään, mutta vetäytyy takaisin, kun samassa oikeanpuoleista ovea kosketetaan). Ah, joku tulee!

KAMREERI (lautasliina kaulassa, raottaa ovea): Eikö se Onni jo --? Kuului aivan kuin joku olisi rappusissa --?

ONNI (joka on huomannut kamreerin, pistää taas päänsä sisään): Hyss setä! Minä se olen.

KAMREERI. No, tuossahan se -- (Astuu sisään). Tule sisään vain, tule sisään pian!

ONNI (tulee sisään paketteja kainalossaan): No, tässä on minulla nyt tavarat. Mutta kuinka oli? Kävikö Hilma sill'aikaa minua kysymässä? Kävikö hän, mitä?

KAMREERI. No, kyllä, mutta --

ONNI. Ja setä sanoi aivan kuin minä neuvoin, että minä --?

KAMREERI. Sanoinhan, sanoinhan, mutta eihän nyt --

ONNI. Kiitoksia! Sitten minä olen rauhallinen. No, minnekä minä nyt nämä panen, ettei kukaan --?

KAMREERI. Annahan nyt tänne vain, kyllä minä ne --

ONNI. Jahah! Täss' on nyt ensin makkarat. Oikein hyviä makkaroita, tänään tehtyjä --

KAMREERI (panee paketin suuremmalle pöydälle): Hyvä --

ONNI. Täss' on sinappi -- täss' on kolme laatikkoa sardellia, otin niitä, kun ei ollut lohta -- täss' on juustoa, erittäin hienoa Sippolan juus --

ROUVAN ÄÄNI (ulkopuolelta näyttämöä): Mutta, kuulenhan minä selvästi, että siellä joku --

ONNI. Helkkarissa, täti!

KAMREERI. Seiso edessä, mies, seiso edessä!

(Koettaa takinliepeillään peittää paketteja).

ONNI (vetäen viiksiään, hyräillen): La, la, la, la, la la, la!

HILMA (aukaisee oven ja katsoo sisään): Onko täällä --? Ah! Onni!

(Vetäytyy takaisin).

KAMREERI. Hyvä, se olikin vain Hilma! Pian nyt näitä tänne pöytälaatikkoon, pian! (Rupeaa työntämään pakettia laatikkoon.) Mutta kuule, missä biffiliha?

ONNI. Sitä en saanut. Ei ollut niillä niin suurta palasta -- neuvoivat minua Hokkaseen, joka --

KAMREERI. Piru kaikkia! Tuo, joka asuu virstan matkan kaupungista! Niin, sinun täytyy ottaa ajuri ja kiirehtiä minkä suinkin --

ONNI. Kyllä, kyllä, mutta onhan meillä vielä aikaa. Eihän ne --

KAMREERI. Aikaa? Ei suinkaan, voivathan nuo junkkarit milloin tahansa --. (Ei saa mahtumaan laatikkoon suurinta pakettia). Kiusan kappale tuo pakettikin, joka ei --

ONNI. Mutta kyllä minun ensin pitäisi saada tavata Hilmaa. Se olisi niin tärkeätä.

KAMREERI. No, älä nyt turhia puhu, vaan auta minua niinkuin lupasit!

ROUVAN ÄÄNI (ulkopuolelta): Tee, niinkuin sanon, äläkä vastaa --

KAMREERI. Mamma! Minnekä hiiessä minä nyt tämän paketin --

ONNI. Antakaa tänne -- minä tiedän. (Panee sen kukkapöydälle sohvan taakse). Kas niin! Mutta täytyykö minun todellakin aivan heti --?

KAMREERI. Jos sinulla on hiukankin ystävyyttä minua kohtaan, niin --

ONNI. No, kyllä, kyllä. Olkaa huoleti!

(Vasemmanpuoleista ovea kosketetaan).

KAMREERI. Hän tulee! Minä kiidän tieheni.

(Kiiruhtaa oikealle).

KAHDESKYMMENESTOINEN KOHTAUS.

Onni. Hilma.

ONNI. No, olkoon nyt miten tahansa; mutta Hilmaa minä kuitenkin ensin tahdon tavata ja antaa hänelle tuon --

HILMA (vasemmalta).

