Chapter 3

Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi, "eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.

Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut isälleen ilmottaneensa.

"Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.

"Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle sellaisia asioita puhui.

-- "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei vastannut.

-- "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"

Ei vastausta.

-- "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen sattuisi kaatumaan?"

Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."

"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.

"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.

"Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä, huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella sanojaan paremmin.

Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi, "olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" -- Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. --

Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, -- hän on vastannut."

-- "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.

"Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan aivan köyhä."

Hannes oli ääneti.

"Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle." Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama, yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi onnistumisestansa.

Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."

"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.

"Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille, joka sen kuultuaan vaaleni.

"Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti silmäillen Hannesta.

"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi. Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden. Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö, rakkaani, suostu aikomukseeni?"

Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita. "Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet, et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden isänmaatasi kohtaan."

Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle lupaukseni."

Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.

Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli, miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.

Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin menestyneen.

"Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä saat lähteä matkaan."

"Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi pidempää harjotus aikaa.

"Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään -- sitä parempi, jos ijäksi päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta, vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja mitä osaksi oli langennut.

Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa sydämensä tunteet.

"Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun sotaan päästäksensä sinusta ja sitte -- sitte --" kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja puheensa loppui.

"Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti, "onhan hän kuitenkin isäsi."

-- "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin sydämen kivikovaksi."

"Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon, etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen tilaisuuksia minun tähteni."

-- "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla vahvistivat rakastajat lupauksensa.

Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti, vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden, jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan kärsimyksistäni! -- Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä, kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."

VIII.

Vielä kavaluutta.

Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.

Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.

"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"

"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun hänelle vaimoksi."

Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt? Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"

Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni. Niin kävi, kuin aavistinkin."

Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi vanhaa isääsi talon toimista."

"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne, mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin. Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja pyydän -- -- -- --"

"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan, josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää mitä teen."

"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä -- --"

"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi. Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.

Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään; kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa, muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.

IX.

Seikat selviävät.

Lauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko luonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa kesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia kantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset kotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina illallistansa.

Paavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa maailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa raatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen etsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja viattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan alla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa julistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka koko maailma oli hylännyt -- ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana välikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen onnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei tuntenut -- ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa; oli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti korottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko nainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa vastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän oli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin kummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä itkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.

Väki puhui: "Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo sotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan Matti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän sodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta miksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin Matille menemään."

Senlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei vastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella ollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat eivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä sitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina takaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla kesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki vähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään. Pitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin kadoksissa.

Me tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla, istumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä purkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet oikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa lehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian katoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana, loiskuivat kirkkaan R--veden aallot kallioista rantaa vastaan ja palasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää, viheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti kuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa pukea huokauksiin.

"Voi!" huokasi hän, "ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun tässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan melskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia likistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme, miten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä nojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni, rintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa toivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa. Oi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi näin!" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen surun kalventamille poskilleen.

"Minä olin," jatkoi hän itsekseen, "onnellinen lapsi, minulla olivat onnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta äidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä maailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? -- Minulle jäi kuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi vihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt ja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän tapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta -- mihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen maallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen syvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman naisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä ollut!

"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja ihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin verikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole köyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle muulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman kunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada takaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen eli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen haudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä ryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole äitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut kivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta, jota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan polkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa. Minulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla oli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua onnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja en koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle, ennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle vannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi tuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se on turhaa! Hän on poissa. -- Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta tytärtäsi?" Ja taas saivat kyyneleet vallan. -- Ja puut humisivat niin surullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat notkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske oli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä istui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi seisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi ikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen uiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät neitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi muuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan katseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne viittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: "tule meidän seuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua." Hän vaan seisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen voimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi jyrkältä kalliolta -- veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät siskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen olleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet voimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän painui veteen lausuen: "hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani, olin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen puolestasi!" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat päänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. -- -- --

Illalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa Paavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä, ei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen hakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa tavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa; kukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi jo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa. Viinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi, sammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä eikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun työksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.

Asetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen unen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui olento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa olivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita. Verhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä. Hän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli vienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti kirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena lähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin autuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään hänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei olevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen katoaminen.