Chapter 6

Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.

"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme. Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia, niin kannan sinut ylitse".

Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.

"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista. Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".

Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena, punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.

Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri, jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä, jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän alempana ja -- hyppäsi.

Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin, toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.

Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.

Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.

"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa, vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään ole taukoova".

Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla hedelmillä: muuramilla.

Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?" kysyi hän.

"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset", vastasi Paavo.

Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän oli lopettanut pienen aterian.

"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.

"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.

Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan sen ylitse.

Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa lievittää rintaansa kyynelillä.

Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa, joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.

Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse, lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".

Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat häntä kuolleeksi.

Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki niin, tallettaen niitä ropeessa.

Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti hän sukset tytön jaloista.

Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän. "Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten olisit päässyt kaikista vaaroista".

Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:

"Kaksin oli aina kaunihimpi, Kaksin kaiketi parempi: Kaksin on kalat vedessä, Kaksin ilman lintusetki, Kaksin aidan seipähätki".

"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti Amalia.

"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua samate kuin Muroleen kosken ylitse".

Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan välttämättömän.

Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa. Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa. Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle rannalle.

Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman, saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt, vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.

Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään. Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!" huusi hän.

Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa. Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään, ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä antamalla.

"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen katsellessaan Amaliaa.

"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo. "Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on väsynyt ja kipeä".

"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten jauhokuormaston Kuhmossa. -- Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta, niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".

"Mielelläni", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän tähän myöntyi.

"Astukaa siis tupaan!" sanoi Heikki. "Huomisaamuna alotamme matkamme".

VII.

Iinsalmen tappelu.

Iinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla haaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee pohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso silta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee raivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia vesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse Iinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten sotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon mukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä rauhan-alaisiksi.

Kaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori, sielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja varovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento, kantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet pitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi Karjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi, että he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan ja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.

Rakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle miehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.

Talonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen kantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä kuiskasi.

Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi tytön sanoja. "Meidän ei tarvitse kiirehtiä", virkkoi hän, "niin kauan kuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja koeta saada tieto siitä, missä majuri on".

Heikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään. "Onko mamseli Gek täällä?" kysyi hän.

Talonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli häntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: "hänellä oli sotatautia, näen mä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek", pitkitti hän, "minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että olette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin kanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne pelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla, että he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt heidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja voimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun kuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän heille teidän terveisenne".

Amalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti syvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin hetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan huomionsa tyttöön.

Samassa hetkessä kuului torven räminä. "Kapteini Burman!" huusi yksi rakuuna. "Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo sotilakon".

"Se on mahdotonta", vastasi upsieri. "Kello ei vielä ole kaksitoista ja sotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä sairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta talonpoikaa häntä kantamaan".

Rakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti häntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.

"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!" huokasi tyttö puoliääneen, vietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla turvapaikkana edes kuolevallekaan.

Tiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten kiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta puolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.

"Se on kapteini Brusin", lausui hän. "Mitähän tämä on? Eikö he pidä häntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme vihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on urhoollisen soturin tytär".

Brusin tuli samassa. "Ne heittiöt!" huusi hän Burman'ille. "Minä sanoin ajutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi, että hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet minua. Silta on pikaisesti revittävä".

"Jos tahdot pidättää heitä vähän", sanoi Burman, "niin otan minä Savon jääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.

"Hyvä", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli täpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät vähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he olleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät kuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat rakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita takaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen kuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla aivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen ratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön. Rakuunat kiiruhtivat pois.

Sillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti ansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset tunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla sillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon jääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt tussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti joukon ulaaneja maahan.

Keskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne molemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä avuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret. Mutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet syliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa vastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.

Hän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari taloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan päin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään siitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään tupaan, jossa luuli olevansa turvassa.

Asukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian alas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin liikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa ääntänsä. "Paavo!" kuiskasi hän, "nyt et enää kauemmin voi pelastaa lapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni! Sinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo, ystäväni, rukoile Jumalaa -- --"

Paavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön kädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä. Katsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi aivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton tuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli kasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui kivärinlaukauksiin.

Kenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä hyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti. Monilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa. Hävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut vetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He kiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat Suomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla kalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin kranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle, jota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla laudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin hyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.

Rohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas eivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä hirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin. Mutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan voinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin, Veliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff. Hurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä tappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas Dolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän kiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä puhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.

Uusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan. Nuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta hevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan ylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle, nähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin hevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä. Hetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä olivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät vasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta siellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä sillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki ylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara taistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.

Likimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves nostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset hänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta voitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä raketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon. Tiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot seisoivat pian ilmitulessa.

Palavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet melkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta tappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä rynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa Valkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi kuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia, joidenka päällikköinä olivat mainiot majurit Duncker ja Malm. Sandels katsahti heihin luottavalla silmäyksellä ja antoi vaan käskyn pitää tykintulta siltaa vastaan hyvässä voimassa.

Nyt rupesivat ulaanit tunkemaan sillalle. Silloin hyökkäsivät Venäläiset palavasta Kauppilasta ja tekivät rynnäkön patteria vastaan. Kauhealla vimmalla kiipesivät urhoolliset Veliki-Luk'in jääkärit juoksuhaudan ylitse ylös vallille. Jokaisen tykin välissä nähtiin venäläisiä päitä. Keisarillisen kaartin kranatöörit pääsivät ensiksi vallin ylitse. Suomen tykkimiehet patterin toisessa päässä lyödä sivalsivat ympäriinsä laastukeilla ja sapeleilla, mutta kranatöörein pajunetit viskasivat heidät maahan.

Nyt oli oikea hetki käsissä. Sandels katsahti evestluutnantti Fahlander'iin, joka seisoi hänen vieressänsä: "anna Malm'in ja Duncker'in komppaniat astua esiin ja poistaa rynnäkkö!"

Kuin salama lensi Fahlander odottavien soturien luokse. He olivat jo järjestyneet, kivärit valmiina, joka silmä isketty päällikköön. "Pojat", huusi Fahlander, "ojentakaa pajunetti! Edespäin! Kuolema noille koirille!"

Ääretön hurranhuuto kaikui soturien huulilta, heidän rivinsä rupesi liikkumaan, joka askel enensi heidän vauhtiaan ja kotkan nopeudella syöksivät he kranatöörien päälle, jotka kohta viskattiin takaisin juoksuhautaan, nyt täynnä vihollisia.

Mutta Suomalaiset eivät seisahtaneet vallille. Nähdessään vihollisten joukkoja kiihtyi vaan yhä enemmän heidän sotahimonsa.

"Eteenpäin! päälle!" kuului upsierien ääni. Silloin kaikui uusi hurranhuuto ja vallin ylitse hyökkäsivät he alas vihollistensa päälle. Joukottain kaatui Venäjän sotamiehiä. Joka Savon pajunetti tuli veriseksi. Mitään armoa ei pyydetty, mitään ei annettu. Jossa pajunetti murtui, lyötiin tukilla; jossa kiväri meni rikki, lyötiin puristetuilla nyrkeillä ja sijaa saivat Savolaiset. Pian oli juoksuhauta puhdistettu ja ne Venäläiset, jotka vielä olivat jälellä, pakenivat täyttä laukkaa sillalle. Mutta Savolaiset karkasivat heidän jälkeensä, ajoivat heidät pajunetilla veteen, ja kahdesta tuhannesta, jotka olivat astuneet rannalle, ei neljäsosakaan tullut takaisin sillan ylitse.

Kun Venäläisten rynnäkkö tällä tavoin oli takaisin lyöty, vietiin kiiruusti tykistö alas vastuksitta ja järjestettiin sillan vieressä.

Ulaanit, jotka olivat tulleet pakenevia kumppanejansa vastaan, pakoitettiin juuri näiltä takaisin. Silloin rupesi taas Suomen tykistö ampumaan lähemmältä ja kaikki Venäläisten yritykset päästä sillan yli raukesivat tyhjään.

Tappelua kesti vielä, vaikka etäällä, siksi kuin ilta rupesi lähenemään. Silloin kuului Venäläisten puolelta torven kajahdus.

"Se oli sananlähetti", sanoi Sandels. "Lakatkaa ampumasta ja antakaa hänen tulla. Menkää häntä vastaan, kapteini Burman, ja kysykää, mitä hänellä on sanomista!"

Upsieri lähti sillalle. Yleinen hiljaisuus syntyi salmen molemmilla puolilla keskustelijain puhellessa.

Burman'in ääni kuului lopulta: "kenraali Tutschkoff ehdoittaa neljänkolmatta tunnin sotilakkoa".

"Sano hänelle", vastasi Sandels, "kuudenneljättä tunnin! Muuten pitkitämme tappelua".

Taas pitkä äänettömyys.

"Kuusineljättä tuntia!" kuului Burman'in ääni.

"Hyvä!" vastasi Sandels. "Kenraali saa tuottaa haavoitettunsa ja kuolleensa, kohta, jos tahtoo".

Samassa tuli myöskin kurieri Suomen ylipäälliköltä ja antoi kirjeensä Sandels'ille, joka ääneti otti ne vastaan. Hänen muotonsa synkistyi, lukeissaan niiden sisältöä. Kaikki lähellä seisovat upsierit katsoivat häneen suurella uteliaisuudella.

Viimein lausui Sandels: "Hyvät herrat, meillä on käsky kohta peräytyä".

"Peräytyä!" kertoivat hämmästyen läsnä-olevat. "Peräytyä!" kuului kolkosti soturein rivistä. Kaikki kasvot synkistyivät, kaikki silmät tirkistivät maahan.

"Mutta olemmehan voittaneet!" huusi eräs nuori upsieri.