ONNI. Kas tuossa hän onkin!

HILMA (jäykästi, mutta vähemmän kuin edellä): Mamma käskee minun sanomaan, että odottaisit häntä täällä, hänellä on sinulle jotakin puhumista.

ONNI. Vai niin. (Erikseen:) Hän myöskin. (Ääneen:) Jahah, kyllä minä odotan, hyvin mielelläni. Mitähän se mahtanee olla, kultaseni?

HILMA. En tiedä ollenkaan.

(Ottaa pari askelta, niinkuin hänellä olisi aikomus mennä).

ONNI. No, joko sinä menet?

HILMA (pysähtyy): Minun pääni ei vielä ole oikein terve, niin etten --

ONNI. Oh, sehän on ikävää! Mutta eihän se tule paremmaksi tuolla sisälläkään. Istupas nyt tuohon vähäisen!

HILMA. Teillä ehkä on vielä joku salaisuus papan kanssa --?

ONNI. Hahaha, salaisuus papan kanssa! Ei enää, kultaseni, ei enää. Ja kyllä se kohta tulee ilmi, koko juttu. Mutta minullapa on toinen salaisuus, ja se on sinulle, Hilma.

HILMA. Minulle?

ONNI. Mutta se ei milloinkaan tule ilmi, ellet sinä nyt kauniisti jää tänne.

HILMA. Vai niin.

ONNI. No, jäätkö sinä?

HILMA (hymyillen): Täytyyhän tuota sitten.

(Istuutuu oikealle).

ONNI. Kas, se oli oikein! No, mitenkäs nyt on pääsi laita? Pakottaako sitä niin kovasti?

HILMA (katsoo alas): Eihän tuo nyt niin järin kovasti.

ONNI. No, sitähän minäkin. (Istuutuu hänen viereensä). Kuule, Hilma, ollaanko nyt ystäviä taas?

HILMA (häneen katsomatta): Olenhan minä aina ollut sinun ystäväsi, mutta sattuuhan välistä niin, että tulee huonolle tuulelle, vaikka ei tiedä oikeastaan mistä syystä.

ONNI. Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä! Tiedänhän minä sen omasta kokemuksestani.

HILMA (hymyillen): Oletko sinäkin välistä huonolla tuulella? Sitä ei sinusta luulisi.

ONNI. Olenhan minä. Mutta silloin sanon aina itselleni: Älä ole tyhmä, Onni -- niin, en minä sinua tarkoittanut; en, en millään muotoa. Se on vain --

HILMA. No, kyllähän minä nyt toki sen verran --

ONNI. Niin -- älä ole tyhmä, Onni, sanon minä tuommoisessa tapauksessa. Olethan sinä nuori ja terve, koko maailma on sinulle avoinna, ja sitten on vielä sydännupukka morsiameksi, joka sinusta niin paljon pitää. Mitä ihminen muuta tarvitseekaan? Niin, tuolla tavalla minä puhuttelen itseäni, ja sitten tulen paikalla hyvälle humöörille taas. Mutta kuulepas nyt, Hilma! Ummistapas hetkeksi silmäsi!

HILMA. Ummistaa silmäni?

ONNI. Niin, tee vain kuin sanon!

HILMA. Mutta mitä varten?

ONNI. No, silloin tapahtuu jotakin lystiä.

HILMA. Ei, ei -- sinä narraat minua.

ONNI. En suinkaan -- minä vakuutan. Muutamaksi sekunniksi vain.

HILMA. No, voinhan minä sitten. -- (Ummistaa silmänsä). Mutta jos sinulla vaan on jotakin vehkeitä --

ONNI (nousee ja hiipii varpaillaan näyttämön toiselle puolelle): Ei tule kysymykseen --

HILMA (aukaisee silmänsä): Minnekä sinä menit?

ONNI (pysähtyy): No, katso nyt, kun et malttanut --? Ummista nyt uudestaan, äläkä aukaise ennenkuin luen kolmeen!

HILMA. No, olkoon menneeksi!

(Sulkee taas silmänsä).

ONNI. Ovatko ne nyt oikein hyvästi suljetut? Etkä tirkistä yhtään?

HILMA. En yhtään. Kaikki on mustaa kuin sydänyöllä.

ONNI (jää seisomaan hänen eteensä; erikseen): Oi, kuinka hän on viehättävä sentään!

HILMA (silmät kiinni): No?

ONNI. Paikalla, paikalla! (Pujahtaa sohvan taakse ja sieppaa sieltä paketin, jonka hän, käärelangasta pitäen ja ensin luettuaan kolmeen, laskee Hilman syliin). Yks -- kaks -- kolme. No nyt!

HILMA (iloisesti): Mitä? Mitä tämä on?

ONNI. Salaisuus -- salaisuus vain.

(Menee toiselle puolelle näyttämöä tyytyväisen näköisenä).

HILMA. Mutta mitä ihmeessä --?

ONNI. Katso tarkkaan, katso tarkkaan, hahaha!

HILMA. (joka on aukaissut pakettia sen verran, että näkee, mitä se sisältää): Hyi, mitä minä näen?

ONNI (kääntyy): Noo?

HILMA. Onko tämä leikkiä vai totta?

ONNI. Kuinka niin?

HILMA. Olkoon mitä tahansa, niin se on halpaa -- se on alhaista!

(Itku tukahduttaa hänen äänensä).

ONNI. Mutta mitä --?

HILMA. Että sillä tavalla kostaa! Sitä en olisi uskonut sinusta! Sinä, joka olit minua rakastavinasi --!

ONNI. Mutta selitä --

HILMA. Selitä! Tuoss' on sinun makkarasi! Niillä sinun ei enää tarvitse minua pilkata. Oi, minua onnetonta! Oi, minua petettyä tyttö raukkaa!

(Juoksee itkien vasemmalle).

ONNI. Makkarat! (Keikahtaa selälleen sohvaan). Taivaan vallat, mikä hirmuinen erehdys, mikä hirmuinen erehdys!

(Peittää silmänsä).

KAHDESKYMMENESKOLMAS KOHTAUS.

Rouva. Onni.

ROUVAN ÄÄNI (ulkopuolelta): Sano heti! Mitä se on -- mitä on tapahtunut?

HILMA (samoin): Ei, ei -- en minä -- Onni sen voi --

ROUVA (puettuna villatakkiin, jonka viimeistä nappia hän sisään tullessaan panee kiinni): No, mitä nyt? Onko kaikki hukassa?

ONNI. Kaikki on hukassa!

ROUVA. Onko hän kuollut?

ONNI. Kaikki ihmiset ovat kuolleet! Koko maailma on kuollut!

ROUVA. Koko maailma --?

ONNI (syöksee yht'äkkiä ylös): Pois tieltä, ihminen! (Sieppaa kukkapöydältä oikean paketin ja hyökkää ulos vasemmasta ovesta).

ROUVA. Hän sanoi minua ihmiseksi! Hän on sekaisin!

KAHDESKYMMENESNELJAS KOHTAUS.

Kamreeri. Rouva.

KAMREERI (pistää päänsä sisään): Mikä meteli täällä? Joko ne hirviöt --?

ROUVA (huomaa kamreerin; juhlallisesti): Kalle, minun laillisesti vihitty aviopuolisoni ja minun lapseni isä, astu sisään!

KAMREERI (tulee sisään, epävarmasti katsoen rouvaa; hän on heittänyt pois lautasliinan): No, täällähän minä --

ROUVA. Kalle, sinä laiminlyöt velvollisuutesi. Sinä olet unohtanut, tykkänään unhottanut, mitä pappi meille sanoi, kun seisoimme alttarin edessä: että miehen on kunnioittaminen ja rakastaminen vaimoansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä.

KAMREERI. Mutta olenhan minä, tietääkseni --

ROUVA. Älä puhu -- synti on sinut sokaissut. Sinä et enää tiedäkään, mitä on vaimonsa kunnioittaminen. Sinä et käsitä, ettei aviopuolisoiden välillä pidä oleman mitään hämärää, mitään epäselvää -- että se on rikollista ja kiellettyä. Jaa-a, sinä olet syvästi langennut, Kalle parka!

KAMREERI. Hitto vieköön, jos minä tätä --?

ROUVA. Niin, sinä et sitä ymmärrä -- sitähän minä jo sanoinkin. Mutta minä heikko nainen, minä olen pitänyt lupaukseni pyhinä, ja minä annan sinulle anteeksi, jos sinä nyt rehellisesti kerrot minulle kaikki. Sano, löitkö sinä kovasti?

KAMREERI. Josko löin --?

ROUVA. Niin -- eilen illalla?

KAMREERI (erikseen): Peijakas, hänellä on vihiä asiasta!

ROUVA. Tunnusta nyt, löitkö kovasti!

KAMREERI. Enhän minä lyönyt häntä.

ROUVA. Etkö lyönyt?

KAMREERI. En, vähän vain rintaa vastaan tyrkkäsin.

ROUVA. Ja mistä syystä?

KAMREERI. No, muuten vain.

ROUVA. Tunnusta nyt yht'aikaa kaikki, niin se on sinulle helpompi, Kalle!

KAMREERI. No, kun hän puhui semmoista jonninjoutavaa ja pilkkasi minua.

ROUVA. Pilkkasi sinua! Mitä hän sitten sanoi?

KAMREERI. Hän sanoi, että -- No, se on nyt yhdentekevä, mitä hän --

ROUVA. Ei, sano vain -- minä vaadin sitä!

KAMREERI. Hän sanoi, että minä muka olen kovasti tohvelin alla, ja että sinä oikeastaan olet herra talossamme.

ROUVA. Mutta mistä tuo mies sen tietää?

KAMREERI (erikseen): Mistäkö hän sen tietää? Sepä kysymys! (Ääneen:) Niin, en minäkään sitä ymmärrä, ja vastasinhan minäkin hänelle, että kyllä tuo on suuri erehdys ja että kyllä minä tässä --

ROUVA. No, olkoon nyt tuon asian laita kuinka tahansa, niin se on kummallista, että oudot ihmiset --. No, niistä sanoistako sinä sitten häntä tyrkkäsit, onneton?

KAMREERI. Niin tein kun teinkin.

ROUVA. Etkä yhtään ajatellut seurauksia, niitä hirveitä seurauksia?

KAMREERI. Kuka sitä nyt tuossa silmänräpäyksessä semmoista ehtii ajatella? Eikä ne seuraukset niin vaarallisia taida ollakaan.

ROUVA. Eikö vaarallisia? Mutta jos hän kuolee, niin joudut elinkautiseksi vangiksi.

KAMREERI. Jos hän kuolee?

ROUVA. Niin, pää kuuluu olevan vioitettu.

KAMREERI. No, jos hänellä on jotakin kipua päässään, niin kyllä se on kohmelo niinkuin minullakin; sillä en suinkaan minä --

ROUVA. Kalle, Kalle, älä puhu noin kevytmielisesti! Koeta ottaa tämä asia vakavammalta kannalta, ja ajattele, minkä rangaistuksen laki tuommoisesta määrää, sillä --

KAMREERI. Joutavia! Saanhan minä sen sovittaa --

ROUVA. Niinivedellä ja leivällä. Voi, voi, Kalle, se on hirmuista! Minä kuolen häpeästä ja surusta --!

KAMREERI. Vedellä ja leivällä? Niin, jos ne siihen tyytyisivät, mutta kun pitää olla biff -- (Erikseen:) Perhana, kun aivan --!

ROUVA. Mitä pitää olla? Mitä sinä biffistä puhut?

KAMREERI. Biffistä? Olenko minä semmoista puhunut? No, se on luultavasti siitä syystä, että minulle rupeaa tulemaan nälkä, sillä onhan kello jo niin paljon että --

ROUVA. Vai nälkä, vaikka juuri söit voileipää ja silliä! Sinä puhut sekaisin, Kalle raukka! Omantunnon vaivat ja katumus sen vaikuttaa. Mutta istu nyt ja koeta kertoa minulle kaikki alusta loppuun, niin että --

KAHDESKYMMENESVIIDES KOHTAUS.

Poliisipalvelija. Edelliset.

POLIISI (kirje kädessään): Päivää, hyvä herrasväki, päivää!

(Hän on hiljainen ja ystävällisen näköinen nuori mies).

ROUVA. Taivaan Herra! Poliisi!