Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PAAVOLAN KAUHU

eli

Rikkaus ja rakkaus

Kirj.

--n. Nm. [Herman Niemi]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

"Jos arvossa mä oisin Ja rikkahitten rinnalla, Niin totta varmaan voisi Viel' onnenikin kukoistaa."

Suom. kansanl.

SISÄLLYS:

I. Perusteita II. Lapset ovat Herran lahjat III. Kuolema on armoton IV. Maailma on paha V. Paavolan kauhu VI. Toivon tähdet himmenevät VII. Kavaluus VIII. Vielä kavaluutta IX. Seikat selviävät X. Päätös

I.

Perusteita.

Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K--n pitäjäässä keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis. Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin pientareet.

Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää kirkas R--veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana. Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.

Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.

Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä. Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.

II.

Lapset ovat Herran lahjat.

Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.

Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin. Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen, jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen, terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.

Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit, lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.

Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen veljensä pyöreät kasvot.

"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias Ida.

"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä nuorempi Kalle iloissaan.

Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.

Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita varallisten sydämissä.

Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan. Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan kuului huokaus.

"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.

Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"

Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa, vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset, jotka meille annoit."

Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi, niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.

III.

Kuolema on armoton.

Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli hiljainen ja hyväntapainen lapsi.

Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä. Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"

"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.

"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.

"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."

"No, mitä se?" lausui isäntä.

-- "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan? Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme kyllä sen sallivat."

"Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.

Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan. Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen, kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia, kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. --

Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --

Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa; talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään Lyylille ja Hanneksellekin.

Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen, se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on paras kasvattaja.

Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta. Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui pihalle.

Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään, lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran. Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.

Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita. Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin vanhempansa elivät.

Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."

"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet, sillä hän sen paraiten tiesi.

Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.

IV.

Maailma on paha.

Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä, missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa. Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko perheen. Niin kävi Paavolassakin.

Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää. Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta, mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.

Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.

"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin, järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"

Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.

Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.

"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes ei voinut toivokaan.

Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä, kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin, kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.

V.

Paavolan kauhu.

Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian taukosi ja menetti voimansa.

Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan sisällisesti.

Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta, vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.

Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo "Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana viettänyt.

Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